Iltaratsastus, laituri ja muita unelmia
258
post-template-default,single,single-post,postid-258,single-format-standard,stockholm-core-2.3,qodef-qi--no-touch,qi-addons-for-elementor-1.4.1,select-theme-ver-8.9,ajax_fade,page_not_loaded,menu-animation-underline,,qode_menu_,wpb-js-composer js-comp-ver-6.6.0,vc_responsive,elementor-default,elementor-kit-14

Iltaratsastus, laituri ja muita unelmia

 

Kuva: Pixabay

Jouluna meillä virisi keskustelu haaveista. On suuri kunnia, kun toinen ihminen avaa oven mielensä haavehuoneeseen. Kuuntelin lumoutuneena, kun unelma konkretisoitui silmieni edessä. Toivon, että se jonakin päivänä toteutuu.


Minäkin olen aina ollut uneksija ja taivaanrannanmaalari. Lapsena elin varmaan suurimman osan ajasta oman pääni sisällä, mielikuvituksessa ja haavemaailmassa. Joskus, oikeastaan aika usein, se tuntui todellisemmalta kuin niin sanottu todellisuus.


Lapsuudessa ja vielä nuoruudessakin lempihaaveeni oli sellainen, jossa ratsastan kesäiltana peltotietä. Kultainen aurinko paistaa matalalta ja hevosen kaviot nostattavat ilmaan kimmeltävää tomua. Pitkät hiukseni ovat auki, lempeä tuuli hulmuttaa tukkaa ja hevosen harjaa. Hevonen kävelee, meillä on maastolenkki takana ja olemme tulossa kotia kohti. 


Näen kohtauksen yhä filminä silmissäni. Yksityiskohdat piirtyvät selkeinä. Hevonen on ruskea, vaaleaharjainen suomenhevonen. Minulla on ylläni teepaita ja farkut, ei ratsastuskypärää. Katselen itseäni ulkopuolelta, mutta haaveeseen sisältyy toive, että joku näkisi minut juuri sellaisena, vapaana ja onnellisena hevosen selässä. Se joku oli nuoruudessa todennäköisesti juuri se poika, johon olin kulloinkin ihastunut. 


Nyt ajattelen, että haavefilmini ilmentää jonkinlaista sisäistä tilaa tai harmoniaa, johon olen pyrkinyt koko elämäni. Kuvassa on eläin, vapaus ja tasapaino. Siinä on yksinäisyys, mutta myös yhteys. Siinä on tarina ja häivähdys puhdasta onnea.

Kuva: Pixabay


Be careful what you wish”, minulle sanotaan usein. Näin siksi, että haaveilla on tapana myös toteutua. Kun jokin asia alkaa elää mielikuvissa, ihminen ryhtyy suuntaamaan energiaansa sitä kohti. Se tuntuu maagiselta – melkein kuin muuttuisi magneetiksi, joka vetää puoleensa asioita tai ihmisiä, jotka auttavat eteenpäin, kulkemaan haaveen toteutumista kohti. Elämä kantaa.


Urheilijat käyttävät usein mielikuvaharjoituksia treenatessaan. Visualisointi kuuluu olennaisesti myös rentoutukseen, joogaan ja meditaatioon ja on minulle tuttua tätäkin  kautta. Mutta sitä voi ja kannattaa soveltaa myös omaan elämäänsä. Ajattelen, että sisältä nousevat kuvat ovat viestejä tai vihjeitä, jotka kertovat siitä, mitä elämästä puuttuu tai mikä suunta voisi olla itselle parempi kuin nykyinen. 


Olen käyttänyt mielikuvia tietoisesti, kun olen kaivannut uusia tuulia elämääni. Olen visualisoinut asiota, joita kohti haluan mennä. Prosessi on saattanut kestää vuosia, mutta lopulta elämä on yllättävän usein tarjonnut juuri sellaisia mahdollisuuksia, joita olen kaivannut. On sitten itsestä kiinni, tarttuuko niihin.


Minä olen usein tarttunut. Olen tehnyt elämässäni usein muutoksia, nopeita ja  isojakin. Se vaatii (uhka)rohkeutta ja kykyä sietää epävarmuutta. Pitää uskaltaa päästää irti! Samalla pitää myös luopua jostakin vanhasta ja turvallisesta. 


Eikä mikään takaa sitä, että vaikka haave toteutuisi, siitä tulisi ihan sellaista kuin kuvitteli. Kaikki voi mennä loistavasti tai siten täysin pieleen. Eiväthän yritykset aina onnistu, vaikka tilaisuus olisi kuinka hyvä. Mutta silloin voi lohduttautua ajatuksella, että ainakin minä yritin. Siitäkin saa tyydytystä, jopa yllättävän paljon. 


Juuri nyt minulla on yksi pieni, mutta ponteva ja sinnikäs haave, jota hellin mielessäni. Kuva on hyvin tarkkaan rajattu ja pelkistetty: siinä on järvi (tai meri), hiljainen ranta ja rannassa laituri.


The Laituri.

Rakastan laitureita ja erityisesti sitä hetkeä, kun menen laiturilta uimaan. Jos minulla olisi oma laituri, voisin uida läpi vuoden, mikä onkin toinen haaveeni. Rakastan vettä ja uimista, vaikka en edes ole teknisesti mitenkään erityisen taitava uimari. Vesi on elementtinä minulle luonteva ja helppo, se kannattelee ja hellii. Vedessä olen täysin vapaa. Talviuintia olen ajoittain harrastanutkin, ja se puhdistaa kehon ja sielun eri tavalla kuin mikään muu.


Laiturilla voisi myös haaveilla. Ja lukea kirjaa. Juoda kahvia. Sytyttää kynttilän lyhtyyn syksyllä. Tai uimavalon, kuten Sanna.



Sannan uimavalo laiturilla. Kuva: Sanna Nikander.


Laiturigatessa kuulun vähemmistöön. Suurimmalla osalla suomalaisista on aina ollut mökki ja laituri. Olen kotoisin maalta, jossa ei ollut lähistöllä muita vesistöjä kuin joki. Maatalossa tehtiin kesällä töitä eikä mökkeilyn harrastaminen ollut vaihtoehto. 


Kun näin Vaasassa meren sen ikäisenä, että osasin jo puhua, olin sanonut: ”Voi kuinka suuri uimapelto!” 


Uiminen oli jo silloin kova juttu.


Enkä sitten ole ole onnistunut hankkimaan kesämökkiä aikuisenakaan. Mökkielämä ja mökkikulttuuri ovat minulle suhteellisen outoja asioita. Kun joskus olen päässyt vieraaksi mökille, yllätyn usein siitä, miten tiheästi rannat on rakennettu. Olen kuullut että naapureiden vesiskootterit saattavat ärsyttää luonnonystäviä ja kuumat kesäbileet niitä, jotka etsivät rauhaa. 


Olisin ehdottomasti niitä, jotka kärsivät.


Mutta on niitä hiljaisiakin mökkejä. Viime kesän ihanimpia muistoja on, kun pääsin hyvän ystäväni Sannan kanssa heidän sukumökilleen muutamaksi paratiisimaiseksi päiväksi. Järvi on rauhallinen, siellä eivät veneet päristele. Siksi siellä pesii pesii valtavan paljon lintuja, harvinaisiakin. 


Tältä unelmani näyttää.



Ja laituri, se on ihana!


Ensimmäinen repliikkini oli: ”Saanko mä mennä heti uimaan?”


Sain luvan. Ja menin. 


Tottahan mökin ja laiturin voisi myös vuokrata. Mutta liikkumiseen tarvitaan auto, jota meillä ei ole. Oi, miten kaipaankaan yhteiskäyttöautoja!


En kuitenkaan näe haaveissani mökkiä. Jostain syystä mielikuvassa on vain vesi, ranta ja se laituri. Ja hiljaisuus. 


On jännittävää nähdä, toteutuuko laiturihaaveeni joskus. Aion joka tapauksessa jatkaa sen vaalimista. Se, mitä ruokit, vahvistuu, kuten mökkiystävälläni Sannalla on tapana muistuttaa.


Vuodenvaihteessa on hyvä hetki päivittää haaveitaan. Mistä sinä haaveilet?


Villejä unelmia ja lempeitä haaveita vuodelle 2021!



Kuva: Pixabay.





































1 Comment
  • Taina Saarinen

    08.03.2021 at 16:42

    Haaveita on todennäköisesti enemmän kuin itse tajuaa. Jäin tekstistäsi miettimään missä suhteessa omat haaveeni ovat toisiinsa, mitkä edes ovat haaveita, mitkä suunnitelmia. Haaveessa on se valtava etu, että sen ei tarvitse toteutua, että se on hyvä haaveena, rajoittamaton ja pidäkkeetön. Haavetta voi korjata ja hioa aina kun siltä tuntuu.

    Minulla on suunnitelmana kirjoittaa kirja, parikin on mielessä, mutta koska ei tunnut löytyvän voima sen toteuttamiseen, se taitaa ollakin vain haave. Enää pitäisi tietää suostunko siihen.

    Tämän vuoden kauniissa kalenteriini kirjoitin ensilehdelle vuoden tavoitteet. Katsonkin listaani (kuusi tavoitetta) ja ei niistä mikään ole tavoitteena mahdoton. Kuten esim. sellon 4. aseman opettelu, joka jäi korona-ajan alettua tunneilla kesken. Itsekseni en saa treenattua, kun se jäi epävarmaan vaiheeseen.
    Minulla on tavoite (ei listassa), joka saattaa jäädä vain haaveeksi, nimittäin oma talo. Suunnittelen pientä kasvihuonetta, leikkimökkini laittamista sen pihaan, siihen kietoutuvaa köynnösruusua kuten Gotlannissa näin, villinluonteista puutarhaa, sipuliomavaraisuutta, sellaisia puita, joissa linnut ja oravat voivat olla. Sisustusta varten minulla on erillinen vihko, johon piirrän ja liimaan lehtileikkeitä.

    Realiteetit ovat sen suhteen sellaiset, että en oikein usko itseeni siinä.

    Se on surullista. Haave ei ole eikä voi olla surullinen. Mikä taloni siis onkaan?

Post a Comment

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.