Tunnisteet

keskiviikko 9. syyskuuta 2020

Ystävyys on kestävyyslaji


Ystävän kanssa on hauskaa. Kuva: Pixabay. 


Ystävyyttä pidetään usein puhtaampana ja reilumpana kuin muita ihmissuhteita. Ystävykset sanovat, että vaikka tapaamisten välillä olisi vuosia, he jatkavat siitä, mihin viimeksi jäivät. Ystävä on uskollinen, ystävyys tarkoittaa sitoutumista. Ystävien välillä ei ole salaisuuksia. Ystävän kanssa voi jakaa vaikeatkin asiat.

Ystävää puolustetaan, kannustetaan, autetaan, tuetaan ja kuunnellaan. Häntä kaivataan, kun hän on poissa. Ystävän onnistumisista iloitaan yhdessä ystävän kanssa. Jos ystävä epäonnistuu, hänelle tarjotaan olkapäätä. Ystävyys on vilpitöntä ja ystävään voi aina luottaa. Ystävä hyväksyy sinut ja sinä ystävän.

Ja onhan ystävyys kaikkea tätä. Silti ystävyksetkin ovat vaan ihmisiä, eikä ystävyys ehkä lopulta ole sen jalompi ihmissuhde kuin muutkaan. Ystävyyteenkin voi liittyä väärinkäsityksiä ja ristiriitoja, mustasukkaisuutta ja kateutta. Pitkissä ystävyyksissä saattaa olla katkoksia ja hiljaisuuksia. Ystävä voi myös katkaista välit perustelematta. Tai etääntyä, jos toinen muuttuu.

Millainen ystävä itse sitten olen? Luulenpa, että minussa on kaksi erilaista puolta.

Toinen niistä on varsin vaativa: suoranuottinen ja välillä hankala. Saatan loukkaantua ja tulistua nopeasti. Lepyn melkein yhtä äkkiä, mutta yllättävän moni ei oikein osaa ottaa anteeksipyyntöä vastaan. Pyydän silti sitkeästi anteeksi. Nykyään kuitenkin ajattelen, että jos en kelpaa sellaisena kuin olen, sille ei oikein voi mitään. Nuorempana etsin ja tarvitsin hyväksyntää, mutta enää en ole riippuvainen siitä.

Toisaalta tiedän, että osaan olla empaattinen, hienotunteinen ja luotettava. Se on minusta ystävyyden perusta, mutta se voi olla myös ansa. Yllättävän moni ystävyys on noudattanut yksipuolista kaavaa: kun tapaamme, ystävä puhuu vain itsestään, omista kokemuksistaan ja tunteistaan. Ystävä lähtee tapaamisesta mieli keveänä, minä jään uupuneena ja turhautuneena ihmettelemään, miten tässä taas näin kävi. Eihän ystävän kuuluisi olla energiaimuri.

Ehkä tämä kulkee suvussa, koska äidillänikin oli vastaavia kokemuksia. Ja tyttäreni on kertonut samanlaisista tuntemuksista. Meitä kolmea yhdistää se, että kaikki ovat tai olivat hyviä kuuntelijoita.

Olen viime vuosina myös menettänyt ystäviä siksi, että olen ottanut somessa voimakkaasti kantaa ilmastonmuutokseen, eläinten oikeuksiin ja vegaaniseen ruokavalioon. Joillekin tämä on liikaa. He kokevat minut ärsyttävänä ja rasittavana, koska heistä tuntuu, että syyllistän heitä kritisoimalla heidän elämäntapaansa.

Heiltä on ehkä jäänyt huomaamatta, että olen kriittinen myös itseäni kohtaan ja teen jatkuvasti muutoksia omassa elämässäni.

Pitäisikö näistä ystävistä sitten sanoa samoin kuin maanviljelijä-isäni tapasi sanoa huonon sadon tuottaneeesta vuodesta: ”Saa, mennä, ei tuu ikävä.” En tiedä, joskus kyllä tulee ikävä. Mutta mitä oikeastaan?

Olenko sitten itse ollut täydellinen ystävä? Tuskin. En takuulla ole osannut tukea ystäviäni riittävästi vaikeissa paikoissa enkä aina pidä kunnolla yhteyttä. Olen välillä sulkeutunut ja viihdyn omissa oloissani. Minunkin ystävistäni voi ihan hyvin tuntua siltä, että heidät on hylätty ja otettu esille sitten, kun minulle sopii.

Eläinten kanssa olen jo pienestä pitäen ystävystynyt helposti. Lapsena kasvoin kirjaimellisesti eläinten parissa. Meillä oli kaikenlaisia eläimiä kilpikonnasta hevosiin ja lampaisiin. Koirat ovat edelleen uskollisia ystävänä. Muitakin lajeja ottaisin, mutta kotiin ei oikein mahdu.

Fluffy on uskollinen ystävä. 

Mutta lapsuudenystävät ovat pysyneet. He varmaan tuntevat minut jo niin pitkältä ajalta, että jaksavat pitää minusta, vaikka emme olisikaan aina samaa mieltä. Perspektiivi on aivan toisenlainen, kun on tuntenut ystävän vanhemmat ja jopa tämän isovanhemmat. Ja nyt kun meillä kaikilla on aikuisia lapsia, näkee pitkän, sukupolvien muodostaman kaaren. Se on etuoikeus ja ilo.

Vuotta nuorempi naapurintyttö oli lapsena paras ystäväni eikä yhteys ole katkennut koko elämän aikana. Kun viimeksi kävin hänen luonaan toukokuussa ja annoin taas pyytämättä hyviä neuvoja, häneltä lipsahti ”Kyllä, isosisko!” Tottakai siinä oli lempeää ironiaa, mutta minäkin olen kokenut välillämme olevan siteen melkein perheenjäsenyyeksi.


Lapsuudenystäväni  ja ”siskoni” Rekku (oik.) ja minä. Kuva: Eero Kaatikko.



Rekku (oik.) ja hänen tyttärensä Jutta kävivät viime kesänä kylässä. Kuva: Tuomas Pelttari.

Kotitaloni vieressä on pieni kuusikko, meidän oma puolen hehtaarin metsä, jonka toiselta puolelta löytyi kaksikin ystävää. 

Punaisessa talossa asui minua pari vuotta vanhempi tyttö. Leikimme usein yhdessä, mutta olin aivan liian pieni bestikseksi. Ymmärsin sen itsekin. Hän muutti ulkomaille lukion jälkeen ja palasi takaisin Suomeen vasta, kun halusi perustaa perheen.

Löysimme toisemme uudelleen kolmikymppisinä, kun minäkin olin saanut lapsen. Oli ihanaa, kun lapsemme viettivät kesiä vierekkäisissä taloissa - joista oli nyt tullut mummiloita - ja ystävystyivät lujasti keskenään. Meidän vanha, jo melkein umpeen kasvanut metsäpolkumme oli jälleen kovassa käytössä.

Lapsuudenkodin kuusikon toisella puolella oli keltainen talo, jossa asuivat eläkepäiviään viettävät ruustinna ja rovasti. He olivat sivistyneitä ja jotenkin aristokraattisen tuntuisia ihmisiä, ja he rakastivat lapsia. Ruustinna oli valkoisine hiuksineen kuin lempeämpi versio Aino Sibeliuksesta.

Heillä oli 16 lastenlasta, jotka viettivät kesiä omassa mummolassaan. Ystävystyin varsinkin yhden perheen lasten kanssa, ja kipaisin metsän läpi heti, kun kuulin heidän saapuneen.

Muistan yksityiskohtaisesti rovastin ja ruustinnan kulttuurikodin, jossa olohuoneen ison ikkunan edessä oli flyygeli. Koti oli kalustettu vanhoilla tyylihuonekaluilla. He olivat ainoat tuntemani ihmiset, jotka söivät ateriansa ruokasalissa. Lastenlapset huudettiin illalla sisään juomaan hopeateetä.

Se oli minusta ehkä hienointa maailmassa.




Omenapuussa ystäväni Pirita (oik.), hänen siskonsa Tuija ja minä. 
Kuva Mauri Aukee.


Tämä ystävä, rovastin ja ruustinnan lapsenlapsi, etsi minut käsiinsä aikuisena. Olin lomailemassa kotona, ja kun tulin jostain sisään, siinä hän yhtäkkiä istui rupattelemassa äitini kanssa. He olivat aina tulleet hyvin toimeen. Me päivitimme ystävyyssuhteemme, joka on voimisssaan tänäkin päivänä. Teimme myös yhteisiä työprojekteja.

Lapsuuden- ja nuoruudenystäviä on löytynyt somen kautta muitakin. Heidän kanssaan olen todella jatkanut siitä, mihin viimeksi jäätiin. Ystävät asuvat eri puolella Suomea tai ulkomailla, joten käytän somea viestintään todella paljon. Pidän somessa tai sähköpostissa käytyjä ystävyyskeskusteluja yhtä tärkeinä kuin kasvokkain tapaamista.

Somessakin voi kokea läheisyyttä. Kuva: Pixabay. 


Nuoruudessa kuuluin pariinkin jengiin, joiden jäsenistä valtaosa oli poikia. Toisessa jengissä olin pitkään ainoa tyttö. En seurustellut kenenkään kanssa, olimme pelkästään hyviä kavereita. Pärjäsin poikien kanssa, koska olin läpäissyt testin: kuuntelin oikeanlaista musiikkia ja olin ”hyvä jätkä”.

Yksi pojista oli vuosia erittäin läheinen ystäväni. Pystyimme puhumaan melkein mistä tahansa. Luotin häneen kuin kallioon. Yhteys häneen ja koko jengiin katkesi,  kun lähdimme opiskelemaan eri suuntiin.

Viime syksynä eräs tärkeä lukiokaverini kuoli äkillisesti. Hän oli maailmalla tunnettu, mutta Suomessa melko tuntematon kitaristi ja säveltäjä. Kuolema iski kovaa ja sai ymmärtämään, että aikaa ei ole rajattomasti. Onneksi ehdin nähdä ystäväni keikalla kesällä. Hänelle olin aina ”My Golden Friend”. Hän käytti englantia luontevasti, koska oli opiskellut kitaransoittoa Yhdysvalloissa.

Minäkin opiskelin Turun yliopistossa kahdeksan vuotta, mutta silloiset ystävät ovat jostain syystä kadonneet maailman tuuliin. Välillä ihmettelen sitä, koska opiskelu oli minusta elämän hienointa aikaa ja siihen kuuluivat tiiviisti myös opiskelukaverit. Yliopistossa vietetyt vuodet merkitsivät voimakasta maailmankuvan ja identiteetin ja kehittymistä ja lujittumista. Kuvittelin, että se yhdistäisi.

Työpaikoilta on sen sijaan löytynyt elämän varrella monia hyviä ystäviä, joista yllättävän moni on pysynyt mukana kaikki nämä vuodet. Olen tehnyt toimittajan töitä eri lehtitalossa ja freelancerina, pääasiassa Turussa ja Helsingissä, jossa vierähti kymmenisen vuotta. Toimittajat hallitsevat viestinnän ja heitä tapaan enimmäkseen somessa, joskus kahvilla ja taidenäyttelyissä, kun käyn Helsingissä.

Kahdesta toimittajakollegasta tuli Ellan kummeja. He ovat edelleen läheisiä ystäviäni, vaikka toinen on asunut ulkomailla käytännössä koko aikuisikänsä.

Nykyinen työpaikkani, kirjasto, on työyhteisönä hyvin erilainen kuin toimitukset. Varsinkin aikaisemmin meillä oli töissä sairaan hauskaa, koska myös kirjastoissa on töissä on mahtavia tyyppejä. Nyt kun kunnat ovat taloudellisesti tiukalla eikä uusia ihmisiä enää palkata pois lähtevien tilalle, tunnelma on kiristynyt. Enää ei naureta yhdessä niin usein.

Kuvittelin joskus, että syvimmät ystävyyssuhteet solmitaan nuorena, herkässä iässä. Enää en ajattele niin. Olen ihan viime vuosina löytänyt uusia ihania ystäviä, joista on tullut erittäin läheisiä. Vaikka pelotti, päätin uskaltaa päästää toisen lähelle ja näyttää: tällainen minä olen. Mitään pahaa ei tapahtunut, päinvastoin. Minut otettiin kaikkine vikoineni avosylin vastaan.

Tällä hetkellä minulla on monenlaisia ystäviä ja tasapainoisia ystävyyssuhteita, joissa tulen kuulluksi ja nähdyksi. Joskus tuntuu, että se olenkin minä, joka vie liikaa tilaa. Kerrottehan ystävät, jos näin käy?



Sanna-ystävän kanssa. Kuva: Sanna Nikander. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti