Tunnisteet

maanantai 31. elokuuta 2020

Mietteliäs poimija samoilee kukkaniityllä

Sunnuntaina illansuussa lähdimme koirien kanssa lenkille Koroisten ja Halisten suuntaan. Siellä on kolme Turun kaupungin kukkaniittyjä, joista on nyt lupa poimia kukkakimppuja. Turussa kukkia on kylvetty maisemapeltoihin yhteensä kuuden hehtaarin alueelle.

Mietteliäs poimija, jolla on loppumatkasta reppu täynnä kukkia. Kuva: Tuomas Pelttari.


Emme olleet yksin. Historiallisella Suomen sydän -reitillä oli runsaasti lenkkeilijöitä, pyöräilijöitä ja kävelijöitä koirien kanssa ja ilman. Monilla oli kukkakimppuja käsissä. 

Reitti ohittaa vanhan Koroisten piispanistuimen, jossa kirkollisen vallan ajoista muistuttaa pelkistetty valkoinen risti. Paikka on edelleen yksi Turun kauneimmista, ja voi vain kuvitella, miltä se näytti 1200-luvulla, kun vesi oli korkeammalla. 

Koroisten piispanistuimelta on ihana näkymä Aurajoen alajuoksulle ja kaupunkiin. Kuva: Tuomas Pelttari.


Piispanistuin siirrettiin Nousiaisista Koroisiin vuonna 1229. Niemeä ympäröimään rakennettiin puolustusvarustukset. Kirkon lisäksi siellä sijaitsi piispan linnoitettu asunto. Sekä linnoituksen että kirkon perustuksia on yhä nähtävissä.

Vähän toisaalta Koroisista löysimme myös ITU - IN SITU -keramiikkaveistoksen, joka oli tehty yhteistyössä Turunmaan keraamikkojen killan kanssa paikan päällä polttoa myöten. Se sopi hyvin alueen puuveistosten viereen. Turku on siitä ihana kaupunki, että täällä voi törmätä taiteeseen missä vaan.

Elävän kulttuurin Koroinen toimii vanhassa pihapiirissä, joka on tullut tutuksi monenlaisista happeningeistä ja keikoista. Järjestimme Ellan ylioppilasjuhlatkin aikoinaan punaisessa kahvilarakennuksessa. Koko talo tuoksui, koska osa leivonnaisista paistettiin paikan päällä.


Aluksi  poimija epäröi: malttaako taittaa? Kuva: Tuomas Pelttari. 


Kun muistot on muisteltu, vastaan tulikin jo ensimmäinen niitty, jossa sinisiä ruiskaunokkeja ja liiloja hunajakukkia raikasti hohtavan valkoinen kesäharso. Ongin repusta sakset ja kahlasin varovasti niittyyn painuneita polkuja pitkin.

Napsin kimppuuni ruiskaunokkeja ja kesäharsoa, mutta hunajakukissa oli sellainen pörriäisten armeija hommissa, että päätin suosiolla jättää kukat heille.

Hunajakukka tarjoaa pörriäisille juhla-aterian. Kuva: Tuomas Pelttari. 

Kukkien poimimisesta tuli hiukan ristiriitainen fiilis. Mieluiten antaisin luonnonkukkien kasvaa omilla paikoillaan ja nauttisin niistä luonnossa, kasvupaikalla. Nämä maisemapellot on kuitenkin istutettu kaupunkilaisten iloksi, ja niistä poimiminen tuntuu siksi luontevammalta.

Vaikka tiedänhän minä, että kukat lakastuvat maljakossa muutamassa päivässä. Leikkokukkia en osta enää lainkaan niiden yllättävän suuren hiilijalanjäljen takia. Siitä kirjoitinkin blogissa jo keväällä otsikolla Mitä oikeastaan teet, kun ostat kukkakimpun?


Jatkoimme silti matkaa ja poimintaa. Ennen Halistenkoskea oli vielä toinen ruiskaunokkeja, hunajakukkia ja kesäharsoa puskeva niitty. Väistelin ahkeria pörriäisiä ja napsin kimppuun lisää sinivalkoista. Taitoin mukaan myös yhden pinkin malopin.

Kimppuun tulee kesäharsoa ja ruiskaunokkeja. Kuva: Tuomas Pelttari. 

Ylitimme Halistenkosken vanhaa siltä myöten ja sanoimme heipat Suomen sydän -reitille, joka jatkaa Liedon Vanhalinnnaan saakka. Toisella puolella jokea kuljimme ulkoilureitillä ylioppilaskylän reunassa. Asuin siellä yhteensä noin kuusi ja puoli vuotta ja lenkkeilin jokirannassa tuhansia kertoja.

Ylioppilaskylän pellolla oli muitakin poimijoita. Siellä kasvoi runsaasti maloppeja. Minäkin olin jo karaistunut ja saksin kimppuun myös hunajakukkia, koska pörriäiset näyttivät saaneen medenkeruunsa valmiiksi. Pellolla kasvoi myös runsaasti kalpeanvalkoisia ja vaaleanvioletteja ruiskaunokkeja. Jahtasin myös isoa kukkaa, jota epäilin olevan harmaanlila silkkiunikko.


Reppu alkoi olla täynnä ja lähdimme reippailemaan kotia kohti. Vasta kotona tajusin, että olemme kävelleet ulkona kolmisen tuntia. Koirat tykkäsivät, kun kerrankin oli aikaa nuuskia perusteellisesti.


Illalla sommittelin kimput vanhoihin Riihimäen lasin tölkkeihin. Ja pakko myöntää, että ne olivathan ne upeita.


Sinivalkoinen kimppu.

Viileiden punaisten sävyjen kimppu. 


Viime kesänä kävin Ruissalon auringonkukkapelloilla poimimassa isoja, hymyileviä keltanaamoja elokuisiin juhliimme. Kukinta oli jo vähän ohi, joten sain tehdä tosissani töitä kimpun eteen. Siellä ne siten helottivat kunniapaikalla pöydässä, jossa oli tarjolla juomia. 


Ruissalon auringonkukkapelloilla sain viime kesänä etsiä ihan tosissaan kukkia ja nuppuja.
Kuva: Tuomas Pelttari

lauantai 22. elokuuta 2020

Nimi on enne: olen hulluna kiviin!

Laavakiviä Islannista. 


En ole koskaan erityisesti pitänyt sukunimestäni, mutta olen hyväksynyt sen ihan tavallisena suomalaisena nimenä. Minua miellyttää se, että nimessä on vahva yhteys luontoon. Pari päivää sitten aloin miettiä nimeäni eri näkökulmasta: olisiko nimi sittenkin enne?

Kun isäni suku asettui Kiviniemen tilalle vuonna 1900, he ottivat itselleen maatilan nimen. Meillä oli tapana laskea leikkiä siitä, että nimi on varmaan tullut kivisistä pelloista. Maanmiehen aura on karahtanut kiveen ja yli sadan vuoden aikana maasta on nostettu ehkä satoja kiviä, pieniä ja suuria. 

Mutta entä jos se onkin totta? Suomalaisilla, luontoa kuvaavilla sukunimillä on usein kytkös todellisuuteen. Koska kiviä on todistettavasti löytynyt, paikalla on tuhansia ja tuhansia vuosia sitten voinut olla vettäkin. Mistä nimen loppuosa, niemi, muuten tulisi? Merenrantaan on linnuntietä vain kolmisenkymmentä kilometriä.

Joka tapauksessa olen aina rakastanut kiviä. Niiden vaatimatonta ja juhlallista  hiljaisuutta.

Tämä kivi oli miehen entisen asunnon saunasta. Lattialla oli viisi kiveä, jotka ovat pysyneet mukana.


Kun olin lapsi, äidilläni oli kalliokasvipuutarha. Se oli ehkä parin neliön kokoinen laakea kallio, joka oli kuorrutettu värikkäillä, matalilla kasveilla. Parhaiten muistan kallioleimun, joka helotti pinkkinä mattona pehmeänvihreän sammalen vieressä. Kukkien keskellä oli hohtavan valkoinen, sädehtivä kivi, jonka äiti kertoi tuoneensa Lapista. Se välkehti kuin lumiveistos kevättalven auringossa. 

Tuo pieni kallio kasveineen oli vaatimaton, mutta erityinen. Minut on kuvattu siinä kymmeniä ja kymmeniä kertoja, milloin yksin, milloin kaverin kanssa. Tässä olen serkkuni Heikin kanssa. Kuva on otettu alkukeväällä, mikään ei vielä kuki.


Heikin kanssa puutarhan kivellä. 


Puutarhassa oli myös perinteisiä kukkapenkkejä, joissa kasvoi iiriksiä, tiikerinliljoja, pioneja ja ruusuja. Ja vaikka mitä muita. Kukkapenkit muistan lähinnä loputtomista kitkemiseen käytetyistä tunneista. Olin lapsena haaveilija, joka ei aina ollut kovin lujasti kiinni todellisuudessa. Kerran olin ajatuksissani kiskonut äidin vaalimat lemmikit penkistä. Silloin hän pahoitti mielensä, mutta en tehnyt sitä tahallani.

Lapsena minulla oli myös ihan oma kivi, Hevoskivi. Tai eihän se minun ollut, mutta olin ominut sen. Se oli iso järkäle, joka jökötti keskellä peltoa lähellä kotia. Ehkä se oli jonkinlainen siirtolohkare. Sinne kiipesin haaveilemaan aina kun mahdollista.

Lempihaaveeni oli sellainen, jossa ratsastin omalla hevosella peltotietä ilta-auringon viistona lankeavassa, kultaisessa valossa. Muistan valon tarkasti, ja tomun, jonka hevosen kaviot nostattivat. Sävelsin unelmasta pienen laulunkin. Sen nimi oli Iloinen ratsastaja. Keltaiselle paperille kirjoitettu pianopartituuri on valitettavasti hävinnyt.

Nyt kivi on siirretty pellolta paremmalle paikalle - puutarhaan. Se on komea. 

Hevoskivi näkyy vasemmalla koivujen välissä. Edessä Kiviniemen kiviset pellot. 


Myöhemmin, ehkä teininä, haaveilin siitä, että pellon paikalla olisi ollut järvi. Silloin kivelle olisi voinut uida. Rakastin uimista, vaikka olen varttunut Etelä-Pohjanmaalla. Mutta äitini tuli Turusta ja hänen mielestään lasten piti osata uida, mieluiten erittäin hyvin. Me kävimme uimassa hiekkakuopilla ja järvissä, joita Pohjanmaallakin siellä täällä on

Rakkauteni kiviin on konkreettista. Nautin joka kerta, kun nousen vanhoja kiviportaita kotiovelle. Kasaan kiviä pihalle, katselen ja koskettelen niitä. Tänä kesänä en hankkinut juurikaan kesäkukkia, koska halusin nähdä, mitä vanhasta, kivillä rajatusta kukkapenkistä puskee. Ainakin akileijoja ja vuohenkelloja.


En ole yhtä hyvä puutarhuri kuin äitini oli. Tätä voisi hyvällä tahdolla kutsua kivipuutarhaksi. 


Kiinnitän kiviin huomiota myös koiralenkeillä. Ilahduin aina, kun näen kivettyjä katuja, kiviaitoja ja nupu- tai mukulakivia. Uusilla asuinalueella kiviä käytetään luovasti vaikkapa maisemoinnissa.

Kivet ilahduttavat minua. Ja niiden välistä puskevat ruohotupsut.


Kun katselen ja koskettelen kiviä, tavoitan jotain niiden ikuisuudesta. Kivien olemisen tapa on niin jylhää ja vakaata. Tuntuu, että kun koskee kiveä, ulottuu maapallon menneisyyteen. Kivi on niin vanhaa, että sitä on vaikea käsittää.


Kuten Reetta Niemelä kirjoittaa: Sulaudu kallioon. 
Tai: Kuuntele kiven sydämenlyöntejä. 





Peruskallioksi nimitetään Suomessa vain yli 650 miljoonaa vuotta vanhaa kallioperää, jota on edelleen näkyvissä runsaasti. Siitä huolimatta, että jääkaudet ovat höyläneet ja rutanneet kallioperää ja kuluttaneet kalliota rajusti. Ulkomaiset vieraat kiinnittävät usein huomiota siihen, että Suomessa näkee paljasta peruskalliota. Heille se on ihme. Muualla maailmassa sen päällä on kerrostunutta maa-ainesta eli sedimenttiä tai kovettuneita ja kerrostuneita sedimenttikivilajeja. 

Suomi sijaitsee prekambrisen Fennoskandian kilven keskellä, missä maapallon kuoren liikkeet ovat vähäisiä. Kilpi tarkoittaa laajaa aluetta, jossa vanha, kiteinen kallioperä on näkyvissä tai ohuen maaperän peitossa.

Suomen kallioperä on hyvin vanhaa ja paksua. Se on syntynyt eri vaiheissa 1 400 – 3 000 miljoonaa vuotta sitten vaihtelevissa geologisissa olosuhteissa. Vain melko pieni osa siitä on 1800 miljoonaa vuotta nuorempaa. 

Bibi ja Fluffy tykkäävät kiipeillä kallioilla. 

Hurjinta on, että Suomen kallioperä on syntynyt vähitellen, pala kerrallaan ja aina uuden palan muodostuessa maamme (tai osia siitä) on sijainnut eri paikassa maapallolla ja kuulunut vanhoihin, jo kadonneisiin mantereisiin. Osana Fennoskandian kilpeä Suomi on vaeltanut miljoonien vuosien aikana nykyiseen sijaintiinsa ja saanut reissulla tämänhetkisen muotonsa lukuisten törmäysten voimasta, kertoo Geologia.fi -sivusto

Jossain vaiheessa nykyisen Suomen palasia on seilannut päiväntasaajalla ja sen alapuolellakin. Toisella puolella maapallolla on kalliomuodostumia, jotka ovat identtisiä suomalaisten kanssa. Nämä alueet ovat joskus syntyneet ja olleet yhdessä, mutta pirstoutuneet ajan mittaan geologisten voimien vaikutuksesta, Geologia.fi -sivustolla kuvaillaan.

Sanon sen uudestaan. Kun koskettaa kiveä, koskettaa muinaisuutta. Tai ikuisuutta.

Kun Usvalinnassa muutama vuosi sitten jouduttiin kaivamaan pihaa auki, kuopasta nostettiin iso kivi. Naapurin rouva ja minä päätimme diktatorisesti, että kivi jätetään pihaan. Katselimme sille hyvän paikan. Siinä komistus nyt elää hiljaista kivielämäänsä, majesteetillisena ja vanhana. Koskettelen sitä usein ja saan iloa sen katselemisesta. 



Pihan kaivuuhommissa löytynyt kivi. 

Rakkaus kiviin on periytynyt lapsellekin. Kun Ella oli kuusivuotias, kiipesimme Kesänki-tunturin huipulle. Kun palasimme takasin, Ellan anorakin etutasku oli täynnä kiviä ja Kesänki madaltunut ainakin puoli metriä. Minun olisi varmaan pitänyt puuttua asiaan, mutta en tehnyt sitä. Minustakin kivet olivat vastustamattomia. 

Ja mitä pienet edellä, sitä isot perässä. Anteeksi Islanti. Kun kävimme saarella 2017, minun oli aivan pakko kerätä laavakiviä musiikkitalo Harpan viereisestä rannasta Reykjavikista. Ne vaan olivat - ja ovat - niin vastustamattomia.






perjantai 14. elokuuta 2020

Elämä on hyvää ilman omaa autoa

Meillä ei ole autoa.

Valinta perustuu ensisijaisesti ekologisiin syihin: yritän tehdä hiilijalanjäljestäni mahdollisimman pienen. Hyvän sään aikana -verkkomedian mukaan ”liikenne tuottaa nyt noin viidenneksen Suomen kasvihuonekaasupäästöistä. Tuosta viidenneksestä 90 prosenttia syntyy tieliikenteestä”.


Meillä ilman autoa eläminen onnistuu, koska asumme kaupungissa, jossa on panostettu kohtalaisen hyvin joukkoliikenteeseen. Avainsana on Meillä on Föli-bussit, Fölläri-fillarit ja Föli-vesibussikin. 


Fölillä pääsee. 

Sitäpaitsi en edes pidä autolla ajamisesta. En ole ajanut autoa käytännöllisesti katsoen 18 vuoteen, jolloin myin työmatkoihin käyttämäni autoni pois. Olin sanomattoman helpottunut. Vihdoin loppuisivat yhtä mittaa erääntyvät vakuutusmaksut, vanhan auton korjauskulut ja tankkaaminen.

Autottomuus vaikuttaa kaikkiin valintoihin


Autottoman on viisasta asua keskustassa ja vielä sellaisessa paikassa, josta on lyhyt matka sekä rautatie- että linja-autoasemalle. Kun muutimme puutalo-osakkeeseen, joka sijaitsee tarpeisiimme nähden unelmapaikalla, tuttavat kauhistelivat. Eikö asemien lähellä sijaitseva katu sentään ole kovin levoton?

No, keskustassa asuvan on hyväksyttävä, että kaduilla kulkee ihmisiä, kaikenlaisia. Kulkijoissa näkyy joskus elämän roso ja karheus. Tykkään silti kotikadustamme, jossa on upeita vanhoja kivitaloja ja herttaisia puutaloja, mutta myös ei-niin-upeita uudisrakennuksia, leipäjonoja, kirpputori ja yksi kiva baari. Kadulta myös pääsee nopeasti Puolalanpuistoon.

Ja neljän vuoden vuoden kokemuksella täytyy sanoa, että yli 100-vuotiaan korttelin sisäpihalla on elo varsin rauhallista. Hirsitalon sisään ei kuulu edes kadun meteli, koska kadun vieressä oleva talo toimii meluaitana.

Silloin tällöin ohikulkijat piipahtavat ottamaan kuvia sisäpihan idyllistä ja ihastelivat sen kauneutta. Ja onhan täällä somaa - ainakin sillä puolella, jossa ei ole autoja. Pihan toisella puolella on neljä parkkipaikkaa, ja osakkaat jonottavat niitä. Meidän ei tarvitse.

Totuimme koronakeväänä tilaamaan isommat ruokaostokset kaupasta kotiin ja olemme pitäneet kiinni siitä. Tuomas käy hakemassa puuttuvia tavaroita lähikaupasta mustalla Kombilla, jota markkinoitiin aikoinaan ”kioskiohjuksena”. Se onkin melko täydellinen peli kaupunkipyöräilyyn. Ja tyylikäs - varsinkin kun kilikellossa on Tanskan lippu. 



Tuomas tulossa kaupasta kioskiohjuksella. Ostokset kulkevat repussa.


Minä en uskalla pyöräillä kaupungissa, koska tasapainossani ei ole kehumista. Pyöräilijät ajavat lujaa ja koukkaavat mistä milloinkin on kätevintä. Kaikki eivät näytä tietävän, että fillarissa on kääntyvä etupyörä. Sori fillaristit, tämä on karkea yleistys. Varmasti moni teistä noudattaa sääntöjä, mutta tunnustan silti pelkääväni pyöräilijöitä.

Tottakai autottomuus aiheuttaa arkeen myös hankaluuksia, koska Turussa lähes kaikkien vähänkin isompien tai epätavallisten ostosten takia pitäisi lähteä Raision kauppakeskittymään. Olen allerginen kauppakeskuksille enkä todellakaan kaipaa Biltemaan, Plantageniin tai Bauhausiin. Ahdistun suurissa kaupoissa ja välttelen niitä viimeiseen asti.

Mutta jos tarvitsee vaikka isoa tukiristikkoa humalalle, sellaista en keskustasta löytänyt. Myös kotiinkuljetus olisi ongelma. Tai jos bongaa Facebookin Roskalava-sivustolta jonkun ihanan ilmaisen mööpelin, se pitää yleensä noutaa itse. Se taas ei onnistu ilman autoa.

Kun liikumme pitkiä matkoja Suomessa, suosimme
 junaa, koska koirien on mukavaa matkustaa eläinvaunussa. Ilman koiria matkustaessani valitsen toisinaan myös bussin, koska se on halvempi. Julkisilla liikkuminen on ekologista, mukavaa ja stressitöntä. Nyt korona on tietenkin muuttanut kuvion täysin. Olemme välttäneet matkustamista kaikilla kulkuneuvoilla. 

Kaupungissa käytämme taksia tarvittaessa aika matalalla kynnyksellä. Autottoman on järkevää ajaa taksilla, jos julkiset eivät natsaa. Taksit ottavat kyytiin myös koiria, kunhan asiasta ilmoittaa taksia tilatessa.


Autottomallakin on valinnanvaraa. 


Harmillisinta autottomuudessa on oikeastaan se, että rescuerakkineemme Bibi ja Fluffy rakastavat autoilua. Heidän mielestään se on parasta ikinä. Kun he pääsevät taksin tai vuokra-auton kyytiin, he ovat onnellisia ja innokkaita.

Normaaalisti he joutuvat kateellisina katsomaan, kun naapurin rescuekoiria viedään joka päivä autolla lenkille. Se ottaa koville. He tuijottavat meitä syyttävästi. ”Romaniassakin kaikilla oli auto, ja miksi ihmeessä teillä ei ole. Miksi meidät annettiin tällaisille luusereille”, he viestittävät.


Bibi ja Fluffy rakastavat autokyytejä. Kuva ja kuvankäsittely: Sanna Nikander. 


Olemme tavallisesti vuokranneet noin kerran kesässä auton, pakanneet koirat kyytiin ja ajaneet kavereiden tai sukulaisten luo. Mutta sekin on aika kallista puuhaa. Perjantaista sunnuntaihin kestävän autovuokrauksen hinnaksi tulee useita satoja euroja plus bensat. Ja käytämme kohtuuhintaista firmaa. 

Lisää yhteiskäyttöautoja!


Kaipaisin yhteiskäyttöautoja, joissa olisi helppo toimintakonsepti. Pari vuotta sitten yhteiskäyttöautofirmoja ilmestyikin Helsinkiin, mutta ainakin osa joutui lopettamaan. Kysyntää ei ilmeisesti ollut tarpeeksi. Suomalainen on sellainen, että haluaa ajaa omalla autolla, vaikka se seisookin 90 prosenttia ajasta kadulla tai parkkipaikalla ruostumassa.

Pieni googlaus selvittää, että Helsingissä näyttää toimivan kiinnostavan tuntuinen yhteiskäyttöautofirma Omago. Nettisivujen mukaan yhteiskäyttöautoja tarjotaan rajatuille kohderyhmille, kuten taloyhtiön asukkaille tai yrityksen työntekijöille. 

Omago markkinoi myös alueautoa, jota pidetään tietyllä Helsingin asuinalueella, esimerkiksi Lauttasaaressa, Ruskeasuolla tai Vallilassa. Auto otetaan käyttöön ja palautetaan saman asuinalueen kaduille. Kuukausijäsenyys maksaa 30 euroa per talous. Ajaminen maksaa 6 euroa per tunti. Hinta sisältää kaiken polttoaineista vakuutuksiin.

Ja aina vaan paranee! Omagolla on myös vuokra-autoja, jotka maksavat 50 euroa per vuorokausi. Se olisi jo todella houkuttelevaa. Perjantai-illasta sunnuntai-iltaan kestävän viikonloppureissun hinnaksi tulisi 100 euroa.

Kaveri vinkkasi, että Hertzillä on Turussa yhteiskäyttöautokonsepti. Ja todellakin, Turun kaupungin nettisivuilta löytyy tieto. Päivisin auto on kaupungin työntekijöiden käytössä, mutta iltaisin ja viikonloppuisin sitä voivat käyttää kaikki asukkaat. 

Auton käyttäjäksi rekisteröitynyt asiakas voi varata auton käyttöönsä joko lyhyeksi ajaksi tai vaikka koko viikonlopuksi, mihin aikaan vuorokaudesta tahansa, nettisivusto opastaa.

Yhteiskäyttö vähentää ilmastopäästöjä, joihin liikenne on yksi suuri syyllinen. Yhteiskäytöllä pyritään tulevaisuuteen, jossa jokaisen ei tarvitsisi omistaa omaa autoa, sillä tarjolla olisi edullisia, joustavia ja helppoja liikkumisen yhteiskäyttöpalveluita.

Jess! Ymmärsin, että autoja on toistaiseksi vain yksi. Niitä voisi hankkia heti lisää!

Tampereella, Lahdessa ja Oulussa yhteiskäyttöautoja tarjoaa firma nimeltä GoNow. Heillä on käytössä minuuttitaksa 0,47 euroa, pysäköinnin aikana veloitus on 0,10 euroa. Nettisivujen mukaan hintaan sisältyy kaikki auton käytöstä polttoaineeseen ja pysäköintiin. Sovellus myös hoitaa varauksen pysäytyksen automaattisesti, kun auto on parkissa.

Jos teillä on kokemuksia yhteiskäyttöautoista, kerrottehan? Kuulisin mielelläni.

Onhan miehellä tietenkin haaveensa. Jos meillä joskus olisi auto, se olisi Mini Countryman. Joko hybridi tai sähköauto. Olisihan se symppis ja nostalginen, mutta en tiedä mitä pitäisi tapahtua, että meillä olisi varaa tällaiseen.



Miehen haaveena on Mini Countryman. Kuva sivustolta mini.fi

lauantai 1. elokuuta 2020

Hei, nimeni on Eve. Olen introvertti.

Introvertin taivaassa on tyhjää, hiljaista ja kaunista.

”Otetaanko tähän loppuun vielä sellainen esittelykierros, jossa kaikki kertovat jotain itsestään?”

Parahdan melkein ääneen. Taloyhtiön yhtiökokous on kestänyt kohta kolme tuntia ja olemme käsitelleet isoja ja vaikeitakin aiheita. Ollaan kiistelty ja oltu yhtä mieltä. Olen työelämässä tottunut palavereihin ja uskallan tuoda kyllä kantani esiin, vaikka se olisi erilainen ja haastaisi muiden mielipiteitä. 

Tällä kertaa eniten aikaa on kuitenkin mennyt yli-innokkaan osakkaan kuuntelemiseen. Hän on keskeyttänyt, puhunut päälle, jankannut, kysynyt toki myös muutaman fiksun kysymyksen, mutta useimmiten harhautunut puhumaan itsestään. Ja nyt hän keksi tämän esittäytymisen. Mitähän seuraavaksi?

Esittelykierrokset ovat sinänsä tuttuja työelämän palavereista, projekteista ja seminaareista ja osaan hoitaa ne rutiinilla. Mutta siellä konteksti on toinen, työkuvioissa on perusteltua ja tarpeellista tietää, mitä kukin osaa. 

Olen hyvin yksityinen ihminen ja haluan tutustua naapureihin jotenkin orgaanisesti,  omaan tahtiini ja sopivissa tilanteissa. Enkä missään tapauksessa halua kertoa kaikille kaikkea. Joistakin aikaisemmista naapureista on vuosien varrella tullut ystäviä, mutta se tapahtuu vain, jos tähdet ovat suotuisassa asennossa ja kemiat kohtaavat. 

Mieluiten pidän naapureihin ystävälliset, mutta hieman etäiset välit. Niinpä kerron esittelyssä itsestäni minitiedot ja pakenen paikalta heti, kun kokous on julistettu päättyneeksi. Onneksi kokous on taloyhtiön pihalla ja kotiin on lyhyt matka. 

Pamautan oven kiinni ja melkein lyyhistyn eteiseen. Olen täysin voimaton, energiavarastot ovat finaalissa, mieli ponnistelee maitohapoilla. Romahdan sohvalle ja tilitän ahdistustani koirille, jotka kuuntelevat pää kallellaan. On pakko päästä hetkeksi hiljaisuuteen lukemaan kirjaa, että kierrokset vähän laskevat.


Kun Tuomas tulee kotiin noin puolen tunnin kuluttua, hän on tyytyväinen, koska kokous meni niin hyvin. Pyörittelen silmiäni ja kaadan koko huonon fiilikseni hänen niskaansa. Tuomas ei ymmärrä, miksi olen niin huonolla tuulella.

Tällaista on introvertin ihmisen elämä. Muiden seurassa oleminen, ja varsinkin paljon tilaa vievien ihmisten kuunteleminen vie minulta niin suunnattomasti energiaa, että normaalin, sosiaalisen mieheni on mahdotonta käsittää kokemukseni totaalisuutta. Lähdemme koirien kanssa ulos ja vasta parin tunnin lenkin jälkeen alan olla oma itseni.

Kysymys ei ole siitä, että äänekäs osakas olisi jotenkin vääränlainen. Tai että minä olisin. Kysymys on siitä, että hän on ekstrovertti ja minä introvertti, ja aika on sellainen, että maailma ihailee näitä oman elämänsä supertähtiä.



Olen koulutukseltani psykologian maisteri ja opiskeluaikoinani Hans Eysenckin lanseeraamaa introvertti-ekstrovertti -jaottelua käsiteltiin jonkin verran. Eysenckin piirreteoriaan kuuluvat myös psykoottisuus ja neuroottisuus. Introvertti-ekstrovertti -akselia kuitenkaan vielä silloin pidetty kovin merkittävänä tekijänä ihmisen persoonallisuudessa. 


Susan Cainin Hiljaiset: introverttien manifesti. Tästä kirjasta löysin itseni.


Nykyään on toisin: introvertti-ekstrovertti -akselia pidetään erittäin olennaisena tekijänä persoonallisuuden määräytymisessä. Susan Cainin kirja Hiljaiset - introvertin manifesti on ainakin minulle ollut käänteentekevä lukukokemus. Susan Cain tähdentää, että persoonallisuuden tärkein osa-alue on temperamentin etelä ja pohjoinen eli se, mihin kohtaan introvertti-ekstrovertti -asteikolla sijoitumme.

Temperamentin on todettu liittyvän mantelitumakkeeseen ja olevan siten synnynnäinen ominaisuus. Emme silti ole perimän vankeja, koska käyttäytymiseen vaikuttaa myös ympäristö ja sosiaalisia taitoja voi oppia suhteellisen helposti. Mutta perusolemus, ihmisen ydinkokemus itsestään, on melko pysyvä. Nykyään on tosin väitetty, että sekin muuttuu, ja onhan se mahdollista.

Tutkimusten mukaan vähintään kolmasosa ihmisistä - ehkä jopa puolet - ovat introvertteja. Määritelmiä on paljon, mutta yleistäen voisi sanoa, että introvertteja kiehtovat mielen sisäiset maailmat, ajatukset ja tunteet. Introvertit viettävät mieluiten aikaa yksin tai hyvin pienessä piirissä.

Ekstrovertit ovat puolestaan onnellisia, kun elämässä on säpinää, tekemistä, ääntä ja paljon ihmisiä ympärillä. He tylsistyvät  ja ikävystyvät, jos eivät jostain syystä voi olla seurassa, mieluiten sen keskipisteenä.

Määritelmät ovat karrikoituja kärjistyksiä - oikeasti introvertteja ja ekstrovertteja on monenlaisia ja ominaisuudet myös sekoittuvat. Lisäksi introversio ja ekstroversio ovat vuorovaikutuksessa muiden persoonallisuuden piirteiden ja oman henkilöhistorian kanssa. 

Eräs ystäväni kuvaa itseään sosiaaliseksi introvertiksi, mikä on loistava oivallus. Introvertti ei välttämättä ole ujo, hiljainen tai vetäytyvä. Sosiaaliset kontaktit vaan vievät häneltä kohtuuttomasti energiaa ja hän tarvitsee paljon omaa tilaa.

En minäkään ole ole puhdas introvertti eikä käytöstäni siis voi ennustaa pelkästään tämän piirteen pohjalta. Introvertti puoleni pitää kahdenkeskisistä keskusteluista, tuntee uupumusta oltuaan ihmisten seurassa, on hyvä keskittymäään, ilmaisee itseään mieluiten kirjoittamalla, nauttii yksinäisyydestä, ei pidä small talkista ja saa usein kuulla olevansa hyvä kuuntelija. 

Toisaalta olen impulsiivinen, otan riskejä, pidän useiden asioiden tekemisestä samanaikaisesti, otan kantaa ristiriitatilanteissa, kiihdyn vaivattomasti nollasta sataan enkä läheskään aina ajattele ennen kuin puhun. Nämä ovat kaikki ekstrovertteja piirteitä.

Susan Cainin mukaan pulma on siinä, että elämme arvojärjestelmässä, jota hän kutsuu ekstroversion ihanteeksi. Sillä hän tarkoittaa vallitsevaa uskomusta, jonka mukaan ihanteellinen minä on äärimmäisen sosiaalinen alfaluonne, joka viihtyy parrasvaloissa. 

Ekstroversion ylivertaisuuteen uskovassa maailmassa introvertit ovat kuin naiset miesten maailmassa: heitä vähätellään sellaisen ominaisuuden vuoksi, joka on koko heidän olemuksensa ydin, Susan Cain kirjoittaa.



Ja olenhan minä tämän huomannut työelämässäkin. Työhöni kuuluu henkilöstöasioiden hoitaminen ja olen mukana rekrytoinneissa. Vaikka valinnoista toki aina keskustellaan, paikan saa useimmiten se kaikkein ekstrovertein hakija, koska hänellä katsotaan olevan hyvät vuorovaikutustaidot. Tuntuu että jokaisen työntekijän pitäisi olla ulospäin suuntautunut, säkenöivä ja hillittömän innokas. 

Mutta onko asia niin? Kuka kuuntelee, jos kaikki puhuvat? Minun kokemukseni mukaan introverteilla ihmisillä on usein paremmat vuorovaikutustaidot, koska he osaavat myös kuunnella muita. Ekstrovertti ihminen saattaa kyllä tykittää ideoita ja olla dynaaminen muutosagentti. Usein hän kuitenkin rakastaa omaa ääntään niin paljon, että kuunteleminen on vaikeaa ja tekeminen jää muiden huoleksi.

Mitä tapahtuu, jos työyhteisössä - tai missä tahansa yhteisössä - on pelkkiä supertähtiä? Siinä käy niin kuin monille rockbändeille: yhteisö hajoaa.

Vertailun vuoksi Susan Cain esittää kirjassaan kiinnostavan listan asioista, joita maailmassa EI olisi ilman introvertteja:
  • Painovoimateoria
  • Suhteellisuusteoria
  • Proustin romaanisarja Kadonnutta aikaa etsimässä
  • Google
  • Harry Potter
  • Elokuvat Schindlerin lista, E.T. Ja Kolmannen asteen yhteys
  • Jaska Jokunen
  • Peter Pan
  • Orwellin romaanit Vuonna 1984 ja Eläinten vallankumous

Listaa voisi varmasti jatkaa. Susan Cain haluaa sanoa, että introverttien ihmisten on usein hyvin vaikea tutustua omiin lahjoihinsa, mutta silloin kun se onnistuu, tuloksena voi olla todella mullistavia asioita. Siksi myös introvertteja kannattaisi palkata ja heidän lahjakkuuttaan pitäisi arvostaa enemmän. 

Koirat ovat introvertin parhaita kavereita. Ihmisten kanssa on usein vaikeaa.

Woody Allenin elokuvassa Manhattanin murhamysteeri on ehkä elokuvahistorian paras kohtaus introvertin ja ekstrovertin eroista. Näyttelemme sitä usein miehen kanssa kotona (tai oikeastaan mies esittää molemmat roolit, koska minä vaan nauran hervottomasti). Niinä hetkinä minusta tuntuu, että mieheni sittenkin oikeasti tavoittaa syvimmän olemukseni.

Elokuvassa Woody Allen (introvertti) ja hänen vaimoaan esittävä Diane Keaton (ekstrovertti) tapaavat kerrostalon aulassa taloon muuttaneen uuden pariskunnan, joka kutsuu heidät kahville. 

Diane Keaton haluaa ilman muuta mennä ja tietenkin samantien, vaikka Woody Allen yrittää kaikin keinoin viestittää vaimolleen nonverbaalisesti, että nyt ei ole hyvä hetki. Ei ehkä koskaan ole. Hän heiluttaa käsiään kasvojensa edessä, sanoo äänettömästi ”no, no, no”, koputtaa kelloaan merkitsevästi, mutta se vaan kiihdyttää vaimon hurjaan laukkaan. Lopulta Woodyn on pakko lähteä mukaan, vaikka hän olisi halunnut katsoa myöhäisillan elokuvan ja mennä nukkumaan.

Elokuvan trailerissa aulakohtaus ei näy, mutta siinä ollaaan jo naapureiden olohuoneessa ja Woodyn vaivautuneisuus muuttuu yhtä epätoivoisemmaksi Liikuttavinta on, että kun hän yrittää kohteliaasti tehdä lähtöä, kukaan ei noteeraa hänen signaalejaan. Introvertin tarpeet jyrätään, ja se on tuttua minullekin.