Tunnisteet

lauantai 30. toukokuuta 2020

Rakastan hitaita aamuja

Herään hitaasti. 

Avaan silmät, vilkaisen kelloa ja vajoan takaisin unen usvaisiin maisemiin. Tunnen sen mielen sumenemisena, mutta myös fyysisenä vaipumisena, laskeutumisena. Se on ihanaa. Jossain vaiheessa nousen taas melkein pintaan, lähelle valvetilaa, huokaisen, irrotan ja sallin itseni pudota pehmeästi.






Annan tämän aaltoilun jatkua aina, kun ei ole aivan pakko herätä. 

Jossain vaiheessa jään tietoisuuden pintaan ja avaan silmät. Unen riekaleita kieppuu mielessä. On vaikea erottaa, mikä on todellista. Täytyy odottaa, että saa kiinni hetkestä.

Herätessä ei ole heti selvää, mikä on unta ja mikä totta. Kuva: Pixabay


Tassuttelen kylpyhuoneeseen. Huuhtelen kasvot jääkylmällä vedellä, kuten äiti opetti. Vähintään kymmenen kertaa, useimmiten pidempään. Sitten vaahdotan vegaanista kasvosaippuaa iholle ja huuhtelen lämpimällä vedellä. Kuulen äidin äänen sanovan, että näin ihon solut saavat jumppaa.

Harjaan hampaat huolellisesti. Kesällä teen sen usein avonaisen kattoikkunan alla. Tuulenvire hivelee hiuksia, kuiskailee hyvät huomenet. Jos sataa, ihailen pisaroiden jälkiä lasissa. Talvella ikkunaan on joskus kasvanut jääkukkia. Ne näyttävät aivan pitsiverhoilta.



Kylppärin ikkunasta puhaltava tuuli koskettelee lempeästi kasvoja. 


Hipsin aamutakissa portaat alas keittiöön. Tuomas on keittänyt kahvin valmiiksi termoskannuun. Paahdan leipää, lämmitän kauramaitoa mikrossa ja kaadan kahvia päälle. Vien kahvimukin ja paahtikset pöytään. Avaan digi-Hesarin. Juon kahvia hitaasti, luen juttuja hitaasti. Nautin hetkestä, vaikka uutiset olisivat huonojakin.

Rakastan aamiaista. Voisin syödä niitä pitkin päivää, ja joskus teenkin niin. 

Ensimmäisen kahvikupillisen jälkeen koirat tulevat pyytämään ruokaa. Ne ovat oppineet, että se on optimaalinen hetki. Kätken koirien ruuat talous- tai WC-paperirullien hylsyihin. Kun olen valmis, koirat pomppivat ja loikkivat ympärilläni. He rakastavat tortilloitaan, ja niitä he saavat.

Jatkan Hesarin parissa ja valmistan yhä uusia mukillisia maitokahvia. Syön hedelmiä. Saatan istua aamiaispöydässä kevyesti kaksi tuntia. Suloinen joutilaisuus auttaa palautumaan ja toipumaan stressaavasta työviikosta.

Keittiön ikkunaverhot liikehtivät hitaasti tuulessa. 


Jos minun ei tarvitsisi käydä päivätöissä, heräisin hitaasti joka aamu. Samalla tiedän, että suomalaisessa kulttuurissa tällaista ajatusta ei katsota hyvällä. Kunnollinen ihminen elää yhä agraariyhteiskunnan aikataulussa: aikaisin ylös sängystä ja heti tomerasti suorittamaan! Mitä kaikkea aamupäivän aikana ehtiikään saada aikaan!

”Et, tiedä, mitä menetät. Raikkaat ja kuulaat aamut ovat kauneinta ja parasta aikaa päivässä!”, minulle sanotaan usein. Ihan varmasti, varsinkin jos pystyy nukahtamaan hetkeksi päivällä. Minä en pysty. Virkistävät päiväunet ovat minulle vain kaukainen haave.

Kun tein nuorena kymmenisen vuotta freelance-toimittajan töitä, onnistuin noudattamaan omaa sisäistä rytmiäni melko hyvin. Minulla oli tapana herätä klassista musiikkia soittavan kanavan lempeään musiikkiin puoli kahdeksan aikoihin. Herätin varovasti lapseni, söimme aamiaista, vedin lenkkikamppeet ylle ja vein hänet päiväkotiin - aina viimeisenä.

Sitten singahdin päiväkodin viereiselle polulle, juoksin kympin lenkin Helsingin Keskuspuistossa ja tulin kotiin suihkuun. Tein töitä kotona: kävin haastattelemassa ihmisiä, soitin puheluita ja kirjoitin juttuni useimmiten flow-tilassa muutamassa tehokkaassa tunnissa. Sen lisäksi ehdin käydä kaupassa ja hoitaa juoksevat asiat ennen kuin hain lapsen päiväkodista.

Ja tulin silti lapsen mielestä aina liian aikaisin. ”Meillä on leikit kesken”, hän valitti.

Koulun alkaminen muutti paljon. Oli sopeuduttava muiden ihmisten rytmiin ja yhteiskunnan sääntöihin. Koulu alkoi jo kahdeksalta! En koskaan ymmärtänyt, miksi. Ja kun sitten jossain vaiheessa menin päivätöihin, herätyskello piti virittää soimaan jo vähän yli kuusi. 

Arkiaamut ovat minulle raskaita. Kuva: Pixabay.

Kuudelta herääminen on minulle todella hankalaa ja raskasta. Silmien päällä on tuhat tonnia unta. En silti torkuta kelloa, koska haluan pitää edes pikkusormella kiinni aamun hitaudesta. Jos pitää kiirehtiä, mistään ei tule mitään ja olen äreä kuin fan.

Silti ehdin töihin juuri ja juuri ajoissa. Aamuvirkut kollegat ovat olleet paikalla jo kaksi tuntia. Onneksi meillä on liukuva työaika. 

Olen lukenut lehdestä juttuja, joissa tutkijat selvittävät, että iltapainotteinen rytmi on elimistölle vahingollinen. Että kuolen todennäköisesti nuorempana kuin kukonlaulun aikaan pirteänä sängystä pomppaavat ihmiset. 

Toisaalta tutkijat myöntävät myös sen, että luontaiselle rytmille ei ole kovin paljon tehtävissä. Se on mikä on, ja se voi myös muuttua itsestään elämän aikana. Minulla se on muuttunut yhä hitaammaksi. Kesälomalla elimistöni siirtyy yhä myöhäisempään rytmiin.

Luen aina ennen nukahtamista. Toisinaan hyvinkin pitkään. Fiktio johdattaa höyhensaarille. Kuva: Pixabay.

Koko kuvio liittyy ehkä siihen, että olen koko ikäni kärsinyt nukahtamisvaikeuksista. En tahdo saada unenpäästä kiinni. Luen iltaisin kirjaa eikä ole tavatonta, että nukahtaminen siirtyy aamuyön puolelle. Kun kello soi kuuden jälkeen, tuntuu, että en ole levännyt yhtään. 

Miksi on niin tärkeää, että töihin mennään aikaisin? Miksi yhteiskunta ei jousta? Onneksi heikkoja signaaleja muutoksesta on jo näkyvissä. On monia sellaisia töitä, joita ei todellakaan tarvitse tehdä tiettyyn aikaan tietyssä paikasssa. Olen lukenut juttuja uusista yrityksistä, joissa työnantaja ei enää kontrolloi työntekijän aikaa yhtä hanakasti kuin aikaisemmin. 

Vuosien myötä olen oppinut hyväksymään rytmini. Olen myös päässyt irti suomalaisesta suorittajan roolista, joka oli minussakin syvällä. Enää en kiillota sädekehääni luettelemalla, mitä kaikkea olen tänään tehnyt, miten olenkaan  ahkeroinut. 

Oikeastaan toivon, että voisin tehdä vähemmän, vain sellaisia asioita, joilla on oikeasti merkitystä. Koronakevään aikana huomattiin, että ympäristö toipui ja elpyi nopeasti, kun ihmisten toimeliaisuus väheni. Useimmat työt ja työmatkat ja varsinkin jatkuva edestakaisin lentäminen vahingoittavat ympäristöä ja ilmakehää. 

Haluaisin päästä tekemään töitä kotona, omassa rytmissäni. Kuka tietää, ehkä vielä onnistun siinä!

Aamukahvi äitienpäivänä. Kuppi on lahja Ellalta joskus Tanskan vuosina. 



   


















Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Hei, nimeni on Eve. Olen introvertti.

Introvertin taivaassa on tyhjää, hiljaista ja kaunista. ”Otetaanko tähän loppuun vielä sellainen esittelykierros, jossa kaikki kertovat jota...