Tunnisteet

sunnuntai 29. maaliskuuta 2020

Musiikki valaisee sielun

Kun löytää uuden bändin, joka kolahtaa, tuntuu kuin ikkunasta ryöppyäisi auringonsäteitä ja kuunsiltoja, tähdenlentoja ja pallosalamoita pitkän pimeän kauden jälkeen. Joitakin biisejä täytyy kuunnella yhä uudelleen ja uudelleen niin, että ne menevät verenkiertoon ja tuntuvat solutasolla asti.

Perjantaina 27.3.  kävi niin, kun Valot-yhtye julkaisi debyytti-sinkkunsa Avaruuscowboy.




Valot-yhtye. Kuva: Ella Kiviniemi

Olin osannut odottaa paljon, mutta silti olin aivan mykistynyt. Miten on mahdollista, että tuntemattoman yhtyeen ensimmäinen julkaistu biisi on näin valmis?

Melodia hurmaa ja viettelee ja oi kyllä, minä antaudun heti. Samaan aikaan analyyttinen puoli aivoista raksuttaa ja raportoi, miten häikäisevän taitavia muusikot ovat. Jokainen yksityiskohta soitosta ja laulusta on hiottu timanttiseen kuosiin. Sovitus kokoaa kaikki elementit herkkään balanssiin. Sielukasta ja hohdokasta.

Laulujen lyriikat ovat minulle olennainen osa viehätystä. Valot-yhtye laulaa suomeksi, ja Avaruuscowboyn  teksti on kuin kosminen scifi-novelli. Näen tarinan heti elävinä kuvina, vähän epätarkkoina, rakeisina ja särisevinä, mutta ilmaisuvoimaisina. Kohinaa ja avaruusromua on (ja pitääkin olla) sen verran, ettei aina ole ihan selvää, miten päin avaruudessa leijutaan.

Tähtikuvioiden keskeltä kerrottu tarina on haikean viehko ja sen välittämät tunteet tosia. Niistä kutoutuu heti yhteyksiä omaan elämään, muistoihin ja kokemuksiin.

Niin, ja kertis on tietty juuri sellainen tarttuva, joka jää soimaan päähän.





Mistä sitten tiesin odottaa bändiä? Tyttäreni on valokuvaaja, joka ottaa toisinaan promokuvia muusikoista ja tekee musavideoita bändeille. Olin nähnyt Valot-yhtyeen kuvia ja kiinnostuin heti.


Kuva: Ella Kiviniemi. Visuaalit: Felipe Gasnier.

Tytär kehotti kuuntelemaan myös Sienipilveä, joka on julkaissut albumin tänä vuonna. Sienipilven Hyökyaalto onkin soinut kuulokkeissa tiuhaan.

Sienipilvi. Kuva: Ella Kiviniemi. Visuaalit: Felipe Gasnier.

Sienipilvi soittaa astetta kokeilevampaa ja villimpää, progehtavaa musaa, jossa samoillaan oudoissa maisemissa. Tekstit ovat tälläkin bändillä suomeksi, mutta välillä tuntuu kuin ne olisivat vierasta kieltä. Sienipilvi on luonut oman ihmeellisen maailmansa, jossa kaikki ei ole miltä näyttää.

Nimibiisi Hyökyaalto on voimakas ja angstinen: tuulet nostattavat vaahtopäitä, jotka imaisevat mukaansa. Tuntuu kuin seisoisi surffilaudan päällä ja taiteilisi valtavissa tyrskyissä. Vakaa urkusaundi kannattelee kuulijaa jylisevän meren yllä, ja vahva, kaunis kitarasoolo on kuin pelastusrengas, jonka joku heittää ja kiskoo takaisin rantaan juuri, kun kuvitteli että vesi nielaisee.

Biisistä Vasen törmä varisee sitä maagista kultapölyä, joka voi tehdä laulusta hitin. Suloisesti koukuttava melodia, hienot taustat ja huima loppunousu vievät jalat alat alta. Mystiset sanat ja hivelevä stemmalaulu viimeistelevät  kokonaisuuden. Tätä ihan varmasti lauleskelen meidän koirille.



Puuta heinää on lempeästi rullaava ralli, jossa kuljeskellaan joutilaina kaupungilla ja tehdään pakkolasku Aurajoen rantaan. Pisteet siitä - ehkä vain turkulainen voi ymmärtää lainin täyden merkityksen.

Jännää, että levyllä on ihan oikea instrumentaalikin. Veikeästi silmää iskevä Bilbo voisi hyvin sopia elokuvan soundtrackin biisiksi. Unilaulu timantille on pehmeä ja unelmoiva pastissi, jossa on kyllä laulua, mutta ei lainkaan sanoja.

Ainoa biisi, josta en tajua yhtään mitään, on Ei Eerikille. No, ehkäpä se selviää joskus.

Sienipilvi. Kuva: Ella Kiviniemi. Visuaalit: Felipe Gasnier.

Sienipilvi. Kuva: Ella Kiviniemi. Visuaalit: Felipe Gasnier. 


Sekä Valot-yhtyeen että Sienipilven pienin yhteinen nimittäjä on Turku. Nyt on ihan pakko kysyä, missä viipyy minulle ehkä rakkaimman Turkuun liittyvän bändin, The Postin albumi? Huhu kertoo, että levyn nimi olisi Broken Sky. Täällä riutuu epätoivoinen fani, joka tietää, että videokin on jo kuvattu. Huhuu The Post! Maa kutsuu!

torstai 26. maaliskuuta 2020

Kotielämää, lyhyt oppimäärä

Olen ollut nyt kotona kohta kaksi viikkoa. Olen sopeutunut hyvin, itse asiassa mainiosti. Olen nauttinut kotoilusta. Introvertille on luontevaa pitää fyysistä etäisyyttä, kunhan henkistä läheisyyttä on tarpeeksi. Ja nyt siitä onkin tullut uusi normaali!

Ystävät pitävät oikeastaan enemmän yhteyttä kuin tavallisesti. Ja niin teen minäkin.

Opin myös koko ajan uusia kotoilun muotoja. Ystävä vinkkasi, että tukusta voi tilata kotiin hedelmä- ja vihanneslaatikoita. Samalla voi estää ruokahävikkiä, joka syntyy, kun ravintoloiden ja kahviloiden kysyntä pienenee ja kohta tyrehtyy kokonaan.

Ryhdyin tuumasta toimeen ja laitoin sähköpostia Vihannespörssiin. Tänään eteiseen kannettiin reilun kokoinen laatikko, jossa oli  monenlaisia tuoreita, kaikin puolin moitteettomia ja houkuttelevia hedelmiä. Hinta oli melko kallis, 35 euroa, mutta autoton ei jaksaisi raahata kaupasta kotiin edes neljäsosaa laatikon sisällöstä.

Inkiväärin sujautin heti pakastimeen. Kokonaisen ananaksen ajattelin säästää viikonlopun aamupalalle. Sitruunoita ja limejä kuluu nykyään runsaasti hummuksen valmistamiseen. Hunajamelonia en oikein osaa käyttää, mutta siitäkin saa varmaan vaikka mitä hyvää. Kuka neuvoisi?


Vihannespörssin hedelmälootassa on paljon vitamiineja. 



Vihannespörssi toimittaa laatikoita yksityisille ihmisille ainoastaan suurimmissa kaupungeissa: Helsingissä, Turussa ja Tampereella. vihannesporssi.fi


Korona heiluttaa nyt koko maailman taloutta, joka seisoo savijaloilla. Pörssi sekoaa eikä kukaan tiedä, miten tästä noustaan vai noustaanko. Toivon, että kun koronan jälkeen palaamme jonkinlaiseen normaalin elämän tilaan, unohtaisimme tuhoisan BKT:n ja oppisimme käyttämään toisenlaisia taloudellisen kasvun mittareita. Sellaisia, jotka ottavat huomioon luonnon kestokyvyn ja maapalloon resurssit.

Juuri nyt sympatiat ovat kuitenkin suomalaisten pienyritysten puolella. Niillä saattaa olla normaalistikin hankalaa pärjätä, mutta korona voi tehdä yrittämisestä suorastaan epätoivoista. Nyt kotimaisilla pikkufirmoilla on paljon loistavia tarjouksia, joihin kannattaa tarttua. Minäkin tilasin pokkareita suoraan pienestä Into-kustantamosta, kirjastothan ovat kiinni, enkä pärjää yhtäkään päivää lukematta. kauppa.intokustannus.fi

Tänään posti toi kahdet hengästyttävän ihanat korvikset Samaskorusta. Se on suomalainen yritys, joka kertoo nettisivuillaan, että suurin osa tuotteista suunnitellaan ja valmistetaan Joensuussa omalla pajalla. Tuotteet myös pakataan ja lähetetään sieltä.

Samaskorun korvikset ovat näyttäviä, mutta kevyitä. Niissä on asennetta ja luonnetta, mutta ne ovat silti yksinkertaisia. Ne vangitsevat katseen, mutta eivät ole räikeitä.

Värit ovat kauniita ja melko hillittyjä, kuviot ja muodot usein etnisiä tai luontoon liittyviä. Myös eläinkoruja on paljon. samaskoru.fi



Ja onhan se lopuksi pakko tunnustaa: olen vaatefriikki.  Mutta jo toistakymmentä vuotta olen hankkinut vain ekologisia vaatteita tai kirpparivaatteita ja uskotellut itselleni, että se on edes vähän jalompaa ja vastuullisempaa kuin pikamuoti. Viimeksi hankin kotimaisen LUMOAN mekon. Ja tein samalla lupauksen, että nyt saa hetkeksi riittää. Vaateteollisuudesta aiheutuu järkyttävän suuri kuormitus ympäristölle. kauppa.lumoan.fi





lauantai 21. maaliskuuta 2020

Seropi on hieno rotu

Kotimme on noin satavuotiaassa siniharmaassa puutalossa, jossa on kolme huoneistoa. Meillä asuvat minun lisäkseni aviomieheni Tuomas ja kaksi rescue-koiraa, Bibi ja Fluffy.

Kävin juuri päästämässä Bibin sisään kylmästä eteisestä, johon hän oli rynnännyt vartiointihurmiossa ja jäänyt vahingossa oven taakse. Siellä hän oli istunut kärsivällisesti, raapinut vain välillä varovasti ovea. Ei vinkumista, ei haukkumista eikä ulvomista, vaikka vain vähän ennen hän oli räksyttänyt Fluffyn kanssa railakkaita stemmoja naapurin koirille ja nakellut tyynyt pois sohvalta.

Olin juuri alkanut ihmetellä, miksi on niin rauhallista. Sitten kuulin hennon äänen.

Bibi ja Fluffy ovat tulleet meille Romaniasta, TG-Jiun tarhalta. Mieheni haki Bibin tammikuussaä
2016, sinä päivänä kun David Bowie kuoli. Bibistä tuli meidän oma BlackStar.


Bibi on meidän BlackStar. Kuva: Tuomas Pelttari.


Oikeastaan sillä reissulla piti hakea Fluffy, mutta hän oli sairaana eikä vastuullinen tarha päästänyt koiraa matkaan. Koko talven, kevään ja kesän tutustuimme intensiivisesti Bibiin ja Bibi meihin. Kävi ilmi, että Bibi on älykäs, vakava, uskollinen, vartioiva ja epäluuloinen - eikä pidä muista koirista.

Se aiheutti aluksi päänvaivaa.

Aika nopeasti tuli selväksi, että kumpikaan meistä ei ole mikään superkouluttaja. Otimme lähtökohdaksi positiivisen vahvistamisen, nappasimme lukuisista neuvoista toimivimmat ja ryhdyimme hommiin. Vähitellen opimme kaartelemaan ja lähestymään muita koiria siten, että ne eivät tuntuneet ihan niin uhkaavilta.

Keskikesällä olimme Bibin kanssa jo sujuvasti Koroisten  perinteisissä kyläjuhlissa ja Kokkolan Trullevin rannalla.


Bibi Trullevin rannalla Kokkolassa. Kuva: Tuomas Pelttari.

Osaakohan se Mami varmasti uida? Kuva: Tuomas Pelttari.


Ja sitten Romaniasta tuli viesti: nyt Fluffy on terve, otatteko hänetkin?

Sitä säikähdykseen määrää! Aloimme selitellä ja sepitellä. Eihän meillä ole koskaan ollut kahta koiraa, miten ihmeessä selviämme? Mehän pärjäämme juuri ja juuri Bibin kanssa. Näin on hyvä, miksi rikkoa harmoniaa? Kunnes mieleen hiipi väistämätön kysymys: miten voisimme jättää hänet sinne? Kumpikin tiesi, että Fluffy ei välttämättä selviäisi toisesta talvesta tarhalla.

Kun lokakuun 2016 alussa matkustin bussilla Helsinki-Vantaan lentoasemalle Fluffya vastaan, olin hermostunut. Minkälainen Fluffy olisi? Miten koirat tulisivat toimeen? Miten pärjäisimme kahden kanssa?

Kun Fluffy sitten otettiin kuljetushäkistä ja annettiin syliini vilttiin kiedottuna, sydämeni alkoi paisua. Ymmärsin, että siellä oli juuri sopivan kokoinen hellä paikka häntä varten.

Bussissa laskin nyytin varovasti viereiselle istuimelle. Aluksi hän oli liikahtamatta, ehkäpä sokissa  lentomatkasta. Hyvin hitaasti hän alkoi nostaa päätään, katseli ensin minua ja pian jo bussin ikkunasta ulos. Silittelin laihaa selkää ja takkuista turkkia. Fluffy näytti ihan nuorelta Michael Monroelta.


Fluffyn ensimmäinen yö omassa loppuelämän kodissa. 

Kun nousimme bussista Turussa, Bibi ja Tuomas olivat vastassa. Bibi haistoi ulos asti kotitarhan tutut hajut ja hänen silmänsä avautuivat lautasiksi. Koirat nuuhkivat toisiaan hännät pystyssä, kuorot yhdessä ja näyttivät tunnistavan toisensa. Huokaisimme helpotuksesta.

Bibille tuli pieni kriisi, kun hän tajusi, että Fluffy ihan oikeasti muuttaa meille. Mutta siitäkin selvittiin nopeasti. Kaksi vesikuppia, kaksi ruokakuppia ja kaksi petiä olivat kohta uusi normaali.

Fluffy osoittautui leikkisäksi, iloiseksi ja huolettomasti hurmuriksi, joka tanssahteli päivästä toiseen. Hän alkoi heti leikkiä sängyn päällä olleilla pehmoleluilla, jotka saivat melkoista kyytiä ennen kuin ehdimme ostaa Fluffylle omia. Hän alistui nöyrästi Bibin oikkuihin ja Bibi oli tyytyväinen, kun sai olla pomo.

Meidän nelikosta tuli tuttu näky ulkoilureiteillä. Fluffy vahvistui ja voimistui ja alkoi kaivata yhä pidempiä seikkailuja. Bibi taas olisi mieluummin kääntynyt kotiin jo parin korttelin jälkeen, Mutta meistä oli tullut lauma ja päätökset tehtiin yhdessä.

Molempien koirien turkki alkoi kiiltää ja ne näyttivät terveiltä ja vahvoilta. Lenkillä meidät usein pysäytettiin ja kysyttiin, mitä rotua kauniit koiramme olivat. ”Seropeja”, vastasimme hymyillen. ”Sekarotuisia piskejä.”

Seropi on minusta ihan paras rotu.                                                                                                                                                                          

Meidän rakkineet Bibi (vas.) ja Fluffy Taikkarin mäessä. Kuva: Tuomas Pelttari 



Bibi ja Fluffy Puolalanpuistossa. Kuva: Tuomas Pelttari.



Jos haluat auttaa Bibin ja Fluffyn tarhakavereita tai tietää lisää Pro Animals Finlandian toiminnasta, klikkaa linkkiä.

Pro Animals Finland









keskiviikko 18. maaliskuuta 2020

Poikkeuselämää

Pääministeri Sanna Marin toistaa televisiossa ohjeita koronavirukselta suojautumiseen. Kolmen viikon hengitystieinfektion ja perussairauden takia olen päätynyt riskiryhmään. Olen ollut kotona kohta viikon. Se ei ole mikään ongelma, koska tykkään kotoilusta.

Olen tehnyt pesän sohvalle, vetänyt jalkaan villasukat. Yskin ja pohdiskelen tilannetta. Oma työpaikkani, kirjasto, on suljettu. Tyttäreni yliopisto on sulkenut ovensa ja siirtynyt etäopetukseen. Suomen rajat menevät kiinni.

Hallitus rajoittaa, mutta pitää samalla meistä huolta. Tuntuu turvalliselta.

Tilaamme ruokaa kotiin kaupasta. Kaksi avuliasta ja ystävällistä miestä kantaa laatikot eteiseen asti. 






Enpä olisi uskonut, että tulisin joskus elämään tällaista poikkeusaikaa. Kukapa meistä olisi. Silti mitä tahansa voi tapahtua. Korona tapahtuu nyt. Ilmastonmuutos tapahtuu nyt. 

Vielä viime viikolla olin - flunssasta huolimatta - huolettomasti Helsingissä palaverissa. Soitin ystävälle ja kärtin häntä kahville. Ystävä teki etätöitä kotona 
ja vaikutti hiukan hämmentyneeltä. Hänen kriisitietoisuutensa oli selkeästi paremmalla tasolla kuin minun. Käväisin Kiasmassa, jossa henkilökunnalla oli hanskat. 

Ajattelin, että onpa fiksua. 

Olin jo aikaisemmin ollut varovainen ja pessyt käsiäni, mutta luultavasti vasta silloin aloin todella tajuta

Kukaan läheisistä ei ole sairastunut - vielä. Sen sijaan lomautukset uhkaavat monia enkä ehkä itsekään säästy. On opittava tulemaan toimeen vähällä.

Puhalsin pölyt keittokirjoista ja valmistin Chocochilin reseptin mukaan. 
Olin jo ehtinyt unohtaa, miten kivaa kokkaaminen on. Ei mukamas ole koskaan aikaa. Sitäpaitsi hummuksesta tuli herkullista.





Ehkä tämä kriisi näyttää vaihtoehtoisia tapoja elää, auttaa etsiytymään perusasioiden äärelle. Ehkä se opettaa meitä arvostamaan yksinkertaisia asioita: ystäviä, jotka ylläpitävät fyysistä etäisyyttä, mutta kyselevät somessa miten voit. Kirjoja ja musiikkia. Hiljaisuutta. Aikaa. Tuulen villiinnyttämiä hiuksia, sadepisaroita silmäripsissä, auringonsäteiden kutitusta kasvoilla. 

Koirat kinuavat lenkille. Nyt odotan, että pääsen huomenna heidän kanssaan ulos. Ehkä. Nyt kaikki on ehkä. 

Jospa virus muuttaisi arvojammekin. Jospa emme enää niin kiihkeästi 
haluaisi lentää toiselle puolelle maailmaa tai rentoutua shoppailemalla. Lentämisen olen jo jättänyt, mutta vaatteita rakastan yhä. 

Minä opettelin poikkeuspäivän kunniaksi kirjoittamaan blogia. Tämä on ensimmäinen päivitykseni. Oletko sinä ensimmäinen lukijani?



Hei, nimeni on Eve. Olen introvertti.

Introvertin taivaassa on tyhjää, hiljaista ja kaunista. ”Otetaanko tähän loppuun vielä sellainen esittelykierros, jossa kaikki kertovat jota...