1212
post-template-default,single,single-post,postid-1212,single-format-standard,stockholm-core-2.3,qodef-qi--no-touch,qi-addons-for-elementor-1.5.5,select-theme-ver-8.9,ajax_fade,page_not_loaded,menu-animation-underline,,qode_menu_center,qode-mobile-logo-set,wpb-js-composer js-comp-ver-6.6.0,vc_responsive,elementor-default,elementor-kit-14

Nyt pitää puhua siitä, mistä ei voi enää vaieta!

Elisa Aaltola: Esseitä eläimistä, Into 2022

Hitaasti.

Vaikka olin itse pyytänyt syntymäpäivälahjaksi Elisa Aaltolan kirjaa, Esseitä eläimistä, luin sitä äärettömän hitaasti. Sanat putoilivat tajuntaani niin painavina, raatelevina ja epätoivoisen tosina, että mieli tuntui särkyvän. Oli pakko pitää taukoja. Silti halusin lukea joka ikisen lauseen, syventyä kuviin ja näkyihin, joita niistä muodostui. Minua kuvotti ja hävetti. Se kärsimyksen määrä, jota ihminen joka hetki tuottaa eläimille, on melkein mahdotonta kohdata. Mutta koska eläimet joutuvat kokemaan nämä asiat, minun pitää pystyä edes lukemaan niistä.

Elisa Aaltolan teksti tulee iholle. Hän on ollut samanlainen pellavapäinen, eläinrakas maalaistyttö kuin minäkin. Hänkin on alkanut jo hyvin nuorena ihmetellä tavallisten, mukavien naapureiden kylmää ja välineellistä suhtautumista eläimiin. Tutut ihmiset suhtautuivat eläimiin kaksijakoisesti: rakastivat heitä, ja sitten tappoivat. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että tiesin omien vanhempieni kärsivän oikeasti eläinten kohtalosta. Medän metsissä ja tiluksilla on aina ollut metsästys kielletty.

Elisa Aaltola käyttää eläimistä samaa persoonapronominia kuin ihmisistä. Minusta se on oikein. Ja siitä alkaa eläinten kunnioittava kohtelu.

Pienenä tyttönä Elisa Aaltola katsoi sikaa silmiin ja ymmärsi, että hän katsoo takaisin kuten ihminen katsoo. Sian silmät olivat ”haikeat, yksinäiset, joskus tuskastuneet. Tästä olen varma: ne kuuluvat henkilölle, sillä sialla on elämä, mieli, persoonallisuus ja henki.” Elisa oivalsi samalla, että ”Sika koettaa käsittää, mikä ja kuka on se olento, joka pitää häntä navetassa, pudottaa hänen eteensä ruokaa, vie hänen jälkikasvunsa, tönii häntä liikkeelle. Sika lähestyy ihmistä mielellisenä toimijana, jonka tekoja hän koettaa käsittää voidakseen varautua niihin-— – ”.

Olin aivan kuin Elisa. ”Nostelen kotiloita, sammakoita ja matoja kylän teiltä syvemmälle penkkaan, vältän polkuja, joilla on paljon muurahaisia, koetan poimia ja hypähdellä niin, että elämät jatkuisivat. ’Ei saa olla liian herkkä!’ kuiskii koko kylä ja nostelee kulmiaan.”

Minäkin muistan, kun teurasauto ajoi pihaan ja minua hätisteltiin jonnekin pois. Etten näkisi. Kukaan ei halunnut minun tietävän, mitä lehmille tapahtuu sen jälkeen, kun auto lähti pihasta. Niille samoille lehmille, joita olin tottunut kutsumaan nimeltä. Elisa Aaltolan kokemus oli täsmälleen sama. Älä katso. Älä ajattele. Näin asioiden nyt vaan on tapana mennä. Ota lisää lihakeittoa!

Mutta Elisa Aaltola halusi katsoa. Ja nähdä. Ja ymmärtää. Hänestä tuli filosofi, joka on erikoistunut eläimiä koskeviin eettisiin ja filosofisiin kysymyksiin, ympäristöetiikkaan ja normatiiviseen moraalifilosofiaan.

Elisa Aaltola on myös aktivisti, joka pelasti neljä eläinkuljetusautosta pudonnutta possua, jotka olivat pinkoneet karkuun. Nyt kaksi heistä on Saparomäessä ja kaksi Eläinsuojeluyhdistys Kuuran hyvässä hoivassa.

Parhaillaan hän kampanjoi somessa ns. rautakarhun lopettamispäätöstä vastaan. Karhu astui aikoinaan pienpetojen pyyntirautoihin ja se jäi hänen jalkaansa. Kivusta huolimatta hän sinnitteli ja hoiti pentunsa täysi-ikäisiksi. Nyt karhusta on pitkästä aikaa taas havaintoja. Hän näyttää kuvissa hyvävoimaiselta ja on elävä osoitus siitä, että karhut ovat uskomattoman sisukkaita ja heillä on hämmästyttävä kyky toipua.

Mitä tekevät Itä-Suomen poliisi ja Luonnonvarakeskus? Päättävät lopettaa karhun.

Elisa Aaltola on marssittanut esille maailmankuuluja asiantuntijoita, jotka kaikki sanovat samaa: rautakarhua voidaan auttaa. Karhu nukutetaan, rauta poistetaan ja karhu lääkitään sopivalla tavalla. Alaska Wildllife Conservation Centre on tarjoutunut lähettämään Suomeen eläinlääkärin, joka auttaisi karhua – ilmaiseksi.

”Itä-Suomen poliisi ja Luonnonvarakeskus eivät kuitenkaan ole suostuneet kuuntelemaan maineikkaita asiantuntijoita. He myös kieltäytyvät avuntarjouksesta. Tämä on huolestuttavaa. Suomessa ei ole perinnettä loukkaantuneiden karhujen auttamisesta, vaan ne on lähes aina lopetettu.”

Ylläoleva teksti on lainaus vetoomuksesta, jonka Elisa Aaltola pisti liikkeelle rautakarhun auttamiseksi. Allekirjoitin sen. Tietenkin.

Ihailen avoimesti filosofin aktivismia ja sisukasta taistelua instituutioita vastaan. Itä-Suomen poliisissa ollaan vahvasti sidoksissa metsästäjiin, joten olisi hyvä miettiä, voivatko he edes olla osallisina päätöksenteossa. Mutta siellä on sormi jo liipasimella ja verenhimo peittää alleen kaikki muut vaihtoehdot. Rautoja ei tietenkään edes harkita kiellettäviksi, vaikka ne voi laukaista kuka tahansa eläin, joka kokee tuskallisen kuoleman hiljaa kituen.

Kun luin Esseitä elämistä, löysin lauseita, jotka halusin muistaa loppuelämäni. Merkkasin sivun kääntämällä kulman. Kun pääsin loppuun, koko kirja oli hiirenkorvilla ja käyttöön oli otettu jo lyijykynäkin. Jokaisella sivulla, melkein jokaisessa lauseessa oli helmiä ja timantteja.

Kun Elisa Aaltola kirjoittaa rautakarhusta, susilauman suojelemisesta, tuotantoeläinten kammottavasta elämästä tai vaikka valkoposkihanhista, hän saa raivokasta ja henkilöön käyvää palautetta. Hän kirjoittaa: ”Nämä ovat itsekeskeisyyttä korostavassa lännessä vaikeita ajatuksia. Me mieluusti puhumme omista oikeuksistamme, mutta puhe velvollisuuksista muita kohtaan onkin monelle jo epämieluisaa. — – Toislajisten eläinten etua saati oikeuksia edes hyvinvointiin ja lajimukaiseen käyttäytymiseen ei puolestaan ole haluttu likimainkaan kunnolla tunnistaa. Velvollisuuksia eläimiä kohtaan ei joko huomioida lainkaan tai niitä pidetään minimaalisina.”

Elisa Aaltonen käyttää eläimistä termiä toislajinen. Siihen sisältyy se tosiasia, että ihminenkin on eläin. Ihminen on vaan ottanut jumalan aseman ja ”väittää olevansa paitsi kaikkia muita täydellisempi myös arvoltaan muiden yläpuolella ja antaa tällä perusteella itselleen oikeuden väkivaltaan”. Eläinteollisuussyndikaatti puolestaan tavoittelee eläinteollisuuden taloudellista hyvää ja lobbaa niin tehokkaasti, että uusi eläinsuojelulaki on jo valmiiksi kehno. Metsästyssyndikaatti ylläpitää tarkoituksellisesti vääristynyttä kuvaa, jossa metsästys on kannan hoitamista. Toislajisten näkökulmasta, ei metsästäjoien tai tuottajien.

Silti, jos oikein silmin katsotaan, ”myös muilla lajeilla on oikeus luontoon. Ketulla on oikeus metsään, sudella on oikeus hirviin, hirvillä on oikeus puiden mehukkaisiin lehtiin”. Siispä: ”Miksi luonto ei olisi yhtälailla muiden eläinten?”

Elisa Aaltolan kirjan raju koskettavuus perustuu siihen, että hän osaa eläytyä toislajisen osaan ja kuvitella, miltä äitilehmästä tuntuu, kun oma vasikka viedään pois – he huutavat ja itkevät toistensa perään, äitilehmä ja vasikka. Ja ihminen kyllä kuulee sen, mutta ei välitä. Entä miltä takaa-ajettavasta hirvestä tuntuu, kun jahti kestää ja kestää ja voimat hupenevat? Miltä kanasta tuntuu elää aivan liian ahtaissa tiloissa, kun puolet höyhenistä on pudonnut stressin vuoksi? Miltä emakosta tuntuu olla porsitushäkissä, jossa hän ei pääse edes kääntymään? Se ei ole inhimillistämistä, se on empatiaa. Tutkimus on jo moneen otteeseen vahvistanut, että toislajisilla on kehittyneitä kognitiivisia kykyjä ja rikas tunne-elämä. Ihminen mieluiten sivuuttaa tämänkin faktan.

Elisa Aaltolan koti ei ollut maatalo. Hänen isänsä teki väitöskirjaa filosofi Ludwig Wittgensteinin ajattelusta ja äiti oli harras uskovainen. Mika-veljestä tuli Ulkopliittisen instituutin johtaja. Kotona Wittgensteinista puhuttiin kuin naapurin miehestä. Elisa käsittää nopeasti, että filosofin kuuluisa lause, mistä ei voi puhua, siitä pitää vaieta, koskee juuri toislajisia. Juuri siksi hän päätti jo nuorena puhua.

”Olen eläin, joka haluaa puhua muiden eläinten puolesta, painajaismaisessa todellisuudessa, missä kukaan ei tunnu huomaavan, että miljoonille yksilöille tehdään sitä, mistä ei voi pu-

mutta yritän

miksi te ette kuuntele, eikö minua ole mahdollista ymmärtää?

Minä kuuntelen sinua, Elisa. Ja minä ymmärrän sinua. Olen kiitollinen, että kirjoitit tämän kirjan. Esseitä eläimistä päättyy utopiaan, joka on eläinten kannalta paratiisimainen. Miten sinne päästään? Aivan helposti.

”Meistä jokainen voi silti koettaa tehdä tulevaisuudessa paremmin – ja olla eläimille hyvä.”

No Comments

Post a Comment

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.