Tunnisteet

torstai 23. heinäkuuta 2020

”Mitä tehdään silloin, kun tehdään ei-mitään?”



Kesäsade ropisee vinttihuoneen kattoikkunaan.

Sataa. Kuva: Pixabay. 

On samanlainen olo kuin lapsena: tuntuu, että aikaa ei oikeastaan ole. Tai jos onkin, se ei kulje tasaisesti eteenpäin. Aika ottaa erilaisia muotoja. Välillä se pysähtyy ja hetki voi tuntua ikuisuudelta. Välillä se taas kiertyy ja venyy ja laajenee sellaisiin ulottuvuuksiin ja maailmoihin, että pää menee pyörryksiin.

On vuorotteluvapaan ensimmäinen viikko ja tunnen samaa ääretöntä, huikaisevaa vapautta kuin viimeksi lapsena. Tunnen, että aika ei enää ole jana, vaan tila. Juuri nyt ajalla ei ole rajoja.
”Aika vaan virtaa eikä minun tarvitse pätkiä sitä”, kuten eräs haastateltavani kerran sanoi tehdessämme lehtijuttua. Hän oli käsityöläinen, joka neuloi villapaitoja jopa kävellessään. Ei siksi, että deadline painaisi päälle vaan siksi, että hän ei jakanut aikaansa työhön ja vapaa-aikaan. 

Ihailin hänen aikakäsitystään, halusin omaksua sen. Ehkä niin vähän kävikin.

Aamiainen saa olla loputtoman pitkä. 

Siksi olenkin ihmetellyt, kun minulta on jatkuvasti kysytty, mitä aion tehdä vuorotteluvapaalla.

Mieleen on tullut se kohtaus Nalle Puhista, jossa Risto reipas ja Nalle Puh kävelevät yhdessä Puolen hehtaarin metsässä. Nalle Puh kysyy Risto reippaalta ”Mitä silloin tehdään, kun tehdään ei-mitään?”

Siksi olenkin vastannut ensin kielteisillä lauseilla. En aio lentää toiselle puolelle maailmaa, (en lentäisi, vaikka koronaa ei olisikaan), en aio matkustaa kovin paljon edes kotimaassa, en aio suorittamalla suorittaa kulttuuria tai liikuntaa. 

Ainakaan en aio esitellä vapauttani somepostauksissa: voi katsokaa nyt, miten ihanaa minulla on! Näettekö nyt varmasti? Ja ymmärrättehän, että tämän ylimaallisen onnen kierroksia lisää se, että te muut joudutte raatamaan duunissa. 

Jos nyt sanot, että esittelen parhaillaan vapauttani somessa, otan kritiikin vastaan. Vastaan siihen, että kirjoittaminen on minulle tapa tutkia asioita, juuri nyt elämää ilman työn rytmiä (ja palkkaa).

Minä aion vuorotteluvapaalla lakata suorittamasta. 

Se ei tarkoita etten tekisi mitään. Se tarkoittaa, että keskityn sellaisiin asioihin, jotka tekevät sielulle hyvää. 

Kirjoittaminen on minulle hengittämistä, se on olemassaolon muoto ja hyvän elämän edellytys. Aion siis kirjoittaa. Olen onnellisin silloin, kun pääsen sisäisiin maailmoihini lukemalla, kävelemällä, joogaamalla tai uimalla. Kuuntelemalla musiikkia. Nukkumalla. Katsomalla hyvää TV-sarjaa.

Saattaa näyttää siltä, että maailmani kutistuu, mutta samalla se syvenee ja saa uusia ulottuvuuksia.

Haasteitakin on. Aion yrittää selviytyä hengissä pienellä vuorottelukorvauksella. Se tarkoittaa ”elämää köyhyysrajan alapuolella” kuten ystäväni Sirpa nasevasti asian muotoili.

Aion lopettaa kuluttamisen. Minun on pakkokin, koska rahaa on käytössä todella vähän. Haluan myös rajoittaa itseäni ja tuntea sen vaikutukset. Mitään pahaa ei tapahdu, vaikka en puoleen vuoteen hanki yhtään uutta vaatetta tai kirjaa. Voisin myydä vanhojakin pois.

Museokortin latasin, koska se on yhtä tärkeä kuin kirjastokortti. Museoon tai näyttelyyn menen vain silloin, kun siltä tuntuu. Kirja minulla on aina kesken, ainakin yksi. Lukemista ei onneksi tarvitse lopettaa, koska meillä on kirjastot.



Chocochilin nuudelikeitto. 
Aion myös laittaa enemmän ruokaa, vaikka se vaatiikin vähän itsekuria. Kokkaaminen on ihan mukavaa ja saan aikaiseksi suorastaan syömäkelpoisia aterioita, mutta minun on vähän hankala päästä vauhtiin. Muistan ruuanlaiton vasta, kun olen jo nälkäinen. Eikä se yhtälö toimi kovin hyvin.

Olen vegaani ja mies on kasvissyöjä, joten voisin vaikka kokata Elina Innasen mahtavia keittokirjoja läpi. Niiden reseptit onnistuvat aina. Sain ystävältä lahjaksi myös Satu Koiviston Gastronaatti-keittokirjan, jossa tehdään ruokaa tähteistä. Tulee käyttöön, koska ruokahävikki ei kuulu suunnitelmiin.

Joku sanoi, että onhan se vuorotteluvapaa ihana kesällä, mutta entä sitten, kun tulee pimeä syksy ja talvi? Mutta minä oikein odotan pimeää vuodenaikaa. Saan nukkua aamulla pitkään. Syödä aamiaista ja lukea lehteä rauhassa, polttaa kynttilöitä, kääriytyä vilttiin ja lukea kirjaa ja kuunnella musiikkia vaikka koko päivän. Nauttia ulkona viileästä tuulesta kasvoilla ja siitä hetkestä, siitä, kun kopistelee koirien kanssa sisään lämpimään.

Vuorotteluvapaalla on enemmän aikaa olla koiruuksien kanssa. Kuva: Tuomas Pelttari.

Kesä on tottakai ihana, mutta tunnen aina piinaavia suorituspaineita ja ahdistusta kavereiden lomakuvien tulviessa somesta.

Iltauinnilla kaverin kanssa.

Yllättävän monella on oma saari, yhtä monella purjevene, käytännöllisesti katsoen kaikilla ainakin suvun kesämökki ja auto. Meillä ei ole mitään noista. Tunnenko kateutta? Saaresta ja mökkilaiturista kyllä, mutta en purjeveneestä tai autosta. Toisaalta saareen ei pääse ilman autoa ja jonkinlaista venettä. 

Kateuden tunne on maailman turhin ja kuluttavin, mutta silti joka kesä iskee sama ahdistus: kultaiset päivät valuvat käsistä, miksi en osaa elää niitä ohjekirjan mukaan? En ole taaskaan uinut tarpeeksi, en ole käynyt tuossakaan lomakohteessa, voi miksi en ole rikas ja omista saarta, jonka kalliolla voisin kuvata auringonlaskua? Valuuko tämäkin kesä hukkaan, kun istun pihalla lukemassa? 


Lempipuuhaani lempipaikassani.


No ei tietenkään valu. Kotipihalla lukeminen on maailman ihaninta ja kävin juuri maanantaina uimassa. Omia ajatuksiaan ei kannata aina uskoa, ne ovat vain ajatuksia, eivät totuuksia. Vertaileminen taas ei kannata ikinä, se on pelkkää ajan tuhlausta.
Eivätkä minun tunteeni todellakaan ole varakkaiden somekavereideni ongelma. Tämä on minun oma ongelmani, joka minun täytyy itse käsitellä. Olisi varmaan järkevää pitää kesäisin somepaastoa. Jos en jaksa kavereiden jatkuvaa huippuhetkien ilotulitusta, kannattaisi pysyä kokonaan poissa somesta. Problem solved.

Sitäpaitsi minä olisin tämä sama minä siellä rantakalliollakin. Raahaan itseäni mukanani kaikkialle. Ja jos katsotaan vähän isompaa kuvaa, olen jo nyt etuoikeutettu.

Olen myös valinnut tämän ekologisen elämäntavan ihan itse. Olen valinnut autottomuuden ja seikkailut rescuekoirien kanssa. Samalla olen valinnut vaatimattoman elämän. Hyvän elämän. Juuri nyt olen valinnut vapauden ja köyhyyden.
Ja onneksi minulla on Sanna-ystävä, joka kutsuu mökille ja järjestää asiat niin, että siellä ei ole silloin muita. Hän todella ymmärtää introvertin ystävänsä tarpeet. Hän tietää, että viettäisin mieluiten koko päivän järvessä ja tarjoilisi varmaan ateriatkin laiturille, jos keksisin pyytää.

Ystävän kanssa on hyvä olla mökillä. 

Onni on ystävä, joka haluaa jakaa tämän maiseman kanssani. 


Aion käyttää vuorotteluvapaan elääkseni ilman aikatauluja. Haluan löytää ja kohdata itseni ilman työn määrittelemää identiteettiä. Yritän ymmärtää, kuka olen ja miten tähän on tultu. Pohtia, miten haluan elää tulevina vuosina.
Haluan myös pohtia haluamisen mekanismeja. Voisinko haluta vähemmän? Voisinko olla tyytyväinen siihen, mitä jo on? Olisiko syytä olla kiitollinen? Ehkä kannattaisikin kirjoittaa kiitollisuudesta?

Toivon, että tapahtuu joogan ihme: silloin kun näyttää siltä, että ei tapahdu mitään, tapahtuukin kaikkein eniten.

Mutta sitä ennen kuuntelen ainakin muutaman kerran JVG:n biisin Frisbee ja hoilaan kertiksen Teemu Brunilan mukana: 

Nyt mä oon free niinku frisbee
Joo mä oon free niinku frisbee 
Joka ei ikinä ländää



Iltauinti on parasta, heti aamu-uinnin jälkeen. 

2 kommenttia:

Hei, nimeni on Eve. Olen introvertti.

Introvertin taivaassa on tyhjää, hiljaista ja kaunista. ”Otetaanko tähän loppuun vielä sellainen esittelykierros, jossa kaikki kertovat jota...