Tunnisteet

perjantai 17. heinäkuuta 2020

Vastahakoisen siivoojan käsikirja



Tunnustan: siivous ei ole lempikotityöni. Ja se näkyy.

Meillä pöly laskeutuu pinnoille tasaiseksi harmaaksi matoksi, lehdet ja kirjeet ja joskus tärkeätkin paperit kasautuvat pinoiksi keittiön isolle pöydälle. Kirjat ja levyt lainehtivat olkkarin vanhojen arkkujen päällä.

Siksi ostin aikoinaan tämä Kristiina Turtosen lyijykynätyönkin. Tuntui ihanan helpottavalta, että joku on niin rohkea, että tekee taidetta epäjärjestyksestä.  

Kristina Turtonen 1997. Lyijykynätyö.

Meilläkin on Lundiaa, vaatteita lojuu tuolien karmeilla, eivätkä kengät jostain syystä päädy kenkäkaappiin, vaikka sellainenkin on hankittu.

Ei meillä silti likaista ole. Boheemi epäjärjestys on minusta kodikasta, mutta häpeilen silti sitä aina, kun joku tulee käymään. Silloin yritän vimmatusti siirrellä pois pahimmat kasat. Miksi? Ongelmahan on aina sama: minne laitan ne?

Myös johtopäätös on selkeä: meillä on liikaa tavaraa. Konmaritus ei ole rantautunut meidän huusholliin. 

Osittain se johtuu siitä, että elän levyjenkeräilijän kanssa. Mutta kyllä minullakin riittää kirjoja ja olisin aina valmis ottamaan vielä yhden vanhan mööpelin. 

Pulma on siinä, että luonnonlakien vääjäämättömyydellä huoleton sekaisuus saavuttaa aika ajoin pisteen, jossa se muuttuu kaaokseksi. Silloin ahdistun. Minusta tulee kuulkaa tosi ärsyttävä, todellinen bitch. Huomauttelen miehelle ihan kaikesta, vaikka eihän sotku pelkästään hänen syytään ole.

Vaikka tunnistan tilanteen, en saa nalkutusta poikki. Varsinkaan silloin, kun olen väsynyt. Vaikka tottahan minä tiedän, että ainoa, mikä siinä tilanteessa auttaa, on tunnustaa tosiasiat ja ryhtyä siivoamaan. Mutta miten se voikin olla niin rasittavaa?

Mies on yleensä tässä vaiheessa jo käärinyt hihansa ja ryhtynyt hommiin. Hän toivoo vain, että lopettaisin käskyjen jakelemisen, koska tehtävien lista kasvaa eksponentiaalisesti.

Miehen mielestä käskyjä tulee niin paljon, että puolivälissä listaa alkupää alkaa jo unohtua. 


On kuitenkin olemassa yksi siivouksen muoto, jonka teen mielelläni: puulattioiden huoltaminen.

Kun muutimme nykyiseen kotiimme, remontissa revittiin irti alakerran kulahtaneet korkkimatot, mutta niiden alta ei valitettavasti paljastunut ihanaa vanhaa lautalattiaa eikä kyllä juuri eristeitäkään. Siksi lattia otettiin kokonaan irti, eristettiin hengittävillä materiaaleilla, joiden päälle asennettiin lautalattia.

Laudat ovat kaunista kyyjärveläistä koivuponttia. Lattia suojattiin Osmo-öljyvahakäsittelyllä. Emme halunneet lakkaa, ja Osmo-tuotteet ovat kasvpohjaisia.

Normaalisiivouksessa lattialle riittää imurointi ja tahrojen poistaminen pintakäsittelyyn sopivalla puhdistusaineella. Jatkuva peseminen ei olisi edes hyväksi, vaan vaurioittaisi lattian pintaa.

Kaksi kertaa vuodessa lattia on hyvä kuitenkin huoltaa öljypohjaisella puhdistusaineella. Siihen menee yleensä kaksi päivää, koska joudumme siirtämään huonekalut ensin keittiöstä olkkariin ja sitten olkkarista keittiöön. Kirjahyllyjä emme siirrä, siinä menee raja.

Olkkarin lattia on pakko käsitellä kahdessa vaiheessa. 


Keittiöön on tunnettu olkkarin toisen puolen kamat.

Lattia imuroidaan, puhdistetaan öljypohjaisella puhdistusaineella ja lopuksi vielä kiillotetaan pehmeällä mopilla.

Tästä työstä minä oikeasti pidän, koska sillä on merkitystä ja sitä saa tyydytystä. Käsittely suojaa lattiaa ja tuo esiin puun kauneuden. 

Puulattian huoltaminen on palkitsevaa.

Lautalatiassa puun kauneus tulee esiin. 


Mutta mitä tehdä arkisen viikkosiivouksen kanssa? Harkitsimme jo vakavasti siivoojaa, mutta kotitalousvähennyksestä huolimatta meillä ei taida olla sellaiseen varaa. Ehkä sitten, jos siivooja kävisi vaikka vain kerran kuukaudessa ja yrittäisimme selviytyä muun ajan itse.

Jos siivooja tulisi, mihin veisimme koirat? Jos kuskaamme ne koirapäiväkotiin, kustannukset nousevat taas. Koirapäiväkoti on toisella puolella kaupunkia, joten jomman kumman pitäisi hakea ja viedä heidät julkisilla. Siihen menee melkoisesti aikaa. Siinä ajassa ehtisi jo vaikka siivota.

Entä voiko kodissa, jossa asuu kaksi koiraa, edes olla kovin siistiä? Koirien turkeista lähtee karvoja ympäri vuoden ja sadesäällä sisään tulee hiekkaa, vaikka kuinka kuivaisi tassuja eteisessä. Olisinko onnellisempi, jos keittiö ja kylppäri hohtaisivat niin, että niissä pitäisi käyttää aurinkolaseja?

Tuskin.

Ei sekaisuus minua haittaa, mutta miksi tunnen silti häpeää, kun joku tulee yllättäen käymään? Miksi en voi esitellä boheemia kotiani vapautuneesti? 

Yritän silloin muistaa pohjalaisen isäni opetuksen: ”Kotonansa ei tarvitte orjaalla ketään.” Vapaasti suomennettuna: kotini on linnani, ja jos se ei kelpaa sinulle, se ei todellakaan ole minun ongelmani. 

Miksi en siis voi kohauttaa olkiani siisteysnormeille? Minuthan on kasvatettu siihen! Ehkä alitajuisesti ajattelen, että romantisoimani huoleton epäjärjestys viestii muille elämänhallinnan puutteesta. Niinhän esimerkiksi sotkuista työpöytää usein luetaan ja tulkitaan. 

Mutta onko silläkään oikeastaan väliä? Toinen isän opetuksista nimittäin oli: ”Se on aivan sama mitä muut ajatteloo. Siitä ei tarvitte piitata mitään. Ne ajatteloo kumminkin mitä ne tahtoo.”

Ja näinhän asia on. Siistin ihmisen silmissä kotini on sotkuinen, vaikka tekisin mitä. Siisteyskäsitykset voivat olla niin erilaisia, että en varmaan edes hahmota, miten joku toinen näkee kotini. Joten miksi edes yritän miellyttää ketään?


Yksityiskohta Kristiina Turtosen lyijykynätyöstä. 

Enhän minäkään oikein osaa olla äärimmäisen puunatuissa ja jynssätyissä kodeissa, koska kavahdan niihin sisältyvää voimakasta kontrollin tuntua. On sellainen olo, että sotken koko ajan paikkoja. Äsken sohvatyynyt olivat vielä ojennuksessa, eivät ole enää. Nyt kahvipöydälle putosi murusia. Onko tuo minun kassini, joka vie rehvakkaasti yhden tuolin? Kompastuiko joku juuri eteisessä minun kenkiini?

(Ymmärrän tietenkin, että jos sattuu olemaan vaikka pölylle allerginen, kodin on oltava supersiisti. En halua kritisoida heitä ja kiitän onneani, että en itse ole.)

Luultavasti minun on viisainta noudattaa isän ohjeita. Siivota sen verran kun jaksaa ja tehdä sellaisia asioita, joista tykkää. Olla rehellisesti sitä, mitä on. Muiden hyväksyntää on turha tavoitella, he ajattelevat kuitenkin mitä tahtovat. 

Aloittaminen on hankalinta. 















2 kommenttia:

  1. 1. Mitään ongelmaa ei ole, koti on hyvä ja jos se ei kelpaa (minä en kelpaa) muille, on ehkä sovittava tapaamiset kahvilaan tai esim. autopesulaan,
    2. Aloittaminen on hankalaa, kaikessa. Se on toiminnan luonto. Mutta miten ihmeessä sitten on asioita, joiden aloittaminen lähtee niin, ettei edes huomaa mitään? Siivous on mahdollista aloittaa vain henkisesti valmistautuen. Premeditatiivinen asemointi.
    3. Miksi kummassa oma vapaajärjestys on asioiden, esineiden ja toimintojen luonnollinen tila, johon ei lopulta kaipaa olemuksellista muutosta, mutta muualla se voikin herättää epäilyksiä?
    4. Olen opiskellut mm. folkloristiikkaa, ja siksi tiedän että joillain ihmisillä on sisäsyntyinen kyky aistia esineissä elollisuutta. No, hyvä, luonnon olioissa, mutta varmasti olisivat aistineet sitä myös kirjoissa, huonekaluissa, vaatteissakin..en näe eroa. Luopuminen mihinkään mahtumattomasta isosta ja makuuni soveltumattomasta tuolista oli 7 v sitten yllättävän vaikeaa. Tuoli oli tottunut asemaansa ja olemiseensa, ja se oli pois tolaltaan, kun ostaja kantoi sen ulos.
    5. Kuvista päätellen teillä ei ole siis ollenkaan kuvaamaasi "ongelmaa". Joka siis ei ole ongelma. Voi ehkä olla eyyen tunnista koska meillä sama suhde esineisiin.
    Mutta lattia..!👍🧡

    VastaaPoista
  2. Kiitos loistavasta kommenteista, Taina. Allekirjoitan kaikki. Erityisesti tuo kohta nro 4 kiinnostaa. Olen kokenut tuon kaltaisia tunteita lapsesta saakka, mutta en ole koskaan uskaltanut puhua niistä. Aistin elollisuutta luonnon lisäksi myös nimenomaan kirjoissa, huonekaluissa ja vaatteissa, ja joissakin käyttöesineissä. Sukuni on äidin puolelta puuseppiä, mutta se ei ole selitys, koska minulla ei edes ole kovin paljon heidän tekemiään huonekaluja. Ja tunne voi kohdistua sinänsä ”arvottomaan” esineeseen. Luulen siis ymmärtäväni, miltä sinusta tuntui, kun tuoli kannettiin pois. Voi, tästä olisi niin kiva keskustella vaikka siellä autopesulassa. Jos joskus hankin auton, tehdään heti treffit. Sain sinulta myös uuden sanan: vapaajärjestys. Kiitos!

    VastaaPoista