Tunnisteet

perjantai 30. lokakuuta 2020

Rakkaudesta eläimiin



Ratsailla viisivuotiaana! Dream come true.


Jos pitäisi mainita yksi piirre tai ominaisuus, joka luonnehtii minua, se on pakahduttava rakkaus eläimiin. Olen ollut ihan pienestä asti äärimmäisen eläinrakas. Osittain se on geeneissä ja osittain opittua, niin uskon.

Muistan, miten kinusin isältä, että pääsisin suomenhevosemme Suvin selkään. Isä torjui pitkään pyyntöni, koska Suvi oli aika omapäinen ja vähän arvaamaton hevonen. Lopulta hän myöntyi, mutta ei kuitenkaan antanut minulle suitsia. Olen ylläolevassa kuvassa onnellinen ratsastaja koko viiden elinvuoteni voimalla.

Olen päätellyt että eläinrakkauteni on luonnollista, koska kasvoin kirjaimellisesti eläinten keskellä. Myös molemmat vanhempani rakastivat eläimiä. Olen jo toisessa blogijutussa kertonutkin, että metsästäminen on aina ollut kielletty Kiviniemen metsissä ja pelloilla.

Aikuisena aloin jossain vaiheessa epäillä, olinko mielessäni ja muistoissani romantisoinut tätä eläinten kanssa kasvamista, mutta sitten löysin vanhoja valokuvia, joka vahvistivat asian. Olen jo ihan pienestä pitäen ollut kaikenlaisen eläinten ympäröimä.


Äiti, minä ja isoveljeni, jonka kädellä istuu kesy varis Viki. 


Isäni oli maanviljelijä, ja kun olin aivan pieni, meillä oli hevosia ja lehmiä, joskus kissa, kerran kilpikonna ja aina koira. Veljelläni oli kesy varis nimeltä Viki. Meillä oli myös kyyhkyslakka, jossa oli muistaakseni 50 kyyhkystä. Siksi rakastan edelleen kyyhkysen kujerrusta.

Vähän myöhemmin tulivat lampaat ja kalkkunat. Lampaista muistan lauman hierarkian ja sen, että ne tykkäsivät rapsutuksesta. Lampaat olivat vähän kauempana laitumella ja sinne piti kuskata vettä. Olin mielelläni mukana siinä.

Suomenhevonen Suvi oli syntynyt Suvin päivänä samana vuonna kuin minä, ja meidän molempien syntymäpäivät olivat kesäkuussa. Muistan, että äidillä oli tapana laskea leikkiä, että isä muistaa kyllä Suvin syntymäpäivän, joka on 7. kesäkuuta, mutta saattaa unohtaa minun synttärini, joka on 13. kesäkuuta. Tuskinpa niin koskaan oikeasti tapahtui, mutta se kuvastaa myös isäni ylenpalttista rakkautta eläimiä kohtaan.

Lapsuuden rakkaimpia muistoja on, kun pääsin isän kanssa illalla talliin. Television iltauutisten jälkeen otimme myrskylyhdyn ja kävelimme tallille. Kun ovi avautui narahtaen, minut ympäröi hevosen ihana, vahva tuoksu ja kuulin, miten Suvi hörähteli isälle ja isä jutteli takaisin. Toisinaan tallissa oli myös kani hevosen kaverina, tai ”hupulaasena”, kuten isäni sanoi.

En enää muista, mitä konkreettista tallissa tehtiin, ehkä annettiin vielä vähän kauroja tai heiniä, katsottiin, että hevosella oli vettä ja kaikki muutenkin kunnossa. Voi myös olla, ettei siellä varsinaisesti tehty mitään, vaan käynti oli isän ja hevosen hyvänyön rituaali.


Siksi nämä rivit Ellan lapsuuden kuvakirjasta saivat minut erityisen onnelliseksi.Ymmärsin täysin, mistä on kysymys.



Muuan runoilija selitti kerran, miten lintujen kanssa puhutaan:


Ei lintujen kanssa puhuminen ole sen vaikeampaa

kuin kenen tahansa muunkaan tässä maailmassa: sinä puhut

lintu on ymmärtävinään. Se vastaa sinulle, ja sinä olet

ymmärtävinäsi ja vastaat sille.

Siinä pitää vaan kuunnella puhetta

ja olla tarkkana, mitä sanoo”



Dominique Falda: Enkeli ja lapsi (Lasten Keskus 1995)

Sitaatti perustuu Paul Eluardin tekstiin Grain d’Aile.



Toinen rakas muisto on se, kun haimme jouluksi isän kanssa hevosella kuusen omasta metsästä. Isä oli tietenkin jo käynyt katsomassa joulupuun valmiiksi, mutta minä pääsin mukaan hakemaan sitä. Siihen aikaan jouluna oli jo lunta maassa ja pikkuisen pakkasta ilmassa. Hevonen juoksi reipasta ravia ja lumisesta metsästä löytyi ihmeellisesti aivan suora, täydellisen kaunis kuusi.

Kolmas muisto liittyy siihen, kun isä oli Suvin kanssa talvella metsässä tekemässä lempeää harvennusta ja minä sain viedä heille kahvia. Se oli juhlaa!

Suville syntyi myös varsoja. Parhaiten muistan Suvi-Tuulen, joka oli kaunis suomenhevosvauva. Hänellä oli valkoinen piirto eli valkoinen kaistale otsassa. Oli ihanaa seurata koko kesän, miten varsa kävelin honteloilla jaloillaan emänsä perässä läheisellä laitumella.


Suvi-Tuuli emänsä Suvin kanssa. Kuva: Eero Kaatikko.


Suvi hoitaa varsaansa. Kuva: Eero Kaatikko. 


Meillä oli kunnia-asia, että eläimistä pidettiin hyvää huolta. Myöhemmin isä osti huonosti pidettyjä, usein sairaita hevosia ja hoiti ne kuntoon. Ei hän varsinaisesti tarvinnut niitä mihinkään, mutta ei kestänyt katsoa ihmisten välinpitämättömyyttä ja eläinten kärsimystä.

Hän talutti hevosensa puutarhaan syömään puista pudonneita omenoita. Talvella hän valjasti sen reen eteen ja ajeli peltotietä läheiseen metsään. Hän teki sen joka päivä, että hevoset saisivat liikuntaa. Varmaan se oli myös hänelle itselleen päivän paras hetki.



Ylärivissä paras ystäväni Reija-Liisa ja minä, alarivissä äiti ja Toni-koira, joka peittää isosetä Aaron.


Äitini piti koirista ja koirat äidistä. Meillä on ollut ainakin sekarotuinen Nopsa, skotlanninpaimenkoira Toni, kettuterrieri Foxy ja berhardilainen Dali, joka annettiin omasta kodistaan pois, kun perheeseen tuli vauva. Minulla on aikuisena ollut kolme koiraa: havannankoira Tofu 1999 - 2015 ja nyt Romanian rescuet Bibi ja Fluffy.

Vieraille kerrottiin usein tarinaa siitä, miten minä alle kaksivuotiaana istuin keittiön pöydän alla lauantaimakkaraviipale puoliksi suusta roikkuen. Nopsa istui ihan vieressäni ja tuijotti minua herkeämättä. Koska en tajunnut syödä makkaraani tarpeeksi nopeasti, koira nappasi sen suustani hellästi. En kuulemma edes säikähtänyt, ihmettelin vain, mihin makkara joutui.

Niin, kyllä meillä syötiin lihaa aivan niin kuin kaikissa muissakin suomalaisissa perheissä. Torjuin pitkään tiedon siitä, että kastikkeessa oleva liha on on peräisin samanlaisista eläimistä, joita rakastin niin valtavasti.

Muistan hetken, jolloin tajusin sen. Seisoin lieden vieressä ja maistelin jauhelihakastiketta. Yhtäkkiä lävitseni löi tietoisuus siitä, että maistelenkin kuollutta eläintä. Sävähdin ja kavahdin, mutta ei minulla silloin oikein ollut vaihtoehtoa. Siihen aikaan ei Suomessa ainakaan maaseudulla ollut kasvissyöjiä tai vegaaneja. Ajatus oli mahdoton.

Kissani Misu, Toni-koira ja yhdeksänvuotisas minä. 


Toisaalta ei ollut myöskään tehomaataloutta siinä mielessä kuin nyt on. Lehmillä oli nimet ja ne viettivät ulkona koko kesän. Paimenkoiramme Toni auttoi tuomaan ne illalla navettaan tätieni lypsettäväksi. Haluan uskoa, että eläimiä kohdeltiin muuallakin kunnioittavammin kuin nyt, vaikka mistäpä minä sen varmasti tiedän.

Oivalluksen hetkenä en pystynyt käsittelemään ruokaan liittyvää ristiriitaa mitenkään, joten työnsin sen mieleni perukoille. Ryhdyin kasvissyöjäksi ensimmäisen kerran joskus opiskeluaikoina. Se ei ollut vielä silloinkaan helppoa. Nykyään pyrin olemaan vegaani. En edes muista, milloin olen syönyt viimeksi lihaa tai kalaa.

Eläinten näkeminen tuntevina ja älykkäinä olentoina on myös äärimmäisen raskasta, varsinkin nyt, kun netin kautta silmille tulevat kaikki julmuudet, joita ihmiset eläimille tekevät. Olen erittäin tietoinen eläinten kärsimyksestä ja tunnen sen itsessäni. Joskus pelkään, että en enää kestä ja uuvun totaalisesti. Olen usein surullinen ja jatkuvasti turhautunut. Ehkäpä ne ovat mekanismeja, jotka suojaavat pahemmalta romahdukselta.


Lahjoitan pieniin tuloihini nähden suhteettoman paljon rahaa katukoirille ja koiratarhoille. Ennen kuin kyynisimmät ehtivät kysyä, vastaan: kyllä, tiedän, että apu menee perille ja että sillä on merkitystä. Olen tutustunut muihin eläimiä auttaviin ihmisiin ja minulla on kokemusta siitä, miten vilpittömiä ja ovat ja miten suuria uhrauksia he tekevät voidakseen auttaa. Minun lahjoitukseni eivät muuta maailmaa, mutta haluan olla hyvän puolella.

Allekirjoitan myös kaikki eläimiin ja luontoon liittyvät vetoomukset aina valtamerissä vellovien muoviroskien keräämisestä avohakkuiden vastustamiseen ja 50 vuotta vankeina pidettyjen norsujen vapauttamiseen.

Maailma ei koskaan muutu, jos kukaan ei tee mitään. Mielipiteen ilmaiseminen on vähintä, mitä voi tehdä.

Minulla on vahva kokemus siitä, että ihminen on yksi eläin muiden joukossa. Kun hoivaan koiriamme, ymmärrän kirkkaasti, että meillä on samat tarpeet ja tunteet, osaamme viestiä toisillemme ja pystymme yhteistyöhön. Olen lukenut kirjoja, joissa kerrotaan, että myös puut ja kasvit kommunikoivat, huolehtivat taimistaan ja varoittavat toisiaan vaarasta.

Olemme kaikki lopulta yhtä ja samaa, tähtipölystä tehtyjä. Kokonaisuuteen kuuluvat myös metsät ja meret. Tämän lähemmäs pyhyyttä en ole päässyt eikä tarvitsekaan päästä.


Lapsuuden kesät olivat pitkiä ja aurinkoisia. Eläinystävät olivat kaikessa mukana.






























Ei kommentteja:

Lähetä kommentti