Tunnisteet

keskiviikko 18. maaliskuuta 2020

Poikkeuselämää

Pääministeri Sanna Marin toistaa televisiossa ohjeita koronavirukselta suojautumiseen. Kolmen viikon hengitystieinfektion ja perussairauden takia olen päätynyt riskiryhmään. Olen ollut kotona kohta viikon. Se ei ole mikään ongelma, koska tykkään kotoilusta.

Olen tehnyt pesän sohvalle, vetänyt jalkaan villasukat. Yskin ja pohdiskelen tilannetta. Oma työpaikkani, kirjasto, on suljettu. Tyttäreni yliopisto on sulkenut ovensa ja siirtynyt etäopetukseen. Suomen rajat menevät kiinni.

Hallitus rajoittaa, mutta pitää samalla meistä huolta. Tuntuu turvalliselta.

Tilaamme ruokaa kotiin kaupasta. Kaksi avuliasta ja ystävällistä miestä kantaa laatikot eteiseen asti. 






Enpä olisi uskonut, että tulisin joskus elämään tällaista poikkeusaikaa. Kukapa meistä olisi. Silti mitä tahansa voi tapahtua. Korona tapahtuu nyt. Ilmastonmuutos tapahtuu nyt. 

Vielä viime viikolla olin - flunssasta huolimatta - huolettomasti Helsingissä palaverissa. Soitin ystävälle ja kärtin häntä kahville. Ystävä teki etätöitä kotona 
ja vaikutti hiukan hämmentyneeltä. Hänen kriisitietoisuutensa oli selkeästi paremmalla tasolla kuin minun. Käväisin Kiasmassa, jossa henkilökunnalla oli hanskat. 

Ajattelin, että onpa fiksua. 

Olin jo aikaisemmin ollut varovainen ja pessyt käsiäni, mutta luultavasti vasta silloin aloin todella tajuta

Kukaan läheisistä ei ole sairastunut - vielä. Sen sijaan lomautukset uhkaavat monia enkä ehkä itsekään säästy. On opittava tulemaan toimeen vähällä.

Puhalsin pölyt keittokirjoista ja valmistin Chocochilin reseptin mukaan. 
Olin jo ehtinyt unohtaa, miten kivaa kokkaaminen on. Ei mukamas ole koskaan aikaa. Sitäpaitsi hummuksesta tuli herkullista.





Ehkä tämä kriisi näyttää vaihtoehtoisia tapoja elää, auttaa etsiytymään perusasioiden äärelle. Ehkä se opettaa meitä arvostamaan yksinkertaisia asioita: ystäviä, jotka ylläpitävät fyysistä etäisyyttä, mutta kyselevät somessa miten voit. Kirjoja ja musiikkia. Hiljaisuutta. Aikaa. Tuulen villiinnyttämiä hiuksia, sadepisaroita silmäripsissä, auringonsäteiden kutitusta kasvoilla. 

Koirat kinuavat lenkille. Nyt odotan, että pääsen huomenna heidän kanssaan ulos. Ehkä. Nyt kaikki on ehkä. 

Jospa virus muuttaisi arvojammekin. Jospa emme enää niin kiihkeästi 
haluaisi lentää toiselle puolelle maailmaa tai rentoutua shoppailemalla. Lentämisen olen jo jättänyt, mutta vaatteita rakastan yhä. 

Minä opettelin poikkeuspäivän kunniaksi kirjoittamaan blogia. Tämä on ensimmäinen päivitykseni. Oletko sinä ensimmäinen lukijani?



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti