Tunnisteet

lauantai 22. elokuuta 2020

Nimi on enne: olen hulluna kiviin!

Laavakiviä Islannista. 


En ole koskaan erityisesti pitänyt sukunimestäni, mutta olen hyväksynyt sen ihan tavallisena suomalaisena nimenä. Minua miellyttää se, että nimessä on vahva yhteys luontoon. Pari päivää sitten aloin miettiä nimeäni eri näkökulmasta: olisiko nimi sittenkin enne?

Kun isäni suku asettui Kiviniemen tilalle vuonna 1900, he ottivat itselleen maatilan nimen. Meillä oli tapana laskea leikkiä siitä, että nimi on varmaan tullut kivisistä pelloista. Maanmiehen aura on karahtanut kiveen ja yli sadan vuoden aikana maasta on nostettu ehkä satoja kiviä, pieniä ja suuria. 

Mutta entä jos se onkin totta? Suomalaisilla, luontoa kuvaavilla sukunimillä on usein kytkös todellisuuteen. Koska kiviä on todistettavasti löytynyt, paikalla on tuhansia ja tuhansia vuosia sitten voinut olla vettäkin. Mistä nimen loppuosa, niemi, muuten tulisi? Merenrantaan on linnuntietä vain kolmisenkymmentä kilometriä.

Joka tapauksessa olen aina rakastanut kiviä. Niiden vaatimatonta ja juhlallista  hiljaisuutta.

Tämä kivi oli miehen entisen asunnon saunasta. Lattialla oli viisi kiveä, jotka ovat pysyneet mukana.


Kun olin lapsi, äidilläni oli kalliokasvipuutarha. Se oli ehkä parin neliön kokoinen laakea kallio, joka oli kuorrutettu värikkäillä, matalilla kasveilla. Parhaiten muistan kallioleimun, joka helotti pinkkinä mattona pehmeänvihreän sammalen vieressä. Kukkien keskellä oli hohtavan valkoinen, sädehtivä kivi, jonka äiti kertoi tuoneensa Lapista. Se välkehti kuin lumiveistos kevättalven auringossa. 

Tuo pieni kallio kasveineen oli vaatimaton, mutta erityinen. Minut on kuvattu siinä kymmeniä ja kymmeniä kertoja, milloin yksin, milloin kaverin kanssa. Tässä olen serkkuni Heikin kanssa. Kuva on otettu alkukeväällä, mikään ei vielä kuki.


Heikin kanssa puutarhan kivellä. 


Puutarhassa oli myös perinteisiä kukkapenkkejä, joissa kasvoi iiriksiä, tiikerinliljoja, pioneja ja ruusuja. Ja vaikka mitä muita. Kukkapenkit muistan lähinnä loputtomista kitkemiseen käytetyistä tunneista. Olin lapsena haaveilija, joka ei aina ollut kovin lujasti kiinni todellisuudessa. Kerran olin ajatuksissani kiskonut äidin vaalimat lemmikit penkistä. Silloin hän pahoitti mielensä, mutta en tehnyt sitä tahallani.

Lapsena minulla oli myös ihan oma kivi, Hevoskivi. Tai eihän se minun ollut, mutta olin ominut sen. Se oli iso järkäle, joka jökötti keskellä peltoa lähellä kotia. Ehkä se oli jonkinlainen siirtolohkare. Sinne kiipesin haaveilemaan aina kun mahdollista.

Lempihaaveeni oli sellainen, jossa ratsastin omalla hevosella peltotietä ilta-auringon viistona lankeavassa, kultaisessa valossa. Muistan valon tarkasti, ja tomun, jonka hevosen kaviot nostattivat. Sävelsin unelmasta pienen laulunkin. Sen nimi oli Iloinen ratsastaja. Keltaiselle paperille kirjoitettu pianopartituuri on valitettavasti hävinnyt.

Nyt kivi on siirretty pellolta paremmalle paikalle - puutarhaan. Se on komea. 

Hevoskivi näkyy vasemmalla koivujen välissä. Edessä Kiviniemen kiviset pellot. 


Myöhemmin, ehkä teininä, haaveilin siitä, että pellon paikalla olisi ollut järvi. Silloin kivelle olisi voinut uida. Rakastin uimista, vaikka olen varttunut Etelä-Pohjanmaalla. Mutta äitini tuli Turusta ja hänen mielestään lasten piti osata uida, mieluiten erittäin hyvin. Me kävimme uimassa hiekkakuopilla ja järvissä, joita Pohjanmaallakin siellä täällä on

Rakkauteni kiviin on konkreettista. Nautin joka kerta, kun nousen vanhoja kiviportaita kotiovelle. Kasaan kiviä pihalle, katselen ja koskettelen niitä. Tänä kesänä en hankkinut juurikaan kesäkukkia, koska halusin nähdä, mitä vanhasta, kivillä rajatusta kukkapenkistä puskee. Ainakin akileijoja ja vuohenkelloja.


En ole yhtä hyvä puutarhuri kuin äitini oli. Tätä voisi hyvällä tahdolla kutsua kivipuutarhaksi. 


Kiinnitän kiviin huomiota myös koiralenkeillä. Ilahduin aina, kun näen kivettyjä katuja, kiviaitoja ja nupu- tai mukulakivia. Uusilla asuinalueella kiviä käytetään luovasti vaikkapa maisemoinnissa.

Kivet ilahduttavat minua. Ja niiden välistä puskevat ruohotupsut.


Kun katselen ja koskettelen kiviä, tavoitan jotain niiden ikuisuudesta. Kivien olemisen tapa on niin jylhää ja vakaata. Tuntuu, että kun koskee kiveä, ulottuu maapallon menneisyyteen. Kivi on niin vanhaa, että sitä on vaikea käsittää.


Kuten Reetta Niemelä kirjoittaa: Sulaudu kallioon. 
Tai: Kuuntele kiven sydämenlyöntejä. 





Peruskallioksi nimitetään Suomessa vain yli 650 miljoonaa vuotta vanhaa kallioperää, jota on edelleen näkyvissä runsaasti. Siitä huolimatta, että jääkaudet ovat höyläneet ja rutanneet kallioperää ja kuluttaneet kalliota rajusti. Ulkomaiset vieraat kiinnittävät usein huomiota siihen, että Suomessa näkee paljasta peruskalliota. Heille se on ihme. Muualla maailmassa sen päällä on kerrostunutta maa-ainesta eli sedimenttiä tai kovettuneita ja kerrostuneita sedimenttikivilajeja. 

Suomi sijaitsee prekambrisen Fennoskandian kilven keskellä, missä maapallon kuoren liikkeet ovat vähäisiä. Kilpi tarkoittaa laajaa aluetta, jossa vanha, kiteinen kallioperä on näkyvissä tai ohuen maaperän peitossa.

Suomen kallioperä on hyvin vanhaa ja paksua. Se on syntynyt eri vaiheissa 1 400 – 3 000 miljoonaa vuotta sitten vaihtelevissa geologisissa olosuhteissa. Vain melko pieni osa siitä on 1800 miljoonaa vuotta nuorempaa. 

Bibi ja Fluffy tykkäävät kiipeillä kallioilla. 

Hurjinta on, että Suomen kallioperä on syntynyt vähitellen, pala kerrallaan ja aina uuden palan muodostuessa maamme (tai osia siitä) on sijainnut eri paikassa maapallolla ja kuulunut vanhoihin, jo kadonneisiin mantereisiin. Osana Fennoskandian kilpeä Suomi on vaeltanut miljoonien vuosien aikana nykyiseen sijaintiinsa ja saanut reissulla tämänhetkisen muotonsa lukuisten törmäysten voimasta, kertoo Geologia.fi -sivusto

Jossain vaiheessa nykyisen Suomen palasia on seilannut päiväntasaajalla ja sen alapuolellakin. Toisella puolella maapallolla on kalliomuodostumia, jotka ovat identtisiä suomalaisten kanssa. Nämä alueet ovat joskus syntyneet ja olleet yhdessä, mutta pirstoutuneet ajan mittaan geologisten voimien vaikutuksesta, Geologia.fi -sivustolla kuvaillaan.

Sanon sen uudestaan. Kun koskettaa kiveä, koskettaa muinaisuutta. Tai ikuisuutta.

Kun Usvalinnassa muutama vuosi sitten jouduttiin kaivamaan pihaa auki, kuopasta nostettiin iso kivi. Naapurin rouva ja minä päätimme diktatorisesti, että kivi jätetään pihaan. Katselimme sille hyvän paikan. Siinä komistus nyt elää hiljaista kivielämäänsä, majesteetillisena ja vanhana. Koskettelen sitä usein ja saan iloa sen katselemisesta. 



Pihan kaivuuhommissa löytynyt kivi. 

Rakkaus kiviin on periytynyt lapsellekin. Kun Ella oli kuusivuotias, kiipesimme Kesänki-tunturin huipulle. Kun palasimme takasin, Ellan anorakin etutasku oli täynnä kiviä ja Kesänki madaltunut ainakin puoli metriä. Minun olisi varmaan pitänyt puuttua asiaan, mutta en tehnyt sitä. Minustakin kivet olivat vastustamattomia. 

Ja mitä pienet edellä, sitä isot perässä. Anteeksi Islanti. Kun kävimme saarella 2017, minun oli aivan pakko kerätä laavakiviä musiikkitalo Harpan viereisestä rannasta Reykjavikista. Ne vaan olivat - ja ovat - niin vastustamattomia.






2 kommenttia:

  1. Kirjoitat, Eve, edelleenkin todella upeasti. Kivissä on salaperäistä tenhoa ja ikuisuuden kosketusta. Kaustisella peruskallioon louhittu Kaustinen -sali toteuttaa kansanmusiikkimesenaatti Santeri Isokankaan haavetta ”täällä vielä kerran kivetkin soivat./TU

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Citizen Don! Kaustisilla on aina soinut komeasti. Olen iloinen, että nyt myös kivetkin ovat liittyneet orkesteriin. Olisi hienoa vielä joskus päästä Kaustinen-saliin kuulemaan kivien sointia! Varmaan mieletön akustiikka. Mahtavaa, että osataan unelmoida isosti ja tehdä niistä totta!

      Poista