Tunnisteet

torstai 31. joulukuuta 2020

Iltaratsastus, laituri ja muita unelmia

 

Kuva: Pixabay

Jouluna meillä virisi keskustelu haaveista. On suuri kunnia, kun toinen ihminen avaa oven mielensä haavehuoneeseen. Kuuntelin lumoutuneena, kun unelma konkretisoitui silmieni edessä. Toivon, että se jonakin päivänä toteutuu.


Minäkin olen aina ollut uneksija ja taivaanrannanmaalari. Lapsena elin varmaan suurimman osan ajasta oman pääni sisällä, mielikuvituksessa ja haavemaailmassa. Joskus, oikeastaan aika usein, se tuntui todellisemmalta kuin niin sanottu todellisuus.


Lapsuudessa ja vielä nuoruudessakin lempihaaveeni oli sellainen, jossa ratsastan kesäiltana peltotietä. Kultainen aurinko paistaa matalalta ja hevosen kaviot nostattavat ilmaan kimmeltävää tomua. Pitkät hiukseni ovat auki, lempeä tuuli hulmuttaa tukkaa ja hevosen harjaa. Hevonen kävelee, meillä on maastolenkki takana ja olemme tulossa kotia kohti. 


Näen kohtauksen yhä filminä silmissäni. Yksityiskohdat piirtyvät selkeinä. Hevonen on ruskea, vaaleaharjainen suomenhevonen. Minulla on ylläni teepaita ja farkut, ei ratsastuskypärää. Katselen itseäni ulkopuolelta, mutta haaveeseen sisältyy toive, että joku näkisi minut juuri sellaisena, vapaana ja onnellisena hevosen selässä. Se joku oli nuoruudessa todennäköisesti juuri se poika, johon olin kulloinkin ihastunut. 


Nyt ajattelen, että haavefilmini ilmentää jonkinlaista sisäistä tilaa tai harmoniaa, johon olen pyrkinyt koko elämäni. Kuvassa on eläin, vapaus ja tasapaino. Siinä on yksinäisyys, mutta myös yhteys. Siinä on tarina ja häivähdys puhdasta onnea.



Kuva: Pixabay



Be careful what you wish”, minulle sanotaan usein. Näin siksi, että haaveilla on tapana myös toteutua. Kun jokin asia alkaa elää mielikuvissa, ihminen ryhtyy suuntaamaan energiaansa sitä kohti. Se tuntuu maagiselta - melkein kuin muuttuisi magneetiksi, joka vetää puoleensa asioita tai ihmisiä, jotka auttavat eteenpäin, kulkemaan haaveen toteutumista kohti. Elämä kantaa.


Urheilijat käyttävät usein mielikuvaharjoituksia treenatessaan. Visualisointi kuuluu olennaisesti myös rentoutukseen, joogaan ja meditaatioon ja on minulle tuttua tätäkin  kautta. Mutta sitä voi ja kannattaa soveltaa myös omaan elämäänsä. Ajattelen, että sisältä nousevat kuvat ovat viestejä tai vihjeitä, jotka kertovat siitä, mitä elämästä puuttuu tai mikä suunta voisi olla itselle parempi kuin nykyinen. 


Olen käyttänyt mielikuvia tietoisesti, kun olen kaivannut uusia tuulia elämääni. Olen visualisoinut asiota, joita kohti haluan mennä. Prosessi on saattanut kestää vuosia, mutta lopulta elämä on yllättävän usein tarjonnut juuri sellaisia mahdollisuuksia, joita olen kaivannut. On sitten itsestä kiinni, tarttuuko niihin.


Minä olen usein tarttunut. Olen tehnyt elämässäni usein muutoksia, nopeita ja  isojakin. Se vaatii (uhka)rohkeutta ja kykyä sietää epävarmuutta. Pitää uskaltaa päästää irti! Samalla pitää myös luopua jostakin vanhasta ja turvallisesta. 


Eikä mikään takaa sitä, että vaikka haave toteutuisi, siitä tulisi ihan sellaista kuin kuvitteli. Kaikki voi mennä loistavasti tai siten täysin pieleen. Eiväthän yritykset aina onnistu, vaikka tilaisuus olisi kuinka hyvä. Mutta silloin voi lohduttautua ajatuksella, että ainakin minä yritin. Siitäkin saa tyydytystä, jopa yllättävän paljon. 


Juuri nyt minulla on yksi pieni, mutta ponteva ja sinnikäs haave, jota hellin mielessäni. Kuva on hyvin tarkkaan rajattu ja pelkistetty: siinä on järvi (tai meri), hiljainen ranta ja rannassa laituri.


The Laituri.


Rakastan laitureita ja erityisesti sitä hetkeä, kun menen laiturilta uimaan. Jos minulla olisi oma laituri, voisin uida läpi vuoden, mikä onkin toinen haaveeni. Rakastan vettä ja uimista, vaikka en edes ole teknisesti mitenkään erityisen taitava uimari. Vesi on elementtinä minulle luonteva ja helppo, se kannattelee ja hellii. Vedessä olen täysin vapaa. Talviuintia olen ajoittain harrastanutkin, ja se puhdistaa kehon ja sielun eri tavalla kuin mikään muu.


Laiturilla voisi myös haaveilla. Ja lukea kirjaa. Juoda kahvia. Sytyttää kynttilän lyhtyyn syksyllä. Tai uimavalon, kuten Sanna.



Sannan uimavalo laiturilla. Kuva: Sanna Nikander.



Laiturigatessa kuulun vähemmistöön. Suurimmalla osalla suomalaisista on aina ollut mökki ja laituri. Olen kotoisin maalta, jossa ei ollut lähistöllä muita vesistöjä kuin joki. Maatalossa tehtiin kesällä töitä eikä mökkeilyn harrastaminen ollut vaihtoehto. 


Kun näin Vaasassa meren sen ikäisenä, että osasin jo puhua, olin sanonut: ”Voi kuinka suuri uimapelto!” 


Uiminen oli jo silloin kova juttu.


Enkä sitten ole ole onnistunut hankkimaan kesämökkiä aikuisenakaan. Mökkielämä ja mökkikulttuuri ovat minulle suhteellisen outoja asioita. Kun joskus olen päässyt vieraaksi mökille, yllätyn usein siitä, miten tiheästi rannat on rakennettu. Olen kuullut että naapureiden vesiskootterit saattavat ärsyttää luonnonystäviä ja kuumat kesäbileet niitä, jotka etsivät rauhaa. 


Olisin ehdottomasti niitä, jotka kärsivät.


Mutta on niitä hiljaisiakin mökkejä. Viime kesän ihanimpia muistoja on, kun pääsin hyvän ystäväni Sannan kanssa heidän sukumökilleen muutamaksi paratiisimaiseksi päiväksi. Järvi on rauhallinen, siellä eivät veneet päristele. Siksi siellä pesii pesii valtavan paljon lintuja, harvinaisiakin. 


Tältä unelmani näyttää.


Ja laituri, se on ihana!


Ensimmäinen repliikkini oli: ”Saanko mä mennä heti uimaan?”


Sain luvan. Ja menin. 


Tottahan mökin ja laiturin voisi myös vuokrata. Mutta liikkumiseen tarvitaan auto, jota meillä ei ole. Oi, miten kaipaankaan yhteiskäyttöautoja!


En kuitenkaan näe haaveissani mökkiä. Jostain syystä mielikuvassa on vain vesi, ranta ja se laituri. Ja hiljaisuus. 


On jännittävää nähdä, toteutuuko laiturihaaveeni joskus. Aion joka tapauksessa jatkaa sen vaalimista. Se, mitä ruokit, vahvistuu, kuten mökkiystävälläni Sannalla on tapana muistuttaa.


Vuodenvaihteessa on hyvä hetki päivittää haaveitaan. Mistä sinä haaveilet?


Villejä unelmia ja lempeitä haaveita vuodelle 2021!



Kuva: Pixabay.





































tiistai 1. joulukuuta 2020

Valo Kurki goes kapakka med Kati Berg



Pari sitaattia Pet Shop Boysien biisistä West End Girls polkaisee West Endin tytöt käyntiin.

Haastattelin 1990-luvulla norjalaista kirjailijaa Jostein Gaarderia Anna-lehteen. Hän oli juuri breikannut isosti filosofiaromaanillaan Sofian maailma ja oli Helsingissä markkinoimassa kirjaansa.


Sofian maailmaa on vuosien mittaan käännetty yli  60 kielelle ja Wikipedian mukaan sitä on painettu yli 40 miljoonaa kappaletta.


Haastattelussa aikaa ei ollut paljon, ehkä puolisen tuntia, mutta sympaattinen kirjailija ehti sanoa jotain sellaista, johon olen uskonut siitä lähtien: hänen mielestään romaanihenkilöt ovat omalla tavallaan todellisia. He heräävät eloon aina, kun joku lukee kirjaa. Heidän eksistenssinsä sijoittuu fiktiiviseen todellisuuteen, joka on ihmisen tajunnassa, mutta se ei vähennä sen voimaa. Toisinaan romaanihenkilöistä kasvaa miljoonien ihmisten tuntemia ikoneita, jotka elävät kollektiivisessa tajunnassa. Sellaisia ovat vaikkapa Anna Karenina, eräät seitsemän veljestä, Raskolnikov tai Peppi Pitkätossu.


Tai Philip Marlowe. Ajattelin legendaarista, Raymond Chandlerin luomaa yksityisetsivää heti, kun luin Gabriel Korven dekkarin West Endin tytöt ensimmäisen lauseen: Se alkoi kuten tällaiset tarinat alkavat: toimistoon käveli kaunis nainen. 



Valo Kurki -sarjasta on ilmestynyt jo toinenkin osa, Täydellinen päivä. 


Valo Kurki, entinen poliisi ja nykyinen yksityisetsivä ei kuitenkaan ole yhtä ilmeetön ja viileä viskisieppo kuin vanhempi amerikkalainen kollegansa. Hän pyörittää perimääänsä osto- ja myyntiliikettä Helsingin Vallilassa 1990-luvulla, aikana, jolloin faksit ja lankapuhelimet ovat vielä käytössä eikä somesta nähdä edes unta. Tosin Valolla on jo ensimmäinen kännykkä, jolla hän naputtaa joskus kömpelösti tekstiviestin siskontytölle. 


Yhteys Los Angelesiin on myös olemassa - kuin silmäniskuna lukijalle: Valon sokkotreffeillä tapaama uusi rakkaus Jan on tehnyt enkelikaupungissa uraa sisustusarkkitehtina. Näen Chandlerin vinon hymyn leijuvan jossain elegantin lukukokemuksen yllä.


Valon perhetaustakin on yhtä sotkuinen kun Chandlerin dekkareiden juoni. Sille, joka osaa katsoa, perhealbumeiden tyhjät sivut paljastavat, että isosisko Viola ei ehkä olekaan isosisko, mutta sellainen hän Valolle silti aina on. Osto- ja myyntiliike on peritty Ollilta, jonka sisko Lahja oli Valolle ja Violalle läheinen. Mutta miten? Ei auta kun siteerata Valoa: Perhe? Mikä se oli? Mistä se alkoi ja mihin se päättyi?


Valo on entinen poliisi, jolla on menneisyys, vanha Ducato-paku (Ollilta peritty, tietenkin) ja suuri, kolhiintunut sydän. Eletyistä vuosista paljastuu silmänräpäyksen kestäviä välähdyksiä, mutta tarkkaa kuvaa ei piirretä, eikä tarvitsekaan. Valo on symppis ja fiksu, Valolla leikkaa, hänen lakoninen huumorinsa on vastustamatonta. 


Toisaaalta Valo tulee puolihuolimattomasti pohtineeksi hyvinkin syvällisiä filosofisia ajatuksia ja tiukoista paikoista hän selviää joustavan mielensä avulla.


Kun Valo käy uimassa Stadikalla, pyöräilee Kuusisaareen, menee työn puolesta Kulosaareen tai juoksee lenkillä Arabianrannassa ysäri-Helsingissä, näen saman kuin hän. Ja rakastan näkemääni. Asuin koko 1990-luvun Helsingissä, enimmäkseen Töölössä, Alppilassa ja Ruskeasuolla. Freelancerina kolusin Helsinkiä tarkasti, joten myös Vallilan huudit tulivat tutuiksi. Olen itsekin herännyt Merihaassa päänsärkyyn. Valon Helsinki on myös minun Helsinkini ja se lisää kirjan nautintoa.


Myös ysärikuvasto herkistää. Siihen aikaan Valon lenkkipolun vierustalla laidunsi vielä lehmiä. Arabianrannan asuntoalueen rakentaminen aloitettiin vuonna 2000. Metro Espooseen kulki vasta päättäjien päiväunissa. Vintage oli aivan uusi sana, ja Valo ihmettelee, sitäkö hänen myyymänsä vanha roina onkin. Kasarityylille naureskeltiin jo, vaikka ei siitä ollut kuin muutama vuosi.


Ilmastonmuutoksestakaan ei ysikytluvulla vielä oltu huolissaan ja Valokin lentelee tuosta vaan Lontooseen, kun kerran johtolangat sinne päin sojottavat.


West Endin tytöt -dekkari etenee lyhyinä kohtauksina, jotka leikataan - naps - juuri oikein. Teksti on visuaalista, dialogi virtaa helposti ja aidosti. Tapahtumat kulkevat kuvina silmissä ja aika usein painan stop ja rewind lukeakseni uudelleen jonkun erityisen hienon lauseen.




”Tuntuuko susta koskaan, että sä odotat sitä hetkeä sun elämässä, kun rummut  tulee mukaan” Jan kysyy Valolta Juttutuvassa. Sekin on vanha tuttu kapakka ja juuri nyt on hetki, jolloin Kati Berg voi astua esiin.


Kati Berg on myös aineettomasti olemassaoleva romaanihenkilö. Hänen kirjallinen kotinsa on Taina Pietikäisen ja minun kirjoittama dekkari Joki. Gabriel, Taina ja minä olemme indie-kirjailijoita, kuten omakustantajista on nykyään tapana puhua.


No niin….  rummut siis kumisevat, Kati ottaa tuolin ja istuu pöytään, tilaa juoman ja alkaa jutella Valon ja Janin kanssa kuin olisi aina tuntenut heidät. Boheemi Kati pitää vaistomaisesti molemmista eikä historiantutkija hänessä malta odottaa, että pääsee penkomaan Valon  kauppaa. 


Katin voisi helposti nähdä vaikka joskus tuuraavan Valoa tiskin takana, kun yksityisetsivän rooli vie tämän pois kaupungista. Asiakkaat rakastaisivat sydämellistä Katia heti. Tosin Valo ottaa tässä pienen riskin, koska Kati ei oikein osaa tinkiä vaan heltyy helposti ja myy turhan halvalla. Ehkä Valon kannattaa sittenkin ehdottaa, että Kati auttaisi häntä hinnoittelemaan Arabian astioita, vanhoja sohvia ja savikiekkoja.


Eikä pidä aliarvoida Katin kykyjä Valon sparraajana yksityisetsivän tutkimuksissa. Kati voi tutkijan koulutuksellaan täydentää polisiin rutiineja ja antaa uusia näkökulmia. Valolle selviää varmaan aika nopeasti, että Katin luovuus on energistä ja impulsiivista laatua eikä hän aina malta ajatella seurauksia. 


Kati voisi olla Valon elämässä samanlainen frendi kuin Helena, joka on luotettu lapsuudenystävä Ullanlinnasta.


West Endin tytöissä Valo tutkii vanhaa museonjohtajan murhaa. Hän päätyy kokkareille kauniiden ja rikkaiden piireihin. Siellä virtaa kallis shampanja, ja joskus myös veri. Valo oppii, että vaikka rahalla ei voi ostaa onnea, äärimmäisiä kokemuksia voi. Ja jos se on mahdollista, niin myös tehdään. 


Vaikka Gabriel Korven lause on kepeä, teksti kätkee enemmän kuin kertoo. Se on koukuttavaa, koska lukija joutuu täyttämään tyhjät kohdat ja aukot  itse. 


Gabriel Korpi on luonnehtinut rikosromaaniaan NotNordicNoir-dekkariksi. Tässä kontekstissa päähenkilön nimi on nerokas valinta: sehän valaisee koko genren!




Kirja on lainattu kirjastosta.


Gabriel Korpi: West Endin tytöt

Books on Demand 2020


Valo Kurki -sarjasta on julkaistu myös toinen osa Täydellinen päivä (BoD 2020)


Eeva Kiviniemi & Taina Pietikäinen: Joki 

Books on Demand 2020