Tunnisteet

torstai 30. huhtikuuta 2020

Miten me selviäisimme ilman Kallea?

Usvalinnan C-talo on rakennettu hirsistä. Meidän koti on oikeassa päädyssä. Kuva on otettu naapuritalon pihalta. 

Nelisen vuotta sitten ostimme nykyisen kotimme. Se on puutalo-osake Turun keskustassa. Taloyhtiön julkisivu on koristeellista kivipuu-jugendia, kuuluisan Adrian Thomanderin piirtämä kaunotar. Siniharmaan kokonaisuuden nimi on Usvalinna.

Aivan ensimmäiseksi rakastuimme tietenkin julkisivuun ja idylliseen sisäpihaan.

Meidän hirsitalomme on suojaisella sisäpihalla ja siinä on kolme asuntoa. En tiedä tarkkaan, milloin talomme on rakennettu, mutta piirustukset ovat vuodelta 1908. 

Talo on yksinkertainen ja jykevä, ja siinä on kauniit ja levolliset mittasuhteet. Jokaisessa asunnossa on kaksi väljää kerrosta ja yksi kaakeliuuni. Alakerrassa on korkeat huoneet ja yläkerrassa viehättävää, viistokattoista tilaa. 

Vintin makkarissa ovat näkyvissä komeat kattotuolien hirret, kylppärissä sekä työ/Ellan/vierashuoneessa on kattoikkunoita. Talossa on myös kylmä kellari, joka on taloyhtiön omistuksessa. Säilytämme siellä klapeja.


Usvalinnassa oli viime juhannuksena rauhallista. Kuva: Tuomas Pelttari.

Kun ostimme asunnon, siellä oli heilunut monenlaista remonttireiskaa, mutta kovin paljon alkuperäistä ei ollut pilattu. Perusteellinen keittíöremontti oli pakko tehdä jo ennen muuttoa - välikaton yläpuolelta paljastui sellainen sähköjohtojen hässäkkä, että sähkärilläkin nousi tukka pystyyn. 

Myös lattioista kuorittiin muovimatto ja tilalle asennettiin lautalattiat.

Remontti tehtiin vanhaa kunnioittaen, mutta turhan modernisti. Silloin emme vielä olleet tavanneet Kallea.

Kalle Mäkelä on legendaarinen timpuri ja puuseppä, joka on erikoistunut hirsitalojen korjausrakentamiseen ja entisöintiin. Hän käyttää perinteisiä menetelmiä ja pyrkii palauttamaan korjattavan kohteen alkuperäisen ilmeen. Kalle kutsuttiin paikalle esimerkiksi silloin, kun 1700-luvulla rakennetun Iso-Puolalan talon vessa piti korjata. Tai kun erään arvokiinteistön koristeellinen puuparveke piti fiksata. 

Hän tekee aina työnsä yksin ja kuuntelee kuulokkeista musiikkia, luonnollisesti ainoastaan hyvää musiikkia. Lisäksi Kalle on todella taitava valokuvaaja, joka dokumentoi työtään.

Kalle on opettanut meille kärsivällisesti, että vanhaa rakennusta pitää käsitellä hellästi ja lempeästi. Hän on jaksanut suhtautua ymmärtäväisesti tietämättömyyteemme eikä ole koskaan moittinut jo tehtyjä valintoja.

Kallen bravuuri on kotimme kylmän eteisen korjaaminen ja palauttaminen alkuperäiseen loistoon.

Kun ostimme asunnon, kylmä eteinen oli täynnä kolhoja valkoisia kaappeja. Puulattia ja portaat oli päällystetty ruskealla muovimatolla. Halpiskaapit oli ruuvattu rumasti seinään kauniiden vanhojen ovilistojen päälle. Tuomas vihasi eteistä, ja ilmaisi sen varsin selkeästi joka kerta, kun kulki tilan läpi.

Asialle oli pakko tehdä jotakin.

Eteinen ennen remppaa. Kuva: Kalle Mäkelä.

Ensin piti irrottaa ne kaapit. Sen jälkeen Kalle purki kaikki seinäpinnat hirteen asti.  Hirsien päällä lepatti eristeenä ollutta kirkkaansinistä muovia. Se oli surullinen näky, mutta onneksi hirret olivat säilyneet terveinä.

Lattiasta ja portaista Kalle irrotti vanhan muovimaton. Myös lattian laudoitus piti purkaa, koska se oli mennyt huonoon kuntoon.

Katosta Kalle poisti paneloinnin ja alta paljastui vanhaa valkoista helmiponttilautaa. Katto oli säilynyt hienosti yhtä nurkkaa lukuunottamatta. Mikä onni! Uudet helmiponttilaudat teetettiin höyläämöllä täsmälleen vanhan mallin mukaan. 

Samalla valittiin myös alkuperäisen tyylin mukaiset jalkalistat ja karmit.

Katon helmiponttipanelointi oli säilynyt melkein kokonaan. Kuva: Tuomas Pelttari.

Sitten ryhdyttiin rakentamaan uutta. 

Lattiaan Kalle laittoi tuulensuojapaperia ja ekovillaa, ja niiden päälle hän teki kauniin laudoituksen. Seiniin hän vasaroi helmiponttipaneelit. Katon yhteen kulmaan lisättiin uutta lautaa eikä Kalle halunnut häivyttää vanhan ja uuden rajaa.

”Mitä ei voi peittää, sitä pitää korostaa”, hän sanoi. Näitä Kallen oivallisia lauseita pitäisi kirjoittaa muistiin kauniiseen vihkoon. Samoin kuin hänen lakonista, mutta terävästi sivaltaaa huumoriaan, joka jää mieleen ja alkaa joskus arvaamattomasti naurattaa ihan toisessa tilanteessa. 

Lopuksi Kalle maalasi kaikki uudet pinnat. Lattian siniharmaa väri napattiin portaissa näkyvästä vanhasta maalista. Seinien valkeudessa on kalpea aavistus sinistä. Vanha sähkömittari jätettiin paikoilleen.

Seinien uusi helmiponttipanelointi on varttia vaille valmis. Kuva: Kalle Mäkelä.

Portaiden sivuissa on kauniit kolmiot, jotka oli peitetty levyllä. Kalle arvasi, että alla on kunnollista laudoitusta. Puupinnasta Kalle sai esiin alkuperäisen, upean vihreän sävyn. Hän ei maalannut sitä uudelleen, tasoitti vain hiukan. 

Portaiden sivun kaunis, alkuperäinen laudoitus piti kaivaa esiin levyjen alta. Kuva: Kalle Mäkelä.


Vanhoista portaista löytyi lattian sävy. Kuva: Kalle Mäkelä.

Portaita ei maalattu, koska ne ovat kuluneet niin kauniisti. Sen sijaan Kalle ehdotti, että eteiseen voisi siirtää olkkarin kristallivalaisimen. Niin tehtiin ja se antoi eteiselle viimeisen silauksen. 

Eteisestä tuli niin harmonisen kaunis, että siellä tekisi mieli oleskella. Se on edelleen viileä, mutta enää siellä ei ole talvella kahdeksaa astetta pakkasta, kuten aluksi. Remontti vaikutti myös talon energiankulutukseen.

Valo tulee eteiseen kauniisti. Ikkunoiden karmit on valittu alkuperäisen tyylin mukaisesti. Kuva: Tuomas Pelttari. 

Kalle on tehnyt meille monenlaista muutakin ja ennen kaikkea opettanut meitä ymmärtämään hirsitalon sielunelämää. Hän ei koskaan arvostele aikaisempia remonttejamme tai sitä, että emme ole halunneet seiniin 1900-luvun alun värimaailmaa.

Tässä Kalle entisöi meidän vanhaa tuolia. Kuva: Kalle Mäkelä.


Kun Tuomas kerran kysyi Kallelta, mitä mieltä hän on olkkarin mäntypuisesta sisäkatosta, Kalle varmisteli, haluammeko varmasti kuulla vastauksen. Kyllä, kyllä, kerro nyt vaan, pyysimme innokkaina.

”No, sehän on ihan hirveä”, Kalle sanoi vakavana. Meitä alkoi naurattaa. Kalle on brutaalin rehellinen, mutta samalla niin vilpittömän hienotunteinen, että hänelle ei kertakaikkiaan voi loukkaantua. Sitäpaitsi hän on yleensä oikeassa.

Me soitamme Kallelle aina, kun talon kanssa tulee jokin ongelma tai meille uusi remppaidea. Kalle suunnittelee kaiken päässään valmiiksi. Siten hän ajaa pakulla pihaan, käärii hihat ja aloittaa yhden miehen shownsa.

Kerran olimme innoissamme tilanneet vähän liikaa töitä ja jotenkin onnellisesti unohtaneet, että laskutkin pitää maksaa. Kun valittelmme köyhyyttämme, Kalle sattui seisomaan Tuomaksen vinyylihyllyn edessä ja sanoi tyynen rauhallisesti, että hän ottaa sitten alkajaisiksi tästä puoli metriä levyjä mukaan. 

Kalle tiesi, että keräilijä menee heti paniikkiin, ja arvasi, että jostakin sitä rahaa alkaa löytyä. Ja niin sitten kävikin.

Siksi tämä postaus ei todellakaan ole kaupallista yhteistyötä. Ammattimies ansaitsee työstään kunnon palkan, blogijulkisuus tulee sitten kiitokseksi kaupan päälle. Kun töitä tehdään läpinäkyvästi ja annetaan verokarhulle oma osansa, kotitalousvähennys on ainakin toistaiseksi tuonut meille ihan mukavasti palautuksia.


Kalle maalaa eteisen lattiaa. Kuva: Tuomas Pelttari.

Vapun kunniaksi Usvalinnassa nostetaan malja Kallelle ja ainutlaatuisen ammattimiehen korvaamattomalle ammattitaidolle! Skål & kippis!  

Toiminimi K. Mäkelän kotisivut

lauantai 25. huhtikuuta 2020

Maailman viisain kirja




Ota Pieni kuljeskelukirja mukaan, kun lähdet ulos.

Heti Pienen kuljeskelukirjan ensimmäisellä sivulla kirjailija Reetta Niemelä puhuttelee lukijaa suoraan, lempeällä imperatiivilla.

Anna jalkojesi kulkea 
sinne minne ne haluavat.
Mitä enemmän vapautta 
annat jaloillesi,
sitä rohkeammiksi ne tulevat.

Siitä alkaa lukijan taival ovesta ulos, siihen ihmeelliseen maailmaan, joka on lapselle totta, mutta jota aikuinen ei enää huomaa. Matkalla kuljetaan hitaasti, käytetään kaikkia aisteja ja annetaan vaikutelmien sekoittua synesteettisiksi elämyksiksi.

Mukaan otetaan vain sellaisia eväitä, jotka voidaan jakaa eläinystävien kanssa. Ja ihan aluksi kulkijan on syytä opetella se kaikkein tärkein sääntö.

Naura pikkuötökän vitsille
vaikka et ymmärtäisi sitä.

Kirjoittaja tunnustelee luontoa varovasti, kunnioittavasti ja arvostavasti. Hän ymmärtää, että jokaisella kasvilla ja eläimellä on itseisarvo ja että ihminen on vain yksi eläinlaji muiden joukossa. 

Ihmisen kannattaisi myös joskus miettiä, miltä hän näyttää eläinten silmissä. Sillä eläimilläkin on tunteet, joita voi loukata. Sekä eläimet että kasvit ovat myös paljon älykkäämpiä kuin ihminen on tähän asti ymmärtänyt. 



Juttele lempeästi ja
älyllisesti variksille.
Voit vaikka siteerata 
jotain filosofia.

Runoissa maistetaan pihkaa, tervehditään pilviä ja liitytään mielikuvissa lokkiparveen. Runot myös kumartavat muurahaista, koskettavat tuulta ja bongaavat varjoja.

Pieni kuljeskelukirja on samanaikaisesti runokirja, luontokirja, retkikirja, mindfulness-opas, kuvakirja ja työkirja. Oikeastaan sitä pitäisikin lukea kynän kanssa ja kirjoittaa mitä nyt mieleen tulee: voihan sitä haluta haukata pilveä tai laskea sateenkaarella liukumäkeä, kuiskutella salaisuuksia leppäkertulle tai laskea sadepisaroita. 

Pieni kuljeskelukirja tuo mieleen Henry David Thoreaun klassikon Kävelemisen taito (Walking). Kävelemisen taito on essee luonnossa kävelemisestä ja se ilmestyi ensimmäisen kerran The American Monthlyn kesäkuun numerossa 1862.

Thoreaun esseen lukemisesta on jo aikaa, mutta sekin on vaeltajan opas, jossa ihaillaan villiä luontoa ja ylistetään sitä. Kävelemisen taitoon kuului olennaisesti ympäristön havainnoiminen. Herkkä ja lyyrinen Pieni kuljeskelukirja sijoittuu samaan jatkumoon, mutta päivitettynä versiona. 

Ihmettele miten juuri sinä
koko maailmankaikkeudessa 
voit kävellä juuri tässä.




Rakastan tapaa, jolla Reetta Niemelä suhtautuu luonnon pienimpiin ja hauraimpiin olentoihin, niihin, jotka ihminen usein tallaa tai huiskaisee pois. Jopa hyttysen äänestä syntyy runollinen ajatus. 

Mieleen tulee eläinrakas pyhimys Franciscus Assisilainen, joka kerrotaan puhelleen susille ja linnuille ja varoneen astumista muurahaisen päälle.

Sulje silmät.
Olet osa kaikkea. 

Kirjan minä personoi myös sääilmiöitä ja pyytää lukijaa miettimään, voisiko pakkasen kanssa ystävystyä, tai mistä tuulesta pitää eniten. 

Anna sateen levätä hetki kämmenelläsi.

Ja sitten ovat Emmi Jormalaisen eloisat ja kujeilevat kuvat. Ne kannattelevat tekstiä kauniisti ja ovat syvässä sopusoinnussa sanojen kanssa. Sanat ja kuvat käyvät vaivatonta vuoropuhelua, jossa kuva jatkaa luontevasti sanaa ja toisinpäin.

Kirjasta löytyy ohjeita ja niksejä luontosuhteen hoitamiseen.

Osa kasveista ja eläimistä on piirretty niin tarkasti, että niitä voi käytää apuna lajien tunnistamisessa. Kuljeskelukuvissa on unenomaista pehmeyttä ja sadun taikaa. Jos oikein tarkkaan katsoo, niin kannessa vaeltaa ihan kirjailijan näköinen hahmo. Ja luulenpa löytäväni sivuilta myös puuhun kiivenneen kuvittajan.


Värit ovat heleitä, jotkut kuvat hehkuvat jopa pastellinsävyisinä. Muutamissa kuvissa on käytössä himmeämpi paletti tai pelkkä väripohja. Yhdistelmä on toimiva ja tekee sivujen kääntämisestä yllätyksellistä. Koskaan ei tiedä, mitä seuraavalta sivulta paljastuu.

Kirjan alkuun ja loppuun on maalattu avaruus ja Linnunrata. Se taitaa vihjata, että molemmat tekijät tykkäävät kuljeskella myös öisin ja katsella tähtien syttymistä taivaalle.

Teksti ja kuvat muodostavat symbioosin, jossa on on zen. Se opettaa hellästi muodostamaan ja hoivaamaan luontosuhdetta. 

Kettu on kutsunut sinut teelle.
Keksi matkalla hyviä
puheenaiheita.

Kirjassa on monia tasoja ja runsaasti tyhjää tilaa ja hiljaisuutta. Se houkuttelee tekemään omia merkintöjä tai piirroksia. Lukija voi jatkaa kirjan tarinaa ja tehdä siitä omansa.

Nyt seuraa spoileri perheelle ja ystäville: aion antaa tämän kirjan lahjaksi ihan kaikille lahjaa tarvitseville. Eipähän ainakaan tarvitse jännittää, että mitä se nyt taas keksii.

”Perusta hyvin pieni niitty.”

Tätä tekstiä varten kirja on saatu kustantajalta. Kiitän turkulaista Sammakko Kustannusta siitä, että he ovat julkaisseet vuoden viisaimman kirjan.    

Reetta Niemelä on palkittu raisiolainen kirjailija, joka kirjoittaa kuvakirjoja, tietoteoksia ja runoja. Emmi Jormalainen on helsinkiläinen kuvittaja ja taiteen maisteri, joka piirtää myös sarjakuvia ja sanattomia kirjoja.

Pieni kuljeskelukirja. Teksti Reetta Niemelä ja kuvitus Emmi Jormalainen. Kustannusosakeyhtiö Sammakko 2020.

Sammakko
Sammakko Facebookissa
Reetta Niemelä Wikipediassa
Emmi Jormalainen


Hyvää yötä, kamut!



lauantai 18. huhtikuuta 2020

Skandinaavisia soundeja Vaasasta


Perjantai 17.4. oli jälleen onnenpäivä! Lounatuuli lennätti Turkuun Gotlannin Visbyssä äänitetyn The Heartbeat Bandin sinkun Wonder

Aina kun kuuntelen HBB:tä, sisälläni näyttää ja tuntuu samalta kuin tässä kuvassa, jonka olen ottanut Vaasan rannassa eräänä onnellisena iltapäivänä.

HBB:n musiikki tuntuu tältä.


”Vaasan ylpeydeksi” kutsuttu yhtye kuvailee itse musiikkiaan näin: melancholic music from the cold north. Se on täsmällinen määritelmä, jossa pohjoinen ulottuvuus kattaa koko Skandinavian. Bändi on tehnyt lähes kaikki levynsä Ruotsissa.

Mutta nyt Wonder tulevalta albumilta Visby.



Wonder kietoo kuulijan viileään usvaan, johon haluaa sukeltaa ja jonka peittoon voisi jäädä hetkeksi tai ehkä lopullisesti. Laulu on silkkisen pehmeää, ja sen kontrastina tukeva basso jytistää eteenpäin kuin dieselmoottori. Bassolinja tuo mieleen heikkoja kaikuja tanskalaisen Kashmir-yhtyeen biisistä Aftermath.

Bändi kertoo Instagramissa Visby-albumin äänityssessiosta. Oli kesäkuu 2019, sää oli aurinkoinen ja lämmin. Studion ikkunoista näkyi meri ja Visbyn rantaa, ehkä satamaa. Ikkunat avattiin aina ottojen välillä. Joskus ne kuitenkin unohdettiin sulkea, ja albumilla kuuluu myös Gotlannin rannikon laulua. 

Studio näyttää kuvissa suloisen kodikkaalta, mutta tuottaja Tobias Fröberg toisteli muusikoille mantraa, jonka oli tarkoitus viedä bändi himmeisiin ja vaarallisiin sfääreihin. ”It’s dark and foggy, you have been driving your pickup from dusk till dawn with luggage that should not see daylight.”

Vaikka Wonder onkin bändille tyypillistä, läpikotaisin hienostunutta, melodista ja täydellisyyteen asti tuunattua matskua, biisissä on myös viiltävän terävä reuna, jotain salaperäistä, ehkä aavistus uhkasta.

Bändin keulakuvia ovat suvereenit solistit Felicia Ericsson ja Marcus Granfors. Kun Felician sensuelli, samaan aikaa heleä ja käheä ääni kietoutuu Macken puhtaaseen, hopeiseen lauluun, lopputulos on ainutlaatuinen. Yhtyeen soitto on solmiutunut yhteen orgaaniseksi kudelmaksi, joka hengittää syvään. 


Felicia Ericsson ja Marcus Granfors. Kuva: Andreas Haals.


Visby Spotify

HBB:n sofistikoitunut soundi ei kuulosta lainkaan suomalaiselta, mitä se sitten tarkoittaakin. Yhtye on ilman muuta maailmanluokan bändi, joka on tehnytkin kiertueita ainakin Saksassa. Yksi ystäväni ei meinannut, millään uskoa, että bändi tulee Vaasan seudulta. Hän taisi vakuuttua vasta, kun oli käynyt Nauvossa keikalla. Pakko myöntää, että olen siitä aika kateellinen, koska itse en ole nähnyt koskaan bändiä livenä.

Silti olen palvonut yhtyettä vuodesta 2014 eli ihan alusta asti. HBB:n tarina alkoi, kun ruotsalainen tuottaja Andreas Dahlbäck kuuli demonauhoituksen, jolla Felicia ja Macke lauloivat pelkän kitaran säestyksellä. Andreas Dahlbäck rakasti kuulemaansa ja halusi tehdä heti levyn bändin kanssa. 

Albumi Sailor Heart äänitettiin Tukholmassa ja yhtye oli esillä Ruotsin mediassa. Albumi sisältää ehkä bändin tähän asti tunnetuimman hitin Hands That Built. Se on kunnianosoitus esi-isille heidän raskaasta työstään ja rakkaudentunnustus muusikoiden juurille Pohjanlahden rannikolla. ”Hands” sai valtavasti suitsutusta ruotsinkielisellä rannikkoseudulla, mutta veikkaan, että moni ei ole sitä koskaan kuullut.




HBB:n biisien tekstit eivät muutenkaan ole ihan sitä kevyintä pophattaraa. Esimerkiksi yksi lemppareistani, komeasti soiva stadion-biisi Spring on rakkauslaulu, jossa arvostetaan parisuhteen pysyvyyttä. Sehän on ihan jotain muuta kuin normihittien maaninen rakastumisen tila. Mutta kuunnelkaa itse.





Up North on minulle ehkä henkilökohtaisin biisi. Kun kuuntelen sitä, kuvittelen itseni Vaasaa huuhtovan Merenkurkun rantaan. Se on henkinen turvasatama, johon pakenen, kun olen ahdistunut ja haluan rauhoittua. Siellä on kaikki hetken hyvin, siellä olen turvassa.



There’s a place where I belong. 


Vuonna 2016 julkaistiin Pills, joka nauhoitettiin Uumajassa ja Tukholmassa. EP:n tuotti alun perin Vaasasta kotoisin oleva Markus Sjöberg. Pills jäi yllättävästi aivan turhan vähälle huomiolle, vaikka siinä on rentoja, raikkaita biisejä, kuten Story.

HBB:n itse tuottama single Rise julkaistiin vuonna 2018. Rise on suunnattoman kaunis ja surullinen, mutta samalla lohdullinen biisi, johon voi kääriytyä. Rise on kuin tähtisumua linnunradalla, voisin jäädä sointujen väleihin leijumaan ja liftailemaan ainiaaksi. Ehdoton voimabiisi surullisiin hetkiin.

Rise Apple Music

Rise Spotify

Visby-albumin tuottaja, ruotsalainen Tobias Fröberg on tehnyt töitä upeiden muusikoiden kanssa. Listalta löytyvät ainakin Ane Brun, Frida Hyvönen, PK Keränen, Lisa Ekdahl ja Tomas Andersson Wij.

Wonder-sinkkua ja Visby-albumia piti juhlistaa intiimillä keikalla Wasa Teaterin suurella näyttämöllä sunnuntaina  26.4. HBB:n oli tarkoitus esittää uusia versioita vanhoista biseistä sekä uuden levyn materiaalia. Koronan takia keikka on nyt peruutettu. 

Wasa Teaterin sivuilla kerrataan myös yhtyeen historiaa. HBB:n tarina.

Story Apple Music


There is a place.
Syvä tunneside Vaasaan selittyy sillä, että olen käynyt syntymässä siellä ja asunut nuorena aikuisena Raastuvankadulla. Elin silloin yhtä elämäni onnellisinta ajanjaksoa. Siksi Up North saa kylmät väreet vilistämään pitkin selkää. Korvakuulolta teksti kulkee jotenkin näin.

There’s a place, there’s a place/
That I call home/
There’s a place, there’s a place/
Way up north/
There’s a place, there’s a place/
Where I’m alone/
There’s a place, there’s a place/
Where I come from

keskiviikko 15. huhtikuuta 2020

Mitä oikeastaan teet, kun ostat kukkakimpun?



Tänä keväänä some on tulvinut tulppaaneita.

Varsinkin tänä kansallisen kotoilun keväänä kavereiden some-tilit ovat pursunneet kukkakimppuja. Raikkaat tulppaanit ovat loistaneet maljakoissa lämpimän keltaisen ja punaisen tai viileän pinkin ja valkoisen sävyissä. 

Kukkien virta on puskenut melkein ruudun läpi. Ja ovathan ne hurmaavia.

Minä jätän silti kimput kauppaan. Ostan nykyään erittäin harvoin leikkokukkia edes ystäville ja olen pyytänyt, ettei mies toisi enää kukkia minulle.

Miksi? Mitä pahaa viaton kukkakimppu on tehnyt? 

Ensinnäkin minua on aina surettanut leikkokukkien elämän hetkellisyys. Maljakossa pakahduttavan upeana hehkuva kukka lakastuu äkkiä. Jo muutaman päivän päästä se täytyy tunkea biojäteroskikseen. 

Mutta vasta Chocochili-bloggari Elina Innasen kymmenosainen twiitti sai minut todella havahtumaan. Aikaisemmin floristina työskennellyt Elina tuntee kukkien taustalla pyörivän raadollisen bisneksen ja päätti eettisistä syistä lopettaa työnsä viisi vuotta sitten. 






Luin Elinan twiitin lähteitä ja pengoin netistä lisää tietoa. Ja niin se vaan on, että ”pahimmillaan kukkabisnes on nimittäin oikea eettisten ja ekologisten kysymysten ongelmasumppu” (Kirkko ja kaupunki 3.2.2016). Kukkakimpun alkuperän jäljillä

Hollannin jättimäinen kukkatukku on kukkabisneksen solmukohta. Mutta, kuten Elina kirjoittaa, se ei tarkoita, että kukat kasvatettaisiin Hollannisssa. 





Suurin osa koko maailman kukista kasvatetaan Afrikassa ja Etelä-Amerikassa. Suomeen tuodut kukat ovat lähtöisin lähinnä Itä-Afrikasta.

Afrikan valtavilla kukkaviljelmillä työskentelee enimmäkseen köyhiä ja kouluttamattomattomia naisia surkean pienellä palkalla, ilman työsuhdeturvaa tai muitakaan työntekijän oikeuksia. Viljelyyn käytetään todennäköisesti lapsityövoimaa ja naisten seksuaalinen  ahdistelu kuuluu kuvaan, samoin potkut raskaana oleville. Ylitöitä teetetään tietenkin palkatta. 

On selvää, että myös jättiläisfarmien ympäristö kärsii. Kukkatehdas imee kasteluun kaiken lähiseudun veden, saastuttaa luonnon ja pahimmillaan myös pohjaveden tuholaisten torjuntaan käytetyillä kemikaaleilla. 

Kukkien kasteluvesi on pois muilta kasveilta, eläimiltä ja ihmisiltä maanosassa, joka on muutenkin tunnettu pitkistä kuivuusjaksoista. Tämä kaikki lisää kukkakimpun hiilijalanjälkeä ja tekee siitä eettisesti arveluttavan.

Kukapa siitä välittäisi? Kukkabisneksen tekijöitä ei ympäristö voisi vähempää kiinnostaa eikä köyhyydessä sinnittelevien afrikkalaisten voi olettaa huolehtivan viljelmien ympäristötuhoista. He ovat tietenkin iloisia edes jonkinlaisesta työstä. 









Entä sitten kenialaiset Reilun kaupan ruusut? Ilmeisesti Reilun kaupan sertifikaatin saavien kukkien taustat on selvitetty ainakin hieman paremmin kuin muiden ja niitä tuottavien farmien toimintaa tarkkaillaan. Mutta ruusut kuskataan tänne lentokoneilla ja terälehdet nuupahtavat usein jo kaupoissa. 

Onhan tieto Reilun kaupan sertifikaatista toki tyhjää parempi. Kukkakauppa jättää ainakin minun kokemukseni mukaan kukkien alkuperämaan kokonaan kertomatta. Todennäköisesti he eivät tiedä sitä itsekään.

Nyt kuulen kiihtyneitä ääniä. Joku siellä sanoo, että ainakin tulppaaneja viljellään Suomessakin. Ja valitsemalla kotimaisen kukan voi tukea suomalaista työtä. 

Tottahan toki, mutta onko kukkien kasvattaminen Suomessa ekologisesti viisasta? Pulmia aiheuttavat pitkä pimeä kausi ja kasvihuoneiden lämmityskustannukset. Myös suomalaisen leikkkokukan hiilijalanjälki on mojova. Kannattaa myös miettiä, mistä sipulit tulevat.

Suomalaisen kukkatuotannon hiilijalanjälkeä pyritään toki hillitsemään lämmittämällä kasvitarhoja ainakin osittain bioenergialla. Kotimaisten tulppaanien sanotaan myös kestävän maljakossa paljon pidempään kuin tuontitulppaanien. 





Vajaa vuosi sitten sitten YLE:n jutussa (1.6.2019) yritettiin laskea valmistujaisruusun hiilijalanjälkeä. Se osoittautui miltei mahdottomaksi, koska Suomessa asiaa ei oltu tutkittu. 
Valmistujaisruusulle on useita ympäristön kannalta parempia vaihtoehtoja

Lähin vertailukohta löytyi Englannista. Ylen mukaan ”Englannissa myytävän kenialaisen ruusun päästöiksi mitattiin Lancasterin yliopistossa tehdyssä tutkimuksessa noin 2,4 kilogrammaa hiilidioksidia. Tämä vastaa VTT:n Lipasto-tietokannan mukaan noin kahdenkymmenen kilometrin ajomatkaa henkilöautolla tai jopa seitsemää kiloa banaaneita YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestön laskelmien mukaan.”

Suomen ympäristökeskuksen vuoden 2013 laskelmissa kenialaista ruusua on pidetty kuitenkin jopa ekologisempana kuin eurooppalaisessa kasvihuoneessa kasvatettua kukkaa. 

Mutta silti. Ruusukimppu Afrikasta? Onko siinä mitään järkeä? 





Ja ylioppilaalle voi antaa vaikka puun taimen. Se on kestävä ja ekologinen lahja. Tai ruukkuruusun, jonka voi myöhemmin istuttaa maahan. 

Tiedän hyvin, miten kukkakimppujen ostamista perustellaan. Ne piristävät harmaata arkea, ne tuovat kotiin raikkaan ilmeen. Esteetikkoystäväni, joita on paljon, eivät varmaankaan pärjäisi kahta viikkoa ilman leikkokukkia.

En sano, että kukkakimppuja ei saa ostaa. Kerron vain, että minä en enää osta. Ja että ehkä kannattaa harkita.

Silti meillä on pöydässä aina kukkia. Miten se on mahdollista?

Olen ripustanut ruokapöydän taakse Greta Schalinin kukkataulun, jonka isoäitini on ostanut Turun taidemuseon näyttelystä. Taulu on vuodelta 1947 ja siinä on luonnonkukkia lasikannussa. Olen lapsesta asti rakastanut tätä maalausta.


Greta Schalin 1947. 

Ihailen silti myös luonnonkukkia mielummin oikeilla kasvupaikoilla kuin maljakossa. Tapa on perua Eeva Kilven teksteistä, varmaankin Naisen päiväkirjasta (1978).





sunnuntai 12. huhtikuuta 2020

Joko sinulla on oma hoviartesaani?


Artesaani Mirva Kantanen rakastaa värejä. Kuva: Mirva Kantasen arkisto.


Puhelin kilahtaa. 

”Hei, nyt ne farkut on tulleet!”, Tuomas sanoo tyytyväisenä. Päivän koiralenkki suunnitellaan niin, että voidaan kurvata pakettiautomaatin kautta takaisin. 

Tämä ei olekaan mikään epämääräinen halpisfarkkutilaus. Hoviartesaanimme Mirva on lähettänyt Lappeenrannasta kolmet paikattu farkut. 

Mirva tekee niin mahtavaa jälkeä, että olemme pysyneet tiukasti asiakkaina myös sen jälkeen, kun hän muutti pois Turun seudulta. Lähetämme rikkinäisiä vaatteita uskollisesti uusiin osoitteisiin.

Mirvan korjausompelun jäljiltä risat farkut näyttävät tonnin design-farkuilta. Siksi meillä vanhoja farkkuja paikataan niin kauan kuin se on järkevää - ja vielä kauan senkin jälkeen.



Mirvan korjaamassa farkuissa on tyylikästä katu-uskottavuutta.

Ja silloin harvoin kun me ostamme uusia, investoimme ekologisiin farkkuihin, jotka ovat, no, ihan sairaan kalliita - ainakin suhteessa meidän tulotasoon. Mutta jos farkkujen hinnan hinnan laskee per käytetty vuosi, se pienenee kummasti. Ja pitkä käyttöikä tekee farkuista entistä ekologisemmat.

Korjausompelu ja vaatteiden tuunaus on Mirvalle kuitenkin vain perustyötä, joka tuo leipää pöytään. Sielultaan hän on käsityöläinen ja taiteilija. Mirvan toiminimi AurinkoOtus, on suunnitellut ja toteuttanut uniikin pehmoeläinjengin. Jokaisella otuksella on oma nimi ja persoonallisuus. Alkukesällä AurinkoOtus täyttää 20 vuotta.

Mirvalla on häikäisevän hyvä värisilmä ja aivan omanlaisensa muotokieli. Kaikessa, mitä hän suunnittelee on jäljittelemättömän persoonallinen ote. 

Jappe, Hilppa, Keimo, Tepu ja Launo sopivat niin lasten leluiksi kuin aikuisille sisustuskäyttöön tai miksei vaikka terapiahahmoiksi. Kuka näitä voisi vastustaa? Kerää koko sarja! 


Hilppa ja Hilppa. Kuva: Mirva Kantanen.



Tepu odottaa jo kesää. Kuva: Mirva Kantanen.


AurinkoOtuksen tuotteet valmistetaan sekä uusista että kierrätyskankaista. Ne ovat myös lapsille turvallisia. Pehmoeläimien lisäksi valikoimissa on sydämiä, erilaisia kasseja ja pusseja, virkattuja kaulakoruja ja korviksia. 

AurinkoOtuksen kasseja minulla onkin paljon: kaksi juuri minulle suunniteltua  kauppakassia, kohta kolme olkalaukkua ja yksi fiini käsilaukku, josta olen saanut varsinkin kulttuuritapahtumissa ihastunutta palautetta. Mistä näitä saa? No, AurinkoOtuksesta.

Jos on pillerihattuja, niin miksei pillerilaukkujakin? Tätä on ihasteltu. Kuva: Tuomas Pelttari. 


Joitakin kasseja olen käyttänyt jo käyttänyt jo yli kymmenen vuotta. Jos ne ovat menneet rikki, Mirva on korjannut. 

Mirva tekee myös tilaustöitä. Tyttäreni Ella tanssi vanhojen tanssit ja juhli lakkiaisensa Mirvan ompelemissa puvuissa. Ne ovat ainutlaatuisia, samanlaisia ei ole maailmassa muita. 

Alusta asti ommeltu puku istuu päällä aivan eri tavalla kuin kaupasta ostettu. Sovituksia oli todella paljon! Ja Mirva ompeli pukuja välillä myös käsin, vanjojentanssipuvun paljettejakin taisi olla satoja.


Keimo ihmettelee syksyä. Kuva: Mirva Kantanen.  


Tepu on löytänyt hyvän piilon. Kuva: Mirva Kantanen.

Suomessa käsityöläiset ovat taloudellisesti lujilla. Vaikka he tekisivät kuinka hyvää jälkeä ja suunnittelisivat miten omaperäisiä, uniikkeja ja ihania juttuja, rahaa on vaikea repiä niin paljon, että siitä saa elannon.

Kun seuraavaksi tarvitset lahjan ystävälle, älä osta krääsää, osta kotimaista käsityötä!

Klikkaa vaikka AurinkoOtuksen Facebook-sivuja. Saat sopuhintaan ainutlaatuisen otuksen, omaperäiset korvikset tai laukun, jollaista ei tule vastaan joka kadunkulmassa. Samalla tuet suomalaista työtä ja autat pienyrittäjää. 

Kuluttajana voit valita. Miksi tukisit epäekologista, useimmiten epäinhimillisissä oloissa valmistettua halpatuotantoa?

Hanki oma hoviartesaani. 

Tarina nimeltä Aurinkomaan Otukset alkoi Turussa lämpimänä kesänä 1999. Vuonna 2013 Karstulassa syntyi toiminimi AurinkoOtus. Nykyään aurinkoisia otuksia syntyy Lappeenrannan kotikolossa. 

Otukset löytää siis AurinkoOtuksen Facebook-sivuilta, jossa on myös lista jälleenmyyjistä. Kannattaa seurata myös Instagramia, jossa otukset ovat nimellä aurinkootus.

Launot menevät piirileikkiä. Kuva: Mirva Kantanen.


Tutustuimme Mirvan kanssa joskus 2000-luvun alussa. Asuimme toisiamme vastapäätä Littoisten Verkatehtaalla ja ulkoilutimme molemmat pientä valkoista koiraa. 

Pian lenkeistä tuli yhteisiä, paitsi että ne olivat jokseenkin hankalia toteuttaa. Edesmennyt Tofu-koirani oli epäsosiaalinen, vedettävä malli ja Mirvan edesmennyt Mutte-koira puolestaan oli sosiaalinen ja vahvasti suuntautunut eteenpäin. Lenkit olivat merkillisiä kompromisseja, joissa enimmäkseen seisoskeltiin. No, ainakin oli aikaa tutustua. 

Niin, Tietenkin Mirva teki myös Tofulle itse suunnittelemiaan somia takkeja. Niitäkin käytiin sovittamassa monta kertaa. 

Viime kesänä Mirva virkkasi minulle luonnonkukkaseppeleen kesäjuhliin. Siitä tuli todella hehkuva eikä se kuihdu koskaan. Voin käyttää sitä uudelleen ja uudelleen.

Ikivihreä luonnonkukkaseppeleeni. Kuva: Tuomas Pelttari.



Hei, nimeni on Eve. Olen introvertti.

Introvertin taivaassa on tyhjää, hiljaista ja kaunista. ”Otetaanko tähän loppuun vielä sellainen esittelykierros, jossa kaikki kertovat jota...