Tunnisteet

perjantai 30. lokakuuta 2020

Rakkaudesta eläimiin



Ratsailla viisivuotiaana! Dream come true.


Jos pitäisi mainita yksi piirre tai ominaisuus, joka luonnehtii minua, se on pakahduttava rakkaus eläimiin. Olen ollut ihan pienestä asti äärimmäisen eläinrakas. Osittain se on geeneissä ja osittain opittua, niin uskon.

Muistan, miten kinusin isältä, että pääsisin suomenhevosemme Suvin selkään. Isä torjui pitkään pyyntöni, koska Suvi oli aika omapäinen ja vähän arvaamaton hevonen. Lopulta hän myöntyi, mutta ei kuitenkaan antanut minulle suitsia. Olen ylläolevassa kuvassa onnellinen ratsastaja koko viiden elinvuoteni voimalla.

Olen päätellyt että eläinrakkauteni on luonnollista, koska kasvoin kirjaimellisesti eläinten keskellä. Myös molemmat vanhempani rakastivat eläimiä. Olen jo toisessa blogijutussa kertonutkin, että metsästäminen on aina ollut kielletty Kiviniemen metsissä ja pelloilla.

Aikuisena aloin jossain vaiheessa epäillä, olinko mielessäni ja muistoissani romantisoinut tätä eläinten kanssa kasvamista, mutta sitten löysin vanhoja valokuvia, joka vahvistivat asian. Olen jo ihan pienestä pitäen ollut kaikenlaisen eläinten ympäröimä.


Äiti, minä ja isoveljeni, jonka kädellä istuu kesy varis Viki. 


Isäni oli maanviljelijä, ja kun olin aivan pieni, meillä oli hevosia ja lehmiä, joskus kissa, kerran kilpikonna ja aina koira. Veljelläni oli kesy varis nimeltä Viki. Meillä oli myös kyyhkyslakka, jossa oli muistaakseni 50 kyyhkystä. Siksi rakastan edelleen kyyhkysen kujerrusta.

Vähän myöhemmin tulivat lampaat ja kalkkunat. Lampaista muistan lauman hierarkian ja sen, että ne tykkäsivät rapsutuksesta. Lampaat olivat vähän kauempana laitumella ja sinne piti kuskata vettä. Olin mielelläni mukana siinä.

Suomenhevonen Suvi oli syntynyt Suvin päivänä samana vuonna kuin minä, ja meidän molempien syntymäpäivät olivat kesäkuussa. Muistan, että äidillä oli tapana laskea leikkiä, että isä muistaa kyllä Suvin syntymäpäivän, joka on 7. kesäkuuta, mutta saattaa unohtaa minun synttärini, joka on 13. kesäkuuta. Tuskinpa niin koskaan oikeasti tapahtui, mutta se kuvastaa myös isäni ylenpalttista rakkautta eläimiä kohtaan.

Lapsuuden rakkaimpia muistoja on, kun pääsin isän kanssa illalla talliin. Television iltauutisten jälkeen otimme myrskylyhdyn ja kävelimme tallille. Kun ovi avautui narahtaen, minut ympäröi hevosen ihana, vahva tuoksu ja kuulin, miten Suvi hörähteli isälle ja isä jutteli takaisin. Toisinaan tallissa oli myös kani hevosen kaverina, tai ”hupulaasena”, kuten isäni sanoi.

En enää muista, mitä konkreettista tallissa tehtiin, ehkä annettiin vielä vähän kauroja tai heiniä, katsottiin, että hevosella oli vettä ja kaikki muutenkin kunnossa. Voi myös olla, ettei siellä varsinaisesti tehty mitään, vaan käynti oli isän ja hevosen hyvänyön rituaali.


Siksi nämä rivit Ellan lapsuuden kuvakirjasta saivat minut erityisen onnelliseksi.Ymmärsin täysin, mistä on kysymys.



Muuan runoilija selitti kerran, miten lintujen kanssa puhutaan:


Ei lintujen kanssa puhuminen ole sen vaikeampaa

kuin kenen tahansa muunkaan tässä maailmassa: sinä puhut

lintu on ymmärtävinään. Se vastaa sinulle, ja sinä olet

ymmärtävinäsi ja vastaat sille.

Siinä pitää vaan kuunnella puhetta

ja olla tarkkana, mitä sanoo”



Dominique Falda: Enkeli ja lapsi (Lasten Keskus 1995)

Sitaatti perustuu Paul Eluardin tekstiin Grain d’Aile.



Toinen rakas muisto on se, kun haimme jouluksi isän kanssa hevosella kuusen omasta metsästä. Isä oli tietenkin jo käynyt katsomassa joulupuun valmiiksi, mutta minä pääsin mukaan hakemaan sitä. Siihen aikaan jouluna oli jo lunta maassa ja pikkuisen pakkasta ilmassa. Hevonen juoksi reipasta ravia ja lumisesta metsästä löytyi ihmeellisesti aivan suora, täydellisen kaunis kuusi.

Kolmas muisto liittyy siihen, kun isä oli Suvin kanssa talvella metsässä tekemässä lempeää harvennusta ja minä sain viedä heille kahvia. Se oli juhlaa!

Suville syntyi myös varsoja. Parhaiten muistan Suvi-Tuulen, joka oli kaunis suomenhevosvauva. Hänellä oli valkoinen piirto eli valkoinen kaistale otsassa. Oli ihanaa seurata koko kesän, miten varsa kävelin honteloilla jaloillaan emänsä perässä läheisellä laitumella.


Suvi-Tuuli emänsä Suvin kanssa. Kuva: Eero Kaatikko.


Suvi hoitaa varsaansa. Kuva: Eero Kaatikko. 


Meillä oli kunnia-asia, että eläimistä pidettiin hyvää huolta. Myöhemmin isä osti huonosti pidettyjä, usein sairaita hevosia ja hoiti ne kuntoon. Ei hän varsinaisesti tarvinnut niitä mihinkään, mutta ei kestänyt katsoa ihmisten välinpitämättömyyttä ja eläinten kärsimystä.

Hän talutti hevosensa puutarhaan syömään puista pudonneita omenoita. Talvella hän valjasti sen reen eteen ja ajeli peltotietä läheiseen metsään. Hän teki sen joka päivä, että hevoset saisivat liikuntaa. Varmaan se oli myös hänelle itselleen päivän paras hetki.



Ylärivissä paras ystäväni Reija-Liisa ja minä, alarivissä äiti ja Toni-koira, joka peittää isosetä Aaron.


Äitini piti koirista ja koirat äidistä. Meillä on ollut ainakin sekarotuinen Nopsa, skotlanninpaimenkoira Toni, kettuterrieri Foxy ja berhardilainen Dali, joka annettiin omasta kodistaan pois, kun perheeseen tuli vauva. Minulla on aikuisena ollut kolme koiraa: havannankoira Tofu 1999 - 2015 ja nyt Romanian rescuet Bibi ja Fluffy.

Vieraille kerrottiin usein tarinaa siitä, miten minä alle kaksivuotiaana istuin keittiön pöydän alla lauantaimakkaraviipale puoliksi suusta roikkuen. Nopsa istui ihan vieressäni ja tuijotti minua herkeämättä. Koska en tajunnut syödä makkaraani tarpeeksi nopeasti, koira nappasi sen suustani hellästi. En kuulemma edes säikähtänyt, ihmettelin vain, mihin makkara joutui.

Niin, kyllä meillä syötiin lihaa aivan niin kuin kaikissa muissakin suomalaisissa perheissä. Torjuin pitkään tiedon siitä, että kastikkeessa oleva liha on on peräisin samanlaisista eläimistä, joita rakastin niin valtavasti.

Muistan hetken, jolloin tajusin sen. Seisoin lieden vieressä ja maistelin jauhelihakastiketta. Yhtäkkiä lävitseni löi tietoisuus siitä, että maistelenkin kuollutta eläintä. Sävähdin ja kavahdin, mutta ei minulla silloin oikein ollut vaihtoehtoa. Siihen aikaan ei Suomessa ainakaan maaseudulla ollut kasvissyöjiä tai vegaaneja. Ajatus oli mahdoton.

Kissani Misu, Toni-koira ja yhdeksänvuotisas minä. 


Toisaalta ei ollut myöskään tehomaataloutta siinä mielessä kuin nyt on. Lehmillä oli nimet ja ne viettivät ulkona koko kesän. Paimenkoiramme Toni auttoi tuomaan ne illalla navettaan tätieni lypsettäväksi. Haluan uskoa, että eläimiä kohdeltiin muuallakin kunnioittavammin kuin nyt, vaikka mistäpä minä sen varmasti tiedän.

Oivalluksen hetkenä en pystynyt käsittelemään ruokaan liittyvää ristiriitaa mitenkään, joten työnsin sen mieleni perukoille. Ryhdyin kasvissyöjäksi ensimmäisen kerran joskus opiskeluaikoina. Se ei ollut vielä silloinkaan helppoa. Nykyään pyrin olemaan vegaani. En edes muista, milloin olen syönyt viimeksi lihaa tai kalaa.

Eläinten näkeminen tuntevina ja älykkäinä olentoina on myös äärimmäisen raskasta, varsinkin nyt, kun netin kautta silmille tulevat kaikki julmuudet, joita ihmiset eläimille tekevät. Olen erittäin tietoinen eläinten kärsimyksestä ja tunnen sen itsessäni. Joskus pelkään, että en enää kestä ja uuvun totaalisesti. Olen usein surullinen ja jatkuvasti turhautunut. Ehkäpä ne ovat mekanismeja, jotka suojaavat pahemmalta romahdukselta.


Lahjoitan pieniin tuloihini nähden suhteettoman paljon rahaa katukoirille ja koiratarhoille. Ennen kuin kyynisimmät ehtivät kysyä, vastaan: kyllä, tiedän, että apu menee perille ja että sillä on merkitystä. Olen tutustunut muihin eläimiä auttaviin ihmisiin ja minulla on kokemusta siitä, miten vilpittömiä ja ovat ja miten suuria uhrauksia he tekevät voidakseen auttaa. Minun lahjoitukseni eivät muuta maailmaa, mutta haluan olla hyvän puolella.

Allekirjoitan myös kaikki eläimiin ja luontoon liittyvät vetoomukset aina valtamerissä vellovien muoviroskien keräämisestä avohakkuiden vastustamiseen ja 50 vuotta vankeina pidettyjen norsujen vapauttamiseen.

Maailma ei koskaan muutu, jos kukaan ei tee mitään. Mielipiteen ilmaiseminen on vähintä, mitä voi tehdä.

Minulla on vahva kokemus siitä, että ihminen on yksi eläin muiden joukossa. Kun hoivaan koiriamme, ymmärrän kirkkaasti, että meillä on samat tarpeet ja tunteet, osaamme viestiä toisillemme ja pystymme yhteistyöhön. Olen lukenut kirjoja, joissa kerrotaan, että myös puut ja kasvit kommunikoivat, huolehtivat taimistaan ja varoittavat toisiaan vaarasta.

Olemme kaikki lopulta yhtä ja samaa, tähtipölystä tehtyjä. Kokonaisuuteen kuuluvat myös metsät ja meret. Tämän lähemmäs pyhyyttä en ole päässyt eikä tarvitsekaan päästä.


Lapsuuden kesät olivat pitkiä ja aurinkoisia. Eläinystävät olivat kaikessa mukana.






























torstai 1. lokakuuta 2020

Julkaistiin sitten dekkari!

Joen kannen teki Taina Pietikäinen. 


Nyt ollaan kirjaimellisesti jännän äärellä.

Eilen julkaistiin ystäväni Taina Pietikäisen ja minun yhdessä kirjoittama rikosromaani Joki. Se on ensimmäinen osa sarjasta Kati Berg tutkii.

Joen voisi väljästi luokitella ns. Cozy Crime -dekkariksi. Se on tietoinen vastareaktio yhä julmemmaksi muuttuvalle rikoskirjallisuudelle, erityisesti nordic noirille. Cozy Crime -dekkaristeihin luetaan esimerkiksi supersuosittu 
Elly Griffiths, jonka arkeologi Ruth Gallowaysta kertovat kirjat ovat saaneet lukijoita ympäri maailmaa. 




Gaggui-kahvilassa vähän ennen sitä hetkeä, jolloin Joki alkoi syntyä. Takana oik. Sisters-in-Crime Taina Pietikäinen ja minä, etualalla Tuomas. Kuva: Tuomas Pelttari. 

Joen alkulähde on kuulaassa alkukesän illassa 18.6.2019. Taina tuli Turkuun, ja herkuttelimme Tuomaksen ja koirien kanssa suloisessa Gaggui-kahvilassa. Jatkoimme siitä Tainan kanssa kahdestaan Aurajokirantaan. Tarkoitus oli nauttia pari lasia viiniä jollain kivalla terdellä. 


Matkalla aloimme puhua yhteisestä tuttavasta, joka kirjoitti kirjaa. Olimme Tainan kanssa molemmat tehneet pitkään töitä viestinnän parissa ja kirjoittajina ammattilaisia. Kävi ilmi, että olimme kumpikin myös haaveilleet kirjan kirjoittamisesta.


Siinä terassin pöydässä, sameanvihreänä virtaavan joen äärellä Taina sitten paljasti, että hän oli Saimaalla veneillessään kehittänyt päässään rikostarinaa sadepäivien ratoksi. Pulma oli vaan siinä, että hänellä ei ollut aikaa eikä energiaa kirjoittaa sitä. Minä taas kirjoitan mielelläni kohtauksia ja dialogia, mutta juonen kehittely takkuaa.


Sitten tapahtui jotain selittämätöntä. Yhtäkkiä oli aivan selvää, että me kirjoittaisimmekin rikosromaanin nelikätisesti. Ja niin me sitten teimme.


Päähenkilö, Kati Berg, syntyi heti samana iltana. Siinä hän äkkiä istui kolmannella tuolilla, ilmielävänä ja moniulotteisena romaanihenkilönä. Meille selvisi, että Kati on työtön historiantutkija ja arkeologi, joka joutuu TE-toimiston hyppyytettäväksi. Kati on valmistunut maisteriksi Turun yliopistosta kuten mekin, mutta ei saanut koskaan väitöskirjaansa valmiiksi. Hänen tutkimuksensa käsittelee Ruotsin kuningatar Kristiinaa, eikä sellaisella osaamisella ole työmarkkinoilla aivan hirveästi kysyntää.


Suunnilleen tässä vaiheessa olimme, kun saattelin Tainan bussiin.


Kirjoitimme erikseen. Aluksi Taina teki synopsiksia, joita minä muutin kohtauksiksi. Lopulta kirjoitimme molemmat varsinaista tekstiä. Kuva: Pixabay.

Jatkoimme kirjan kehittelyä somessa. Muut henkilöhahmot syntyivät nopeassa tahdissa: Katin tytär, Milla Nikkarinen, opiskelee poliisiksi ja tekee harjoitteluaan Turun pääpoliisiasemalla. Mikael, Millan veli, asuu Tanskan Aarhusissa ja opiskelee rumpujen soittamista. Katin aviomies Pertti Nikkarinen on biologi ja Turun yliopiston professori. Hän johtaa Amazonille suuntautuvaa tutkimusmatkaa. Sellaisia on oikeastikin tehty Turun yliopistossa jo kymmeniä vuosia. 


Kirjan tapahtumapaikka oli ensin Turkua muistuttava, nimetön kaupunki, sittemmin fiktiivinen Turku. Kaupunkia kuvataan melko realistisesti, mutta mittakaava ja yksityiskohdat voivat heittää. Kirjan olennaisia hahmoja ovat sameana mateleva Aurajoki sekä jokirannan ja Turun puistojen vanhat, majesteetilliset puistolehmukset. 


Aika nopeasti meille selvisi, että Kati käyttäytyy varsin impulsiivisesti eikä hän välttämättä kuuntele neuvoja. Hän kyllästyy asumaan yksin perheen vanhassa hirsitalossa ja muuttaa keskustan vanhassa kivitalossa olevaan kimppakämppään. Kämppikset muodostavat pienen ja tiiviin yhteisön, jossa tapahtuu kaikenlaista.


Työttömänä Katin täytyy osallistua myös TE-keskuksen järjestämille kursseille. Siellä hän tapaa rokkarilta näyttävän Nallen, lempeän ja ironisen pitkäaikaistyöttömän. Kurssilla on muitakin enemmän tai vähemmän vastahakoisia osallistujia.


Kirjoittaminen on valintoja. Mistä ovesta kulkea seuraavaksi? Aina ei tiedä, mitä oven takana odottaa. Kuva: Pixabay. 

Kirjoitusprosessi eteni sujuvasti. Taina, joka kehii päästään juonta kuin hämähäkki lankaa, kirjoitti synopsiksia, joista minä muokkasin niistä kohtauksia. Prosessin kiihtyessä kävi kuitenkin niin, että Tainan valkoisen paperin kammo katosi ja hän alkoi itsekin kirjoittaa. Loppujen lopuksi kudoimme verkon yhdessä.


Kohtauksia kirjoitettiin ja editointiin niin moneen kertaan, että suurimmasta osasta tekstiä on mahdotonta sanoa, mikä kohta on Tainan ja mikä minun käsialaa. Oikeastaan teksti on enemmän kuin synteesi, se on ikään kuin kolmannen kirjoittajan tekemää.


Katin lisäksi muutkin henkilöhahmot osoittautuivat sangen omapäisiksi ja tekivät toisinaan ihan toisella tavalla, kun oli suunniteltu. Sille ei oikein voinut mitään.


Joesta tuli varsin yhteiskunnallinen ja kantaaottava rikosromaani. Se oli tarkoituskin, mutta yllätyimme itsekin siitä, millaisia tasoja kirjaan tuli. Emme olisi aavistaneet sitä sinä kesäkuisena iltana, kun teoksen syntysanat lausuttiin.



Miksi omakustanne?


Kun käsikirjoituksen ensimmäinen, noin pariin kertaan kirjoitettu versio valmistui, lähettelimme sitä tietenkin kustantajille. Tiesimme kyllä, että dekkari-genre on erittäin kilpailtu ja että kustannussopimuksen saa yksi sadasta tai jotain sinne päin. 


Uskoimme kuitenkin henkilöhahmoihin emmekä ehkä olleet varautuneet ihan niin tylyyn linjaan, jonka kustantamojen ovia kolkutteleva kohtaa. Palautetta ei anneta eikä mitään saa kysyä. Emme uhmanneet kieltoja, vaan odotimme kuukausikaupalla kiltisti ja hiljaa. Silti vastauksissa, jos sellaisia ylipäätään sai, toistui ainoastaan samantapainen rutiiniluontoinen hylkäyslause. Se ei varsinaisesti auta eteenpäin.


Onneksi oli pari poikkeusta. Jos on hyvää tahtoa, kustantaja voi yhdellä ainoalla tarkalla lauseella valaista kirjoittajan polkua. Saimme myös yhden pidemmän palautteen, joka kirkasti meille oikeastaan enemmän kustantajien tapaa ajatella kuin kirjamme puutteita. Siitäkin oli toki hyötyä, koska ymmärsimme, että vaikka kustantaja oli nähnyt kirjassamme vahvuuksia, kirjan viestiä ei silti oltu oivallettu.


Joki lepäsi pitkään koskemattomana, kuin jään alla. Kumpikaan ei olisi halunnut luovuttaa, mutta sitten elämäkin tuli väliin ja vaati huomiota.


Käsikirjoituksen ensimmäisen version luki kaksi ystävää. Molempien palaute oli korvaamaton. Kuva: Pixabay.

Kesällä 2020 annoimme Joen luettavaksi kahdelle ystävälle. Molemmat paneutuivat tekstiin tosissaan ja kirjoittivat meille perustellun arvion siitä, mitä hyvää ja mitä korjattavaa käsikirjoituksessa oli. Olimme todella kiitollisia siitä, että kumpikin lukija käytti niin paljon aikaa ja energiaa kirjan lukemiseen ja palautteen muotoilemiseen. 


Kiitos Sanna ja Pirita! Erityisesti lämmitti lause: ”Älkää vaan lopettako!”


Vaikka ateljeekriitikoiden mielipiteet menivät osittain ristiin, suodatimme  palautteesta olennaisen: tekstissä on potentiaalia, mutta siinä on myös puutteita, joita voimme ihan helposti korjata. Kuten Taina lakonisesti totesi: ”Sehän on sitten vaan sitä kirjoittamista.”


Siitä alkoi suorastaan riemukas loppulinkous. 


Dekkarin tekeminen muistuttaa jollain tasolla palapelin kokoamista. Kun yksi, vähän hankala pala löytää oikean paikkansa, koko kuvio muuttuu. Juuri näin meillekin kävi Joen kanssa. Kirjan loppu ei sinänsä ole erilainen, mutta sinne mennään nyt aivan eri teitä kuin ensimmäisessä versiossa. Ja se on mahdollista, koska Taina keksi siirtää yhden, ratkaisevan kohtauksen paikasta toiseen. 


Koska halusimme kovasti saada kirjan julkaistua, ryhdyimme tutkailemaan, mitä omakustanne maksaisi. Taina löysi Books on Demand -palvelun, joka vaikutti niin monipuolisesta ja hyvältä, että päätimme valita sen.


Kirjan kustantaminen itse on meille suhteellisen helppoa, koska Tainalla on kaiken hyvän lisäksi myös julkaisugraafikon tutkinto: hän osaa taittaa kirjan ja tehdä siihen kannen. 


Minun hommakseni jäi markkinointi ja tämä on ensimmäinen markkinointitekstini. Jos kiinnostuit, klikkaa Bod:n kauppaan ja tilaa Joki omaksesi! Joen e-kirjasta on tulossa kahden viikon tarjous, jolloin sitä myydään hintaan 6,49 e (normihinta 9,49 e). Kerron päivämäärän, kunhan se varmistuu.


Eikä tässä vielä kaikki. Tainalla on jo valmiina muutaman seuraavan kirjan synopsikset. Kati Bergin impulsiivinen elämä ja tutkimukset jatkuvat. Pysy kanavalla!


Kati Berg tutkii -sarja saa jatkoa. Kuva: Pixabay.