Tunnisteet

torstai 23. heinäkuuta 2020

”Mitä tehdään silloin, kun tehdään ei-mitään?”



Kesäsade ropisee vinttihuoneen kattoikkunaan.

Sataa. Kuva: Pixabay. 

On samanlainen olo kuin lapsena: tuntuu, että aikaa ei oikeastaan ole. Tai jos onkin, se ei kulje tasaisesti eteenpäin. Aika ottaa erilaisia muotoja. Välillä se pysähtyy ja hetki voi tuntua ikuisuudelta. Välillä se taas kiertyy ja venyy ja laajenee sellaisiin ulottuvuuksiin ja maailmoihin, että pää menee pyörryksiin.

On vuorotteluvapaan ensimmäinen viikko ja tunnen samaa ääretöntä, huikaisevaa vapautta kuin viimeksi lapsena. Tunnen, että aika ei enää ole jana, vaan tila. Juuri nyt ajalla ei ole rajoja.
”Aika vaan virtaa eikä minun tarvitse pätkiä sitä”, kuten eräs haastateltavani kerran sanoi tehdessämme lehtijuttua. Hän oli käsityöläinen, joka neuloi villapaitoja jopa kävellessään. Ei siksi, että deadline painaisi päälle vaan siksi, että hän ei jakanut aikaansa työhön ja vapaa-aikaan. 

Ihailin hänen aikakäsitystään, halusin omaksua sen. Ehkä niin vähän kävikin.

Aamiainen saa olla loputtoman pitkä. 

Siksi olenkin ihmetellyt, kun minulta on jatkuvasti kysytty, mitä aion tehdä vuorotteluvapaalla.

Mieleen on tullut se kohtaus Nalle Puhista, jossa Risto reipas ja Nalle Puh kävelevät yhdessä Puolen hehtaarin metsässä. Nalle Puh kysyy Risto reippaalta ”Mitä silloin tehdään, kun tehdään ei-mitään?”

Siksi olenkin vastannut ensin kielteisillä lauseilla. En aio lentää toiselle puolelle maailmaa, (en lentäisi, vaikka koronaa ei olisikaan), en aio matkustaa kovin paljon edes kotimaassa, en aio suorittamalla suorittaa kulttuuria tai liikuntaa. 

Ainakaan en aio esitellä vapauttani somepostauksissa: voi katsokaa nyt, miten ihanaa minulla on! Näettekö nyt varmasti? Ja ymmärrättehän, että tämän ylimaallisen onnen kierroksia lisää se, että te muut joudutte raatamaan duunissa. 

Jos nyt sanot, että esittelen parhaillaan vapauttani somessa, otan kritiikin vastaan. Vastaan siihen, että kirjoittaminen on minulle tapa tutkia asioita, juuri nyt elämää ilman työn rytmiä (ja palkkaa).

Minä aion vuorotteluvapaalla lakata suorittamasta. 

Se ei tarkoita etten tekisi mitään. Se tarkoittaa, että keskityn sellaisiin asioihin, jotka tekevät sielulle hyvää. 

Kirjoittaminen on minulle hengittämistä, se on olemassaolon muoto ja hyvän elämän edellytys. Aion siis kirjoittaa. Olen onnellisin silloin, kun pääsen sisäisiin maailmoihini lukemalla, kävelemällä, joogaamalla tai uimalla. Kuuntelemalla musiikkia. Nukkumalla. Katsomalla hyvää TV-sarjaa.

Saattaa näyttää siltä, että maailmani kutistuu, mutta samalla se syvenee ja saa uusia ulottuvuuksia.

Haasteitakin on. Aion yrittää selviytyä hengissä pienellä vuorottelukorvauksella. Se tarkoittaa ”elämää köyhyysrajan alapuolella” kuten ystäväni Sirpa nasevasti asian muotoili.

Aion lopettaa kuluttamisen. Minun on pakkokin, koska rahaa on käytössä todella vähän. Haluan myös rajoittaa itseäni ja tuntea sen vaikutukset. Mitään pahaa ei tapahdu, vaikka en puoleen vuoteen hanki yhtään uutta vaatetta tai kirjaa. Voisin myydä vanhojakin pois.

Museokortin latasin, koska se on yhtä tärkeä kuin kirjastokortti. Museoon tai näyttelyyn menen vain silloin, kun siltä tuntuu. Kirja minulla on aina kesken, ainakin yksi. Lukemista ei onneksi tarvitse lopettaa, koska meillä on kirjastot.



Chocochilin nuudelikeitto. 
Aion myös laittaa enemmän ruokaa, vaikka se vaatiikin vähän itsekuria. Kokkaaminen on ihan mukavaa ja saan aikaiseksi suorastaan syömäkelpoisia aterioita, mutta minun on vähän hankala päästä vauhtiin. Muistan ruuanlaiton vasta, kun olen jo nälkäinen. Eikä se yhtälö toimi kovin hyvin.

Olen vegaani ja mies on kasvissyöjä, joten voisin vaikka kokata Elina Innasen mahtavia keittokirjoja läpi. Niiden reseptit onnistuvat aina. Sain ystävältä lahjaksi myös Satu Koiviston Gastronaatti-keittokirjan, jossa tehdään ruokaa tähteistä. Tulee käyttöön, koska ruokahävikki ei kuulu suunnitelmiin.

Joku sanoi, että onhan se vuorotteluvapaa ihana kesällä, mutta entä sitten, kun tulee pimeä syksy ja talvi? Mutta minä oikein odotan pimeää vuodenaikaa. Saan nukkua aamulla pitkään. Syödä aamiaista ja lukea lehteä rauhassa, polttaa kynttilöitä, kääriytyä vilttiin ja lukea kirjaa ja kuunnella musiikkia vaikka koko päivän. Nauttia ulkona viileästä tuulesta kasvoilla ja siitä hetkestä, siitä, kun kopistelee koirien kanssa sisään lämpimään.

Vuorotteluvapaalla on enemmän aikaa olla koiruuksien kanssa. Kuva: Tuomas Pelttari.

Kesä on tottakai ihana, mutta tunnen aina piinaavia suorituspaineita ja ahdistusta kavereiden lomakuvien tulviessa somesta.

Iltauinnilla kaverin kanssa.

Yllättävän monella on oma saari, yhtä monella purjevene, käytännöllisesti katsoen kaikilla ainakin suvun kesämökki ja auto. Meillä ei ole mitään noista. Tunnenko kateutta? Saaresta ja mökkilaiturista kyllä, mutta en purjeveneestä tai autosta. Toisaalta saareen ei pääse ilman autoa ja jonkinlaista venettä. 

Kateuden tunne on maailman turhin ja kuluttavin, mutta silti joka kesä iskee sama ahdistus: kultaiset päivät valuvat käsistä, miksi en osaa elää niitä ohjekirjan mukaan? En ole taaskaan uinut tarpeeksi, en ole käynyt tuossakaan lomakohteessa, voi miksi en ole rikas ja omista saarta, jonka kalliolla voisin kuvata auringonlaskua? Valuuko tämäkin kesä hukkaan, kun istun pihalla lukemassa? 


Lempipuuhaani lempipaikassani.


No ei tietenkään valu. Kotipihalla lukeminen on maailman ihaninta ja kävin juuri maanantaina uimassa. Omia ajatuksiaan ei kannata aina uskoa, ne ovat vain ajatuksia, eivät totuuksia. Vertaileminen taas ei kannata ikinä, se on pelkkää ajan tuhlausta.
Eivätkä minun tunteeni todellakaan ole varakkaiden somekavereideni ongelma. Tämä on minun oma ongelmani, joka minun täytyy itse käsitellä. Olisi varmaan järkevää pitää kesäisin somepaastoa. Jos en jaksa kavereiden jatkuvaa huippuhetkien ilotulitusta, kannattaisi pysyä kokonaan poissa somesta. Problem solved.

Sitäpaitsi minä olisin tämä sama minä siellä rantakalliollakin. Raahaan itseäni mukanani kaikkialle. Ja jos katsotaan vähän isompaa kuvaa, olen jo nyt etuoikeutettu.

Olen myös valinnut tämän ekologisen elämäntavan ihan itse. Olen valinnut autottomuuden ja seikkailut rescuekoirien kanssa. Samalla olen valinnut vaatimattoman elämän. Hyvän elämän. Juuri nyt olen valinnut vapauden ja köyhyyden.
Ja onneksi minulla on Sanna-ystävä, joka kutsuu mökille ja järjestää asiat niin, että siellä ei ole silloin muita. Hän todella ymmärtää introvertin ystävänsä tarpeet. Hän tietää, että viettäisin mieluiten koko päivän järvessä ja tarjoilisi varmaan ateriatkin laiturille, jos keksisin pyytää.

Ystävän kanssa on hyvä olla mökillä. 

Onni on ystävä, joka haluaa jakaa tämän maiseman kanssani. 


Aion käyttää vuorotteluvapaan elääkseni ilman aikatauluja. Haluan löytää ja kohdata itseni ilman työn määrittelemää identiteettiä. Yritän ymmärtää, kuka olen ja miten tähän on tultu. Pohtia, miten haluan elää tulevina vuosina.
Haluan myös pohtia haluamisen mekanismeja. Voisinko haluta vähemmän? Voisinko olla tyytyväinen siihen, mitä jo on? Olisiko syytä olla kiitollinen? Ehkä kannattaisikin kirjoittaa kiitollisuudesta?

Toivon, että tapahtuu joogan ihme: silloin kun näyttää siltä, että ei tapahdu mitään, tapahtuukin kaikkein eniten.

Mutta sitä ennen kuuntelen ainakin muutaman kerran JVG:n biisin Frisbee ja hoilaan kertiksen Teemu Brunilan mukana: 

Nyt mä oon free niinku frisbee
Joo mä oon free niinku frisbee 
Joka ei ikinä ländää



Iltauinti on parasta, heti aamu-uinnin jälkeen. 

perjantai 17. heinäkuuta 2020

Vastahakoisen siivoojan käsikirja



Tunnustan: siivous ei ole lempikotityöni. Ja se näkyy.

Meillä pöly laskeutuu pinnoille tasaiseksi harmaaksi matoksi, lehdet ja kirjeet ja joskus tärkeätkin paperit kasautuvat pinoiksi keittiön isolle pöydälle. Kirjat ja levyt lainehtivat olkkarin vanhojen arkkujen päällä.

Siksi ostin aikoinaan tämä Kristiina Turtosen lyijykynätyönkin. Tuntui ihanan helpottavalta, että joku on niin rohkea, että tekee taidetta epäjärjestyksestä.  

Kristina Turtonen 1997. Lyijykynätyö.

Meilläkin on Lundiaa, vaatteita lojuu tuolien karmeilla, eivätkä kengät jostain syystä päädy kenkäkaappiin, vaikka sellainenkin on hankittu.

Ei meillä silti likaista ole. Boheemi epäjärjestys on minusta kodikasta, mutta häpeilen silti sitä aina, kun joku tulee käymään. Silloin yritän vimmatusti siirrellä pois pahimmat kasat. Miksi? Ongelmahan on aina sama: minne laitan ne?

Myös johtopäätös on selkeä: meillä on liikaa tavaraa. Konmaritus ei ole rantautunut meidän huusholliin. 

Osittain se johtuu siitä, että elän levyjenkeräilijän kanssa. Mutta kyllä minullakin riittää kirjoja ja olisin aina valmis ottamaan vielä yhden vanhan mööpelin. 

Pulma on siinä, että luonnonlakien vääjäämättömyydellä huoleton sekaisuus saavuttaa aika ajoin pisteen, jossa se muuttuu kaaokseksi. Silloin ahdistun. Minusta tulee kuulkaa tosi ärsyttävä, todellinen bitch. Huomauttelen miehelle ihan kaikesta, vaikka eihän sotku pelkästään hänen syytään ole.

Vaikka tunnistan tilanteen, en saa nalkutusta poikki. Varsinkaan silloin, kun olen väsynyt. Vaikka tottahan minä tiedän, että ainoa, mikä siinä tilanteessa auttaa, on tunnustaa tosiasiat ja ryhtyä siivoamaan. Mutta miten se voikin olla niin rasittavaa?

Mies on yleensä tässä vaiheessa jo käärinyt hihansa ja ryhtynyt hommiin. Hän toivoo vain, että lopettaisin käskyjen jakelemisen, koska tehtävien lista kasvaa eksponentiaalisesti.

Miehen mielestä käskyjä tulee niin paljon, että puolivälissä listaa alkupää alkaa jo unohtua. 


On kuitenkin olemassa yksi siivouksen muoto, jonka teen mielelläni: puulattioiden huoltaminen.

Kun muutimme nykyiseen kotiimme, remontissa revittiin irti alakerran kulahtaneet korkkimatot, mutta niiden alta ei valitettavasti paljastunut ihanaa vanhaa lautalattiaa eikä kyllä juuri eristeitäkään. Siksi lattia otettiin kokonaan irti, eristettiin hengittävillä materiaaleilla, joiden päälle asennettiin lautalattia.

Laudat ovat kaunista kyyjärveläistä koivuponttia. Lattia suojattiin Osmo-öljyvahakäsittelyllä. Emme halunneet lakkaa, ja Osmo-tuotteet ovat kasvpohjaisia.

Normaalisiivouksessa lattialle riittää imurointi ja tahrojen poistaminen pintakäsittelyyn sopivalla puhdistusaineella. Jatkuva peseminen ei olisi edes hyväksi, vaan vaurioittaisi lattian pintaa.

Kaksi kertaa vuodessa lattia on hyvä kuitenkin huoltaa öljypohjaisella puhdistusaineella. Siihen menee yleensä kaksi päivää, koska joudumme siirtämään huonekalut ensin keittiöstä olkkariin ja sitten olkkarista keittiöön. Kirjahyllyjä emme siirrä, siinä menee raja.

Olkkarin lattia on pakko käsitellä kahdessa vaiheessa. 


Keittiöön on tunnettu olkkarin toisen puolen kamat.

Lattia imuroidaan, puhdistetaan öljypohjaisella puhdistusaineella ja lopuksi vielä kiillotetaan pehmeällä mopilla.

Tästä työstä minä oikeasti pidän, koska sillä on merkitystä ja sitä saa tyydytystä. Käsittely suojaa lattiaa ja tuo esiin puun kauneuden. 

Puulattian huoltaminen on palkitsevaa.

Lautalatiassa puun kauneus tulee esiin. 


Mutta mitä tehdä arkisen viikkosiivouksen kanssa? Harkitsimme jo vakavasti siivoojaa, mutta kotitalousvähennyksestä huolimatta meillä ei taida olla sellaiseen varaa. Ehkä sitten, jos siivooja kävisi vaikka vain kerran kuukaudessa ja yrittäisimme selviytyä muun ajan itse.

Jos siivooja tulisi, mihin veisimme koirat? Jos kuskaamme ne koirapäiväkotiin, kustannukset nousevat taas. Koirapäiväkoti on toisella puolella kaupunkia, joten jomman kumman pitäisi hakea ja viedä heidät julkisilla. Siihen menee melkoisesti aikaa. Siinä ajassa ehtisi jo vaikka siivota.

Entä voiko kodissa, jossa asuu kaksi koiraa, edes olla kovin siistiä? Koirien turkeista lähtee karvoja ympäri vuoden ja sadesäällä sisään tulee hiekkaa, vaikka kuinka kuivaisi tassuja eteisessä. Olisinko onnellisempi, jos keittiö ja kylppäri hohtaisivat niin, että niissä pitäisi käyttää aurinkolaseja?

Tuskin.

Ei sekaisuus minua haittaa, mutta miksi tunnen silti häpeää, kun joku tulee yllättäen käymään? Miksi en voi esitellä boheemia kotiani vapautuneesti? 

Yritän silloin muistaa pohjalaisen isäni opetuksen: ”Kotonansa ei tarvitte orjaalla ketään.” Vapaasti suomennettuna: kotini on linnani, ja jos se ei kelpaa sinulle, se ei todellakaan ole minun ongelmani. 

Miksi en siis voi kohauttaa olkiani siisteysnormeille? Minuthan on kasvatettu siihen! Ehkä alitajuisesti ajattelen, että romantisoimani huoleton epäjärjestys viestii muille elämänhallinnan puutteesta. Niinhän esimerkiksi sotkuista työpöytää usein luetaan ja tulkitaan. 

Mutta onko silläkään oikeastaan väliä? Toinen isän opetuksista nimittäin oli: ”Se on aivan sama mitä muut ajatteloo. Siitä ei tarvitte piitata mitään. Ne ajatteloo kumminkin mitä ne tahtoo.”

Ja näinhän asia on. Siistin ihmisen silmissä kotini on sotkuinen, vaikka tekisin mitä. Siisteyskäsitykset voivat olla niin erilaisia, että en varmaan edes hahmota, miten joku toinen näkee kotini. Joten miksi edes yritän miellyttää ketään?


Yksityiskohta Kristiina Turtosen lyijykynätyöstä. 

Enhän minäkään oikein osaa olla äärimmäisen puunatuissa ja jynssätyissä kodeissa, koska kavahdan niihin sisältyvää voimakasta kontrollin tuntua. On sellainen olo, että sotken koko ajan paikkoja. Äsken sohvatyynyt olivat vielä ojennuksessa, eivät ole enää. Nyt kahvipöydälle putosi murusia. Onko tuo minun kassini, joka vie rehvakkaasti yhden tuolin? Kompastuiko joku juuri eteisessä minun kenkiini?

(Ymmärrän tietenkin, että jos sattuu olemaan vaikka pölylle allerginen, kodin on oltava supersiisti. En halua kritisoida heitä ja kiitän onneani, että en itse ole.)

Luultavasti minun on viisainta noudattaa isän ohjeita. Siivota sen verran kun jaksaa ja tehdä sellaisia asioita, joista tykkää. Olla rehellisesti sitä, mitä on. Muiden hyväksyntää on turha tavoitella, he ajattelevat kuitenkin mitä tahtovat. 

Aloittaminen on hankalinta. 















keskiviikko 8. heinäkuuta 2020

Taikamatolla sisäiseen universumiin

Kun laskeuduin pitkäkseni joogamatolle, huokaisen ja annan hengityksen löytää luonnollisen rytminsä, tunnen suunnatonta turvallisuuden tunnetta. Lepään taikamatolla, jossa kaikki on puolitoista tuntia hyvin. Mikään ei ahdista, mikään ei pelota. 

Joogamatolla mieli ja keho rauhoittuvat.


Tunne muistuttaa kellumista vedessä, painottomana ja kevyenä. Ajantaju katoaa, siristelen silmiä ja katselen aurinkoa, taivaalla soutelevia poutapilviä ja korkealla lentäviä lintuja. Välillä aalto loiskauttaa kasvoille vettä ja suljen silmät. Joskus unohdan silmät kiinni ja katselen sisäänpäin. Välillä pelkään nukahtavani.

Rakastan kellumista. Se vain tapahtuu eikä minun tarvitse tehdä tai ajatella mitään. Silloin olen yhtä luonnon ja universumin kanssa. Sulautumisen tunne on niin totaalisen ihana, että voisin jäädä siihen. Sama tapahtuu joka kerta myös joogassa.

Joogamatolla lepään samassa asennossa kuin kelluessa. Joogassa sitä kutsutaan savasanaksi eli kuolleen miehen asanaksi: jalat vähän auki, kädet vähän irti vartalosta, kämmenet ylöspäin. Niska ja pää vakaana hyvässä asennossa. Silmät kiinni.


Joogan aluksi rentoudutaan matolla. Annetaan lattian kannatella. Kuva: Tuomas Pelttari.

Asana on joogan asennoista tai fyysisestä harjoituksesta käytettävä nimitys. Niitä on paljon ja jokaisesta vielä lukuisia erilaisia versioita. Jotkut joogaopettaja käyttävät paljonkin sankskriitinkielistä termistöä, minun ohjaajani Lasse puhuu mieluummin liikkeistä.

Matolla havahdun Lassen ääneen. ”Pää ja niska keskelle, kädet A-kirjaimena, jalat vähän auki. Jäädään hetkeksi lattian huomaan sellaisena kuin ollaan. Aika pysähtyy. Ollaan itsessämme.”

Sitten harjoitus alkaa ja annan Lassen neuvojen ohjata liikkeitäni. 

Lassen joogatunnilla tehdään hathajoogaa. Se on lempeä joogan muoto, jossa asanat tehdään tietoisesti ja hitaasti, hengityksen tahdissa.

Lasse saattaa vaihdella liikkeiden järjestystä, mutta harjoituksen peruskaava on aina sama: ensin yhteys hengitykseen, sitten lämmittelyä ja venyttelyä. Sen jälkeen tulee usein seisten tehtäviä liikkeitä, joissa taivutaan ja venytään. On tärkeää, että pää riippuu välillä alaspäin. 

Vähitellen siirrytään voimakkaampiin taivutuksiin ja selkärangan kiertoihin istuen tai maaten. Kun keho on lämmitelty, taivutuksissa ja kierroissa voidaan olla pitkään. Selkää taivutetaan aina symmetrisesti molemmille puolille: oikealle ja vasemmalle, eteen ja taakse. Pöydässä selkä nousee jalkojen ja hartioiden varassa ylös lattiasta, kobrassa ja sfinksissä ollaan vatsallaan ja selkä kaareutuu toisin päin.

Minulla, kuten kaikilla muillakin, vasen ja oikea puoli ovat hieman erilaisia, ne venyvät ja taipuvat eri tavalla. Joogassa ero hyväksytään ja sitä kunnioitetaan. 

Kun ollaan asanassa, ulkopuolisesta voi näyttää, että mitään ei tapahdu, mutta oikeasti kehossa tapahtuu koko ajan valtavasti hyviä asioita. Pelkästään tietoinen seisominen tasapainossa, selkä suorassa, jalat juurtuneina maahan ja pää kohti taivasta on yllättävän vaikeaa, varsinkin kun hengityksen tulisi virrata vapaasti. Jotkut sanovat sitä jopa joogan vaikeimmaksi asanaksi. 

Myös yksinkertainen etutaivutus, jossa annetaan painovoiman vetää päätä ja käsiä alaspäin, auttaa tunnistamaan selän kireät paikat ja jännitykset. Jos selkä on oikein jumissa, jopa istuminen maassa selkä suorassa on raskasta. 

Kesällä voi joogasta ulkona ja tehdä vaikka puuasanan. Räsymatto on mainio joogamatto. Kuva: Tuomas Pelttari.

Joogan taikasana on hengitys. Joogassa hengitetään aina nenän kautta. Hengitän sisään, kädet ojentuvat ja venyvät, hengitän ulos ja kädet laskeutuvat hitaasti. Hengitän sisään, taivun taakse, rintakehä avautuu, hengitän ulos, taivun eteen, selkä pyöristyy kumaraan nikama nikamalta. Kun keskittyy hengitykseen, liikkeistä tulee luonnollisia. Hengitys alkaa kuljettaa liikettä.

Toinen tärkeä elementti on painovoima, jota joogan liikkeissä käytetään hyväksi. Esimerkiksi selkää ei oikeastaan taivuteta alaspäin, vaan painovoima vetää selkää alaspäin hengityksen rytmissä. Selkää ei pakoteta taipumaan niin alas kuin pystyy, ainoastaan siihen asti, kun keho antaa myöten. 

”Voi nauttia sekä liikkeistä että pehmeästä hengityksestä”, Lassen ääni kuuluu jostakin kaukaa. 

Vaikka joogassakin on toistoja, joskus aika paljonkin, niitä ei tehdä pakonomaisesti. Joogan ei kuulu minkäänlainen väkivalta tai kehon rajojen ylittäminen. Suorittaminen on meissä kuitenkin niin lujassa, että Lasse saa usein muistutella: ”Ei suoriteta eikä pinnistellä! Rennosti vaan!”

Mietin joskus, että jos kaikki joogaisivat, maailmassa olisi ehkä paljon vähemmän väkivaltaa. Sillä asanat eivät vaikuta pelkästään fyysisesti, ne rauhoittavat ja kirkastavat myös mielen. 

”Kuvitelkaa sisäänhengityksellä, että hengitätte ympärillenne auringonpaistetta tai valkoista valoa. Mielikuvassa valoa on noin metrin verran kehon ulkopuolella”, Lasse ehdottaa joskus. Ja se toimii!

Loppurentoutus on oikeastaan meditaatioharjoitus, jossa hengittelen ja kellun taas painottomana ja kevyenä. Nyt kylven valkoisessa valossa. Pää tyhjenee, loputon ajatusmylly hiljenee hetkeksi. 

Ihminen pystyy ainakin pienen hetken olemaan ajattelematta mitään. Ja jos joku ajatus mieleen tuleekin, seuraan sitä kuin poutapilveä taivaalla, päästän irti ja annan sen mennä.


Joogan henkisestä puolesta on kirjoitettu hyviä kirjoja.

Olen aloittanut joogan vuonna 2009, mutta en ole joogannut yhtäjaksoisesti. Välissä on ollut taukoja ja katkoksia. Yhteen aikaan joogasin itsekseni kotona, ja se tuntui hyvältä ratkaisulta. Kerran keskittymiseni kuitenkin herpaantui kesken voimakkaan asanan ja sain vamman, joka johti monen vaiheen kautta leikkaukseen. Sen jälkeen päätin, että minun on parasta käydä ohjatuissa joogaharjoituksisssa. 

Olen kokeillut monenlaisia opettajia ja huomannut, että jokaisella on hathajoogassakin oma tyylinsä. On opettajia, joiden vetämä jooga muistuttaa lähinnä jumppaa. On tiukkoja opettajia, jotka huomauttavat virheistä ja tulevat jopa korjaamaan asentoa. En missään tapauksessa halua, että minuun kosketaan! On myös sekavasti tai liian nopeasti ohjaavia opettajia. 

Ja sitten on Lasse, jonka ryhmään palaan aina takaisin, koska hän on rento, hyväksyvä ja rauhoittava. Hän näyttää ja selittää liikkeet niin hyvin, että neuvoja on helppo toteuttaa. Ja hän antaa aina vaihtoehtoja. Ja jos joku liike ei juuri sinä päivänä sovi, sen saa jättää väliin tai korvata jollakin muulla.

Eniten minua kuitenkin kiehtoo Lassen musikaalinen ääni. Kun Lasse puhuu, tuntuu kuin hän hymyilisi äänellään. 

Joogan henkiseen puoleen voi tutustua lukemalla kirjoja. Oma suosikkini on Donna Fahrin Jooga ja elämän voima (Basam Books 2004). Näin hän kirjoittaa joogasta ja sen vaikutuksesta:

Rajattomuuden tunne, olemuksen keveys, vapaus ja onnellisuus eivät ole ominaisuuksia, jotka saavutamme; me olemme yhtä kuin nämä ominaisuudet - olemme aina olleet ja tulemme aina olemaan. 

Minulle joogassa on kysymys juuri tästä: egon supistumisesta, katoamisesta, häviämisestä. Kokemus siitä, että mieli lepää hengityksen päällä. Että voi sulkea silmänsä ja olla osa kaikkea. Hengityksen rytmissä tehtävät asanat auttavat pääsemään tähän tilaan, ne eivät ole itsetarkoitus.

Jooga ei ole jotain, mitä saamme aikaan, vaan jotain, mitä meille tapahtuu. Mutta se ei tapahdu vahingossa. 

Hengitä syvään sisään ja ulos. Tämä on mielentila, jota kutsumme joogaksi, eikä sitä voi löytää mistään muualta kuin tästä hetkestä. Hetki avaa itsensä sinulle. Astutko siihen?



Koirankin kanssa voi joogata. Fluffy tutkii mattoa.. 



Bibi on epäluuloisempi.








keskiviikko 1. heinäkuuta 2020

Kirjeitä eläimiltä: Miksi ihmiset vihaavat meitä?


Yliopistolla kävin monenlaisten professoreiden luennoilla, mutta kukaan heistä ei ollut professori Hypykin veroinen. Professori Hypykki on hämähäkki, joka on erikoistunut eläimiin ja erityisesti niiden taitoihin, kykyihin ja tunteisiin. Hän tietää myös kaiken elonkirjosta. Luennoidessaan hän käyttää tohtorinhattua, jossa hän näyttää tyylikkäältä ja hyvin viisaalta.

Professori Hypykki on koonnut eläinten kirjeitä ihmisille. Reetta Niemelä teki niistä kirjan.


Professori Hypykin luennot on tarkoitettu ihmiselle, joilla on ennakkoluuloja tai inhon ja vihan tunteita joitakin eläimiä ja jopa kasveja kohtaan. Professori Hypykki uskoo tiedon voimaan: Mitä enemmän tiedät toisesta, sitä enemmän häntä arvostat. Minäpä pyysin kavereitani kirjoittamaan teille elämästään.    

Kirjailija Reetta Niemelä kokosi eläinten, kasvin ja viruksen kirjoittamat kirjeet kirjaksi Älä vihaa minua - kirjeitä ihmisille. Kirjan on kuvittanut loistava Sanna Pelliccioni.

Kirjan rakenne on jäntevä. Aukeaman oikealla sivulla esitellään ihmisen uskomuksia ja professori Hypykin tietoiskuja sekä eläimen luonnonmukainen kuva. Vasemmalla sivulla on sydäntäsärkevä kirje. 

Kirjan on kuvittanut ja taittanut Sanna Pelliccioni. 

Tiesitkö, että varikset tunnistavat ihmiset kasvonpiirteiden perusteella? Varikset myös varoittavat toisiaan ilkeistä ja keljuista ihmisistä. Variksille on monimutkainen kieli, jossa on murteita ja ne osaavat käyttää työkaluja. Ne ovat myös leikkisiä: olen nähnyt variksen laskevan talvella liukumäkeä portaiden jäätynyttä kaidetta pitkin! 

Entä tiesitkö, että rotat nauravat leikkiessään ja ovat tutkitusti empaattisempia kuin ihmiset? 

Tätä kirjoittaessani kattoikkunan päälle istahti naakka varmistamaan, että kerron myös naakkojen erinomaisesta matikkapäästä. Kyllä, kyllä, kerrotaan, naakat ovat matikkaneroja. Harmi, että en ehtinyt napata kuvaa. Siivekäs oli liian nopea minulle. 

Naakka lensi pois, mutta kirjan variksen sain sentään kuvaan.

Miksi ihminen on ylentänyt itsensä asemaan, jossa uskoo voivansa päättää muiden eläinlajien elämästä ja kuolemasta? Tämän tuhoisan uskomuksen vuoksi kuudes sukupuuttoaalto kiihtyy ja ilmastokriisi eskaloituu. Oikeasti ihminen on eläinlaji muiden joukossa. 

Uskomuksilla tarkoitetaan mielentilaa, jossa ihminen on vakuuttunut jonkin väittämän todenmukaisuudesta. Uskomus ei ole sama kuin tieto, mutta ihmiset toimivat usein niiden mukaan.

Olen opiskellut kognitiivista psykologiaa maisteriksi asti ja tiedän, että ihmistä voidaan auttaa tunnistamaan ja kyseenalaistamaan omat uskomuksensa. Vasta sen jälkeen hän on valmis muotoilemaan ne uudelleen sellaisiksi, että ne vastaavat paremmin todellisuutta. Siitä alkaa muutos. 

Professori Hypykki on ilmeisesti ollut samoilla luennoilla kanssani, koska hänen eläimiltä keräämänsä kirjeet keskittyvät juuri uskomusten horjuttamiseen. 

Harva osaa itse kyseenalaistaa susivihaansa, kyytä kohtaan tuntemansa inhoa tai pakkomiellettä merimetsojen ja valkoposkihanhien hävittämisestä. Silti ihminen voi ajatella myös ihan toisin, jos hän suostuu ottaman vastaan uutta tietoa. 

Ensimmäisen kirjeen kirjoittaa kyy, joka haluaa kertoa, että on oikeasti arka saaliseläin. Kalliolla lämmittelevät kyyt ovat helppoja lounaita vaikkapa haukoille. Kyy ei pure ihmistä ilkeyttään, vaan yrittää ensin jähmettyä, tekee sitten valehyökkäyksen ja sihisee. Pureminen on vasta viimeinen keino. 

Ai niin, melkein unohtui: emme ole limaisia ja niljakkaita. Suomuihomme on lämmin ja sileä. Älä vihaa minua! Terkuin varovainen, mutta utelias kaverisi Kyy

Kyy välttelee ja piiloutuu ihmistä. Se ei pure, jos sinäkin väistät.

Oman kirjeensä kirjoittavat myös supikoira, voikukka, merimetso, rotta, piha-ampiainen, puutiais-punkki, susi, varis, valkoposkihanhi ja virus.

Joskus kannattaa myös miettiä sitä, miltä me ihmiset näytämme eläinten silmissä. Kahdella jalalla hoippuroiva, karvaton, pitkäkäsinen ja isopäinen otus voi olla melko koominen näky.

Rotta haluaa oikaista vääryyden.

Merimetson kirje ihmiselle.


Professori Hypykin luento tunteista on erityisen kiinnostavaa luettavaa. Siinä selitetään, miksi me ihmiset tunnemme pelkoa, vihaa ja inhoa. Ja professori painottaa, että ihmisillä ja eläimillä keskeiset tunteet, kuten pelko, ilo, suru ja hämmästys ovat kovin samanlaisia. 

Viha hälvenee, kun ihminen ymmärtää, että jokainen eliö on yhtä arvokas niin yksilönä kuin lajinakin luonnon kokonaisuudessa. Tilalle tulee myötätunto, jota voi tuntea ihan mitä tahansa lajia kohtaan.


Älä vihaa minua -kirja jatkaa Reetta Niemelän äärettömän arvokasta elämäntyötä eläinten, kasvien ja koko elonkirjon puolustajana. Hän jaksaa innostaa ihmisiä tekemään puutarhoista villimpiä, kritisoida koirien ja hevosten vanhanaikaisia koulutusmenetelmiä, vastustaa teiden rakentamista ikimetsien läpi tai arkeologisille hautapaikoille.

Kuvittaja Sanna Pelliccioni on tehnyt eläinhahmoista luonnonmukaisia, mikä on oikea ratkaisu. Hän on myös taittunut kirjan kauniisti ja sivuilta löytyy hauskoja jippoja, kun oikein tarkkaan katsoo. Professori Hypykin luennot ja tietoiskut ovat usein keltaisella väripohjalla, myös sinistä ja ruskeaa käytetään tehosteväreinä.

Kirjaa markkinoidaan lasten luontokirjana, mutta minusta sen lukemisen tekisi hyvää aikuisillekin. Tekee usein pahaa katsoa, kun aikuiset siirtävät eläinpelkojaan lapsiinsa täysin kritiikittömästi. Toivottavasti lapset saavat tästä kirjasta uusia ajattelumalleja, joita he ovat valmiita oppimaan.

Kirjan lopussa professori Hypykki ratkoo riitaa siitä, saavatko voikukat helottaa koulun pihalla. Hän katsoo, että muillakin eläinlajeille kuin ihmisellä on oikeus sanoa mielipiteensä ja tulla huomioon otetuksi. 


Professori opettaa ratkomaan ristiriitoja. Tästä mallia taloyhtiön kokoukseen?

Kun kaikkkia on kuultu ja jokaista myös kuunneltu, osallistujat alkavat ymmärtää toisiaan. Sovitaan, että koulun pihaan rajataan paikka, jossa voikukkaniitty saa kasvaa. Kaikki voittavat. Professorin mallin voisi siirtää suoraan taloyhtiöiden kokoukseen.

Mutta onkohan Reetta-kirjailija huomannut, että kirja jää vähän kesken? 

Viimeisen sivun viimeisillä riveillä professori Hypykki lähettää terkkuja ystävältään hyttyseltä, joka myös haluaisi lähettää ihmiselle kirjeen. Hyttystä kuitenkin jännittää ja pelottaa niin, ettei hän ole päässyt alkua pitemmälle. 

Rakas ihminen, hän aloittaa.


Ehkä sinä voit kirjoittaa kirjeen loppuun?


*************
Kirja saatu kustantajalta.

Reetta Niemelä & Sanna Pelliccioni: Älä vihaa minua - kirjeitä ihmisille.
Karisto/Kustannusosakeyhtiö Otava 2020
Kuvitus ja taitto: Sanna Pelliccioni