Tunnisteet

sunnuntai 7. maaliskuuta 2021

Leikitään avajaisia oikeassa valokuvanäyttelyssä


Ella esittelee kuvia Eliaksen vanhemmille. Ripustuksella on haluttu rikkoa kaavaa.
Kuva: Tuomas Pelttari.

Olemme paikalla vähän liian aikaisin. Seisahdamme hetkeksi kadulle Valokuvakeskus Nykyajan ison ikkunan eteen ja katsomme tamperelaisen galleriatilan vilskettä: roskia kerätään isoihin pusseihin, korkeita tikkaita siirrellään, niille kiipeillään kääntelemään katon spottivaloja niin, että näyttelyn kuvat kylpisivät mahdollisimman kauniissa valossa.


Ella huomaa minut ja päästää meidät sisään. Puikkelehdimme suoraan takahuoneeseen, joka on kirjaston ja keittiön yhdistelmä. Kirjahyllyn vieressä on mukava sohva. Kuinka kätevää! Rakastun tilaan heti. Takahuoneessa emme ole tiellä, ainakaan ihan koko aikaa, ja voimme salaa seurata, miten säätäminen jatkuu.


Keittiöstä on kiva seurata ripustuksen valmistumista. Kuva: Tuomas Pelttari.


Elias säätää henkilökunnan kanssa viimeisiä valoja. Kuva: Tuomas Pelttari.


Valokuvanäyttelyä Flatland - Härmän aukeilta, on tässä vaiheessa ripustettu kaksi päivää. Se on kahden valokuvaajan, tyttäreni Ella Kiviniemen ja Elias Lahtisen monen vuoden työn huipentuma. Tai oikeastaan välipysäkki tai näköalatasanne, koska suunnitelmia tällä kaksikolla riittää. Näyttely on myös Aalto-yliopistossa opiskelevan Ellan pro gradu -tutkielman taiteellinen osuus.


Ella ja Elias alkoivat suunnitella Pohjanmaan kuvaamista jo monta vuotta sitten. Silloin projektissa oli kolmaskin kuvaaja, Emilia Kangasluoma, joka oikeastaan ideoi koko hankkeen ja kirjoitti ensimmäisen apurahahakemuksen. He kaikki halusivat tutkia pohjalaisia juuriaan. Ensimmäinen apuraha saatiin jo 2017. Kuvausreissut Helsingistä ja Tampereelta Härmään alkoivat 2018. Jokainen matka tarkensi sitä, mitä kuvaajat Pohjanmaasta halusivat. 


Suurin osa otoksista on kuvattu filmille keskikoon Mamiya RB67 kuiluetsinkameralla. Ella sai arvokkaan kameran lainaan Aalto-yliopistosta. Eliaksella on oma Mamiya RZ67. Negatiiveja on varmasti tuhansia, ja niistä on Valokuvakeskus Nykyajan seinälle päätynyt 23.


Nuorilla valokuvaajilla on hurjasti töitä ja projekteja pitkin poikin, joten Emilia katsoi parhaaksi irrottautua alkuperäisestä aikataulusta ja kuvata oman osuutensa omin päin. Kun Ella ja Elias jäivät kahdestaan, lähtökohdaksi ja matkaoppaaksi sementoitui kansatieteilijä Samuli Paulaharjun teos Härmän aukeilta (1932). 


Härmän aukeilta on härmäläisyyden raamattu, joka kaivettiin esiin melkein aina, kun kuvaajat kyselivat paikallisilta, mitä se härmäläisyys oikein on. Minäkin olen lukenut sen jo lapsena monta kertaa. Ymmärsin jo silloin ihailla kirjaa: antauduin tekstin  poljennolle, ihmettelin taidokkaita piirroksia ja häikäisevän upeita valokuvia. Ja aistin Paulaharjun intohimon, joka kirjan sivuilta huokui. Hänen on täytynyt rakastaa  työtään: ihmisten, tapojen, esineiden, monenlaisten töiden ja myös kollektiivisen mentaliteetin dokumentoimista.


Siksi näyttelyssä on valokuvien lisäksi myös esineitä: lattialla räsymattoja, ikkunalaudalla pellavalankaa ”mummankodosta” eli mummolastani, Ylihärmän Osuuspankin kassi, pajukori eli koppa, golfpalloja, jotka on kerätty lapsuudenkotini pelloilta, villasukat, joihin on kudottu Amerikan Yhdysvaltojen lippu. Seinällä on helavyö, jonka puukkomestari Antti Rannanjärvi on tehnyt Ellalle. Vitriinissä on pellavaliinan päällä puukkomestari Jorma Rannanjärvestä tehty seminaarityö ja Härmän puukon eri versioita. Toiseen vitriiniin on aseteltu on vanhoja lasinegatiiveja, jotka ovat Eliaksen sukutalosta ja hieno vanha kamera. 





Näyttelyssä on esillä myös härmäläisiä ja Härmää symbolisoivia esineitä. Jostakin syystä latinan kielioppini on valikoitunut mukaan. Ehkä se korostaa ristiriitaa perinteiseen trossaamiseen. 



Puukkomestari Jorma Rannanjärven välineitä ja puukkoja. 


Ja selailtavana on tietenkin ensimmäinen painos Härmän aukeilta -kirjasta.


Kuten kuvaajat kirjoittavat omasta näyttelystään: Kokonaisuus pohtii identiteetin, legendojen ja tarinoiden liikettä ajassa. Ovatko härmäläiset luoneet tarinansa vai tarinat härmäläiset? Millainen tarina syntyy nyt?


Ella etsii Kustaa Talkkarin kuvaa Härmän aukeilta -teoksesta. Kuva: Tuomas Pelttari.


Härmässä suklaakin on kääritty komiasti. 


Koronan vuoksi varsinaisia avajaisia ei saanut järjestää, mutta lähimmät perheenjäsenet saivat luvan tulla perjantaina 5.3. katsomaan näyttelyä.


Päätämme, että nämä ovat sitten leikkiavajaiset, sillä totta kai olemme tuoneet mukanamme shampanjaa. Paikalla ovat myös Eliaksen vanhemmat, veli ja tyttöystävä. 


Tunnelma on lämmin ja intiimi. Skoolataan. Joku kysyy, miten se sanotaan härmäksi enkä osaa vastata. Yhtäkkiä en millään muista, onko joskus puhumassani murteessa omaa sanaa maljan nostamiselle. Pidetään pieniä, spontaaneja puheita. Ojennan valokuvaajille taideseppä Kimmo Tulimetsän takomat päivänkakkarat.


Valokuvaajilta kysellään kysymyksiä ja he kertovat. Muistelevat, miten kaikki alkoi. Ja miten kaikki sitten taas uudestaan alkoi. Kuinka Elias soitti Ellalle, kun oli yöpynyt Liinamaan Joukon (entisen luokkakaverini) luona juuri sen pohjalaistalon naapurissa, jossa Härmä-elokuvaa kuvattiin, ja kertoi, että nyt taisi löytyä se näkökulma. Talo on sama, jonka Ella kuvasi ensimmäisellä kuvausmatkallaan talvella 2018 ja se on esillä näyttelyssä.


Silloin joku ehdottaa, että negatiivit pitää kaivaa rautaisessa laatikossa härmäläiseen maahan. 


Ella ja Elias puhuvat yhteistyöstään, joka on sujunut joustavasti ja tulevista suunnitelmistaan, joita en paljasta. Äkkiä tajuan, että nämä kaksi ovat tunteneet toisensa kohta kymmenen vuotta. Vuonna 2011 molemmat aloittivat Tampereen yliopistossa kuvajournalismin opinnot. Nyt Elias on saanut opinahjostaan vakituisen lehtorin viran. Ystävyys ja ammatillisuus on mahdollista yhdistää ja se voi tuottaa kauniita ja arvokkaita hedelmiä.


Ella ja Elias kukitettuina. Taustalla Eliaksen kuva Prännin Erkistä. 


Miksi en kerro mitään kuvista? 


Se on vaikeaa, koska en tiedä, mistä aloittaa. Näyttelyssä ei ole lainkaan kliseistä pohjalaiskuvastoa. Silti siellä ovat kaikki pohjalaisuuden elementit: puukko, lato, punamultainen pohjalaistalo, pääsiäiskokko, kuu lakeuden yllä, seurat, punamulta, hevoset, helat, Lapuanjoki, heinäpaalit ja Power Park. Ja kirjasto, jossa olen ollut lukiolaisena kesätöissä.


Jokaisesta kuvasta avautuu kokonainen maailma. Pohjanmaalla poltetaan kokkoja pääsiäisenä, ei koskaan juhannuksena. Naurava poika on kuvattu Kankaankylän pääasiasvalakialla, jossa koko kylä oli tekemässä Ellasta ja pojasta paria. Kankaankyläläiset ovat muuten kaikki saman näköisiä kuin tämä kaunis poika: kapeakasvoisia ja puhdaspiirteisiä. Ja he ovat säilyttäneet komeat kaksifooninkiset pohjalaistalonsa. 


Kustaa Talkkari on gallerian kuvassa vanha, mustakulmainen ja komea mies, mutta vielä pikkkupoika silloin, kun Samuli Paulaharju kuvasi hänet kirjaansa. Entä sitten Lennni Lammi, 2000-luvun poika, jolla on valkoinen kauluspaita, mustat housut, helavyö ja puukko? Niin nuori ja niin härmäläisyyden ytimessä. Moon meiltä ja muut on meirän krannista.


Mistä tuo itsetietoinen, ylpeä ilme tulee? Geeneistä vai tarinoista, joissa hänet on marinoitu? 


Miksi härmäläisen taivaan sinelle ei ole omaa sanaa? Se on suuri ja kirkas ja saa siristelemään silmiä. Sini on yhtäaikaa voimakasta ja herkkää ja taittuu liilaan. Joskus, tai melkein aina, tuntuu, kuin näkisi sen läpi. Sinisyys saattaa muuttua niin eteeriseksi, että sen takaa pilkottaa taivas. Lakeudella alan aina epäillä, että sellainen sittenkin on olemassa. Jos katsot kuvaa Heinäpaaleja Kankaankylällä tai Kuutamo, Kosolanluoma tai Heitto, ymmärrät, mitä tarkoitan.


Lakeuden taivaan alla tajuan senkin, miksi entisajan ihmiset ajattelivat maan olevan pannukakku ja taivaan sen ylle kaartuva kupoli. Jos kävelee tarpeeksi kauas, vaikka sellaiset 70 kilometriä, pääsee lakeuden reunalle ja mitäs sitten? Sieltähän tipahtaa.


Oikeastaan minun piti kirjoittaa kuvasta nimeltä Heitto. Minusta tuntuu, että siinä kulotetaan, ja tunnen lapsuudesta tutun savun tuoksun tulevan kuvasta läpi. Liekkejä ei näy, mutta tiedän niiden nuolevan maata. Etualalla olevan ladon päälle heitetään sangollinen vettä, ettei tuli tarttuisi siihen. Ja kaiken yllä on kuultavansininen taivas. (Kuvassa ei muuten kuloteta, sanoo Ella, mutta saa sen niinkin tulkita.)


Huvivaltio Power Park on pohjalaisen suuruudenhulluuden monumentti, jossa Ella vietti yhden kesän kesätöissä kolmioleipiä tehden ja lapsiin tatuointeja piirtäen. Siellä kaikki on epätodellisen kokoista, varsinkin puinen vuoristorata. Huvipuisto on kuvattu kauniissa, pehmeässä valossa. Edesmenneen äitini auto on varmasti kuvassa tarkoituksella - kuin lempeä muisto. 


Kello tulee kuusi aivan liian nopeasti. Gallerian henkilökunta haluaa sulkea paikan ja me hajaannumme Tampereen illan siniseen hetkeen.


Kuva: Tuomas Pelttari.

Pari sanaa Flatland - Härmän aukeilta -näyttelyn tekijöistä. Luonnehdinnat on lainattu Valokuvakeskus Nykyajan nettisivuilta. 


Taiteilijoista Ella Kiviniemi (s. 1991) opiskelee valokuvataidetta Aalto-yliopiston valokuvataiteen maisteriohjelmassa Helsingissä. Näyttely on Kiviniemen taiteellinen opinnäytetyö. Elias Lahtinen (s.1990) on tamperelainen valokuvaaja ja kuvajournalismin opettaja Tampereen yliopistossa, josta hän on valmistunut yhteiskuntatieteiden maisteriksi.


Työskentelyä ja näyttelyä ovat tukeneet Suomen Kulttuurirahaston Etelä-Pohjanmaan rahasto, Suomen kulttuurirahasto sekä Aalto-yliopisto.


Näyttely on avoinna 6.3. - 5.4. 2021 Valokuvakeskus Nykyajassa (Kauppakatu 14, Tampere).





Kuva: Ella Kiviniemi