Tunnisteet

lauantai 1. elokuuta 2020

Hei, nimeni on Eve. Olen introvertti.

Introvertin taivaassa on tyhjää, hiljaista ja kaunista.


”Otetaanko tähän loppuun vielä sellainen esittelykierros, jossa kaikki kertovat jotain itsestään?”


Parahdan melkein ääneen. Taloyhtiön yhtiökokous on kestänyt kohta kolme tuntia ja olemme käsitelleet isoja ja vaikeitakin aiheita. Ollaan kiistelty ja oltu yhtä mieltä. Olen työelämässä tottunut palavereihin ja uskallan tuoda kyllä kantani esiin, vaikka se olisi erilainen ja haastaisi muiden mielipiteitä. 


Tällä kertaa eniten aikaa on kuitenkin mennyt yli-innokkaan osakkaan kuuntelemiseen. Hän on keskeyttänyt, puhunut päälle, jankannut, kysynyt toki myös muutaman fiksun kysymyksen, mutta useimmiten harhautunut puhumaan itsestään. Ja nyt hän keksi tämän esittäytymisen. Mitähän seuraavaksi?


Esittelykierrokset ovat sinänsä tuttuja työelämän palavereista, projekteista ja seminaareista ja osaan hoitaa ne rutiinilla. Mutta siellä konteksti on toinen, työkuvioissa on perusteltua ja tarpeellista tietää, mitä kukin osaa. 


Olen hyvin yksityinen ihminen ja haluan tutustua naapureihin jotenkin orgaanisesti,  omaan tahtiini ja sopivissa tilanteissa. Enkä missään tapauksessa halua kertoa kaikille kaikkea. Joistakin aikaisemmista naapureista on vuosien varrella tullut ystäviä, mutta se tapahtuu vain, jos tähdet ovat suotuisassa asennossa ja kemiat kohtaavat. 


Mieluiten pidän naapureihin ystävälliset, mutta hieman etäiset välit. Niinpä kerron esittelyssä itsestäni minitiedot ja pakenen paikalta heti, kun kokous on julistettu päättyneeksi. Onneksi kokous on taloyhtiön pihalla ja kotiin on lyhyt matka. 


Pamautan oven kiinni ja melkein lyyhistyn eteiseen. Olen täysin voimaton, energiavarastot ovat finaalissa, mieli ponnistelee maitohapoilla. Romahdan sohvalle ja tilitän ahdistustani koirille, jotka kuuntelevat pää kallellaan. On pakko päästä hetkeksi hiljaisuuteen lukemaan kirjaa, että kierrokset vähän laskevat.



Kun Tuomas tulee kotiin noin puolen tunnin kuluttua, hän on tyytyväinen, koska kokous meni niin hyvin. Pyörittelen silmiäni ja kaadan koko huonon fiilikseni hänen niskaansa. Tuomas ei ymmärrä, miksi olen niin huonolla tuulella.


Tällaista on introvertin ihmisen elämä. Muiden seurassa oleminen, ja varsinkin paljon tilaa vievien ihmisten kuunteleminen vie minulta niin suunnattomasti energiaa, että normaalin, sosiaalisen mieheni on mahdotonta käsittää kokemukseni totaalisuutta. Lähdemme koirien kanssa ulos ja vasta parin tunnin lenkin jälkeen alan olla oma itseni.


Kysymys ei ole siitä, että äänekäs osakas olisi jotenkin vääränlainen. Tai että minä olisin. Kysymys on siitä, että hän on ekstrovertti ja minä introvertti, ja aika on sellainen, että maailma ihailee näitä oman elämänsä supertähtiä.


Olen koulutukseltani psykologian maisteri ja opiskeluaikoinani Hans Eysenckin lanseeraamaa introvertti-ekstrovertti -jaottelua käsiteltiin jonkin verran. Eysenckin piirreteoriaan kuuluvat myös psykoottisuus ja neuroottisuus. Introvertti-ekstrovertti -akselia kuitenkaan vielä silloin pidetty kovin merkittävänä tekijänä ihmisen persoonallisuudessa. 



Susan Cainin Hiljaiset: introverttien manifesti. Tästä kirjasta löysin itseni.


Nykyään on toisin: introvertti-ekstrovertti -akselia pidetään erittäin olennaisena tekijänä persoonallisuuden määräytymisessä. Susan Cainin kirja Hiljaiset - introvertin manifesti on ainakin minulle ollut käänteentekevä lukukokemus. Susan Cain tähdentää, että persoonallisuuden tärkein osa-alue on temperamentin etelä ja pohjoinen eli se, mihin kohtaan introvertin-ekstrovertti -asteikolla sijoitumme.


Temperamentin on todettu liittyvän mantelitumakkeeseen ja olevan siten synnynnäinen ominaisuus. Emme silti ole perimän vankeja, koska käyttäytymiseen vaikuttaa myös ympäristö ja sosiaalisia taitoja voi oppia suhteellisen helposti. Mutta perusolemus, ihmisen ydinkokemus itsestään, on melko pysyvä. Nykyään on tosin väitetty, että sekin muuttuu, ja onhan se mahdollista.


Tutkimusten mukaan vähintään kolmasosa ihmisistä - ehkä jopa puolet - ovat introvertteja. Määritelmiä on paljon, mutta yleistäen voisi sanoa, että introvertteja kiehtovat mielen sisäiset maailmat, ajatukset ja tunteet. Introvertit viettävät mieluiten aikaa yksin tai hyvin pienessä piirissä.


Ekstrovertit ovat puolestaan onnellisia, kun elämässä on säpinää, tekemistä, ääntä ja paljon ihmisiä ympärillä. He tylsistyvät  ja ikävystyvät, jos eivät jostain syystä voi olla seurassa, mieluiten sen keskipisteenä.


Määritelmät ovat karrikoituja kärjistyksiä - oikeasti introvertteja ja ekstrovertteja on monenlaisia ja ominaisuudet myös sekoittuvat. Lisäksi introversio ja ekstroversio ovat vuorovaikutuksessa muiden persoonallisuuden piirteiden ja oman henkilöhistorian kanssa. 


Eräs ystäväni kuvaa itseään sosiaaliseksi introvertiksi, mikä on loistava oivallus. Introvertti ei välttämättä ole ujo, hiljainen tai vetäytyvä. Sosiaaliset kontaktit vaan vievät häneltä kohtuuttomasti energiaa ja hän tarvitsee paljon omaa tilaa.


En minäkään ole ole puhdas introvertti eikä käytöstäni siis voi ennustaa pelkästään tämän piirteen pohjalta. Introvertti puoleni pitää kahdenkeskisistä keskusteluista, tuntee uupumusta oltuaan ihmisten seurassa, on hyvä keskittymäään, ilmaisee itseään mieluiten kirjoittamalla, nauttii yksinäisyydestä, ei pidä small talkista ja saa usein kuulla olevansa hyvä kuuntelija. 


Toisaalta olen impulsiivinen, otan riskejä, pidän useiden asioiden tekemisestä samanaikaisesti, otan kantaa ristiriitatilanteissa, kiihdyn vaivattomasti nollasta sataan enkä läheskään aina ajattele ennen kuin puhun. Nämä ovat kaikki ekstrovertteja piirteitä.


Susan Cainin mukaan pulma on siinä, että elämme arvojärjestelmässä, jota hän kutsuu ekstroversion ihanteeksi. Sillä hän tarkoittaa vallitsevaa uskomusta, jonka mukaan ihanteellinen minä on äärimmäisen sosiaalinen alfaluonne, joka viihtyy parrasvaloissa. 


Ekstroversion ylivertaisuuteen uskovassa maailmassa introvertit ovat kuin naiset miesten maailmassa: heitä vähätellään sellaisen ominaisuuden vuoksi, joka on koko heidän olemuksensa ydin, Susan Cain kirjoittaa.




Ja olenhan minä tämän huomannut työelämässäkin. Työhöni kuuluu henkilöstöasioiden hoitaminen ja olen mukana rekrytoinneissa. Vaikka valinnoista toki aina keskustellaan, paikan saa useimmiten se kaikkein ekstrovertein hakija, koska hänellä katsotaan olevan hyvät vuorovaikutustaidot. Tuntuu että jokaisen työntekijän pitäisi olla ulospäin suuntautunut, säkenöivä ja hillittömän innokas. 


Mutta onko asia niin? Kuka kuuntelee, jos kaikki puhuvat? Minun kokemukseni mukaan introverteilla ihmisillä on usein paremmat vuorovaikutustaidot, koska he osaavat myös kuunnella muita. Ekstrovertti ihminen saattaa kyllä tykittää ideoita ja olla dynaaminen muutosagentti. Usein hän kuitenkin rakastaa omaa ääntään niin paljon, että kuunteleminen on vaikeaa ja tekeminen jää muiden huoleksi.


Mitä tapahtuu, jos työyhteisössä - tai missä tahansa yhteisössä - on pelkkiä supertähtiä? Siinä käy niin kuin monille rockbändeille: yhteisö hajoaa.


Vertailun vuoksi Susan Cain esittää kirjassaan kiinnostavan listan asioista, joita maailmassa EI olisi ilman introvertteja:


  • Painovoimateoria

  • Suhteellisuusteoria

  • Proustin romaanisarja Kadonnutta aikaa etsimässä

  • Google

  • Harry Potter

  • Elokuvat Schindlerin lista, E.T. Ja Kolmannen asteen yhteys

  • Jaska Jokunen

  • Peter Pan

  • Orwellin romaanit Vuonna 1984 ja Eläinten vallankumous



Listaa voisi varmasti jatkaa. Susan Cain haluaa sanoa, että introverttien ihmisten on usein hyvin vaikea tutustua omiin lahjoihinsa, mutta silloin kun se onnistuu, tuloksena voi olla todella mullistavia asioita. Siksi myös introvertteja kannattaisi palkata ja heidän lahjakkuuttaan pitäisi arvostaa enemmän. 


Koirat ovat introvertin parhaita kavereita. Ihmisten kanssa on usein vaikeaa.


Woody Allenin elokuvassa Manhattanin murhamysteeri on ehkä elokuvahistorian paras kohtaus introvertin ja ekstrovertin eroista. Näyttelemme sitä usein miehen kanssa kotona (tai oikeastaan mies esittää molemmat roolit, koska minä vaan nauran hervottomasti). Niinä hetkinä minusta tuntuu, että mieheni sittenkin oikeasti tavoittaa syvimmän olemukseni.


Elokuvassa Woody Allen (introvertti) ja hänen vaimoaan esittävä Diane Keaton (ekstrovertti) tapaavat kerrostalon aulassa taloon muuttaneen uuden pariskunnan, joka kutsuu heidät kahville. 


Diane Keaton haluaa ilman muuta mennä ja tietenkin samantien, vaikka Woody Allen yrittää kaikin keinoin viestittää vaimolleen nonverbaalisesti, että nyt ei ole hyvä hetki. Ei ehkä koskaan ole. Hän heiluttaa käsiään kasvojensa edessä, sanoo äänettömästi ”no, no, no”, koputtaa kelloaan merkitsevästi, mutta se vaan kiihdyttää vaimon hurjaan laukkaan. Lopulta Woodyn on pakko lähteä mukaan, vaikka hän olisi halunnut katsoa myöhäisillan elokuvan ja mennä nukkumaan.


Elokuvan trailerissa aulakohtaus ei näy, mutta siinä ollaaan jo naapureiden olohuoneessa ja Woodyn vaivautuneisuus muuttuu yhtä epätoivoisemmaksi Liikuttavinta on, että kun hän yrittää kohteliaasti tehdä lähtöä, kukaan ei noteeraa hänen signaalejaan. Introvertin tarpeet jyrätään, ja se on tuttua minullekin.















Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Hei, nimeni on Eve. Olen introvertti.

Introvertin taivaassa on tyhjää, hiljaista ja kaunista. ”Otetaanko tähän loppuun vielä sellainen esittelykierros, jossa kaikki kertovat jota...