Tunnisteet

torstai 1. lokakuuta 2020

Julkaistiin sitten dekkari!

Joen kannen teki Taina Pietikäinen. 


Nyt ollaan kirjaimellisesti jännän äärellä.

Eilen julkaistiin ystäväni Taina Pietikäisen ja minun yhdessä kirjoittama rikosromaani Joki. Se on ensimmäinen osa sarjasta Kati Berg tutkii.

Joen voisi väljästi luokitella ns. Cozy Crime -dekkariksi. Se on tietoinen vastareaktio yhä julmemmaksi muuttuvalle rikoskirjallisuudelle, erityisesti nordic noirille. Cozy Crime -dekkaristeihin luetaan esimerkiksi supersuosittu 
Elly Griffiths, jonka arkeologi Ruth Gallowaysta kertovat kirjat ovat saaneet lukijoita ympäri maailmaa. 




Gaggui-kahvilassa vähän ennen sitä hetkeä, jolloin Joki alkoi syntyä. Takana oik. Sisters-in-Crime Taina Pietikäinen ja minä, etualalla Tuomas. Kuva: Tuomas Pelttari. 

Joen alkulähde on kuulaassa alkukesän illassa 18.6.2019. Taina tuli Turkuun, ja herkuttelimme Tuomaksen ja koirien kanssa suloisessa Gaggui-kahvilassa. Jatkoimme siitä Tainan kanssa kahdestaan Aurajokirantaan. Tarkoitus oli nauttia pari lasia viiniä jollain kivalla terdellä. 


Matkalla aloimme puhua yhteisestä tuttavasta, joka kirjoitti kirjaa. Olimme Tainan kanssa molemmat tehneet pitkään töitä viestinnän parissa ja kirjoittajina ammattilaisia. Kävi ilmi, että olimme kumpikin myös haaveilleet kirjan kirjoittamisesta.


Siinä terassin pöydässä, sameanvihreänä virtaavan joen äärellä Taina sitten paljasti, että hän oli Saimaalla veneillessään kehittänyt päässään rikostarinaa sadepäivien ratoksi. Pulma oli vaan siinä, että hänellä ei ollut aikaa eikä energiaa kirjoittaa sitä. Minä taas kirjoitan mielelläni kohtauksia ja dialogia, mutta juonen kehittely takkuaa.


Sitten tapahtui jotain selittämätöntä. Yhtäkkiä oli aivan selvää, että me kirjoittaisimmekin rikosromaanin nelikätisesti. Ja niin me sitten teimme.


Päähenkilö, Kati Berg, syntyi heti samana iltana. Siinä hän äkkiä istui kolmannella tuolilla, ilmielävänä ja moniulotteisena romaanihenkilönä. Meille selvisi, että Kati on työtön historiantutkija ja arkeologi, joka joutuu TE-toimiston hyppyytettäväksi. Kati on valmistunut maisteriksi Turun yliopistosta kuten mekin, mutta ei saanut koskaan väitöskirjaansa valmiiksi. Hänen tutkimuksensa käsittelee Ruotsin kuningatar Kristiinaa, eikä sellaisella osaamisella ole työmarkkinoilla aivan hirveästi kysyntää.


Suunnilleen tässä vaiheessa olimme, kun saattelin Tainan bussiin.


Kirjoitimme erikseen. Aluksi Taina teki synopsiksia, joita minä muutin kohtauksiksi. Lopulta kirjoitimme molemmat varsinaista tekstiä. Kuva: Pixabay.

Jatkoimme kirjan kehittelyä somessa. Muut henkilöhahmot syntyivät nopeassa tahdissa: Katin tytär, Milla Nikkarinen, opiskelee poliisiksi ja tekee harjoitteluaan Turun pääpoliisiasemalla. Mikael, Millan veli, asuu Tanskan Aarhusissa ja opiskelee rumpujen soittamista. Katin aviomies Pertti Nikkarinen on biologi ja Turun yliopiston professori. Hän johtaa Amazonille suuntautuvaa tutkimusmatkaa. Sellaisia on oikeastikin tehty Turun yliopistossa jo kymmeniä vuosia. 


Kirjan tapahtumapaikka oli ensin Turkua muistuttava, nimetön kaupunki, sittemmin fiktiivinen Turku. Kaupunkia kuvataan melko realistisesti, mutta mittakaava ja yksityiskohdat voivat heittää. Kirjan olennaisia hahmoja ovat sameana mateleva Aurajoki sekä jokirannan ja Turun puistojen vanhat, majesteetilliset puistolehmukset. 


Aika nopeasti meille selvisi, että Kati käyttäytyy varsin impulsiivisesti eikä hän välttämättä kuuntele neuvoja. Hän kyllästyy asumaan yksin perheen vanhassa hirsitalossa ja muuttaa keskustan vanhassa kivitalossa olevaan kimppakämppään. Kämppikset muodostavat pienen ja tiiviin yhteisön, jossa tapahtuu kaikenlaista.


Työttömänä Katin täytyy osallistua myös TE-keskuksen järjestämille kursseille. Siellä hän tapaa rokkarilta näyttävän Nallen, lempeän ja ironisen pitkäaikaistyöttömän. Kurssilla on muitakin enemmän tai vähemmän vastahakoisia osallistujia.


Kirjoittaminen on valintoja. Mistä ovesta kulkea seuraavaksi? Aina ei tiedä, mitä oven takana odottaa. Kuva: Pixabay. 

Kirjoitusprosessi eteni sujuvasti. Taina, joka kehii päästään juonta kuin hämähäkki lankaa, kirjoitti synopsiksia, joista minä muokkasin niistä kohtauksia. Prosessin kiihtyessä kävi kuitenkin niin, että Tainan valkoisen paperin kammo katosi ja hän alkoi itsekin kirjoittaa. Loppujen lopuksi kudoimme verkon yhdessä.


Kohtauksia kirjoitettiin ja editointiin niin moneen kertaan, että suurimmasta osasta tekstiä on mahdotonta sanoa, mikä kohta on Tainan ja mikä minun käsialaa. Oikeastaan teksti on enemmän kuin synteesi, se on ikään kuin kolmannen kirjoittajan tekemää.


Katin lisäksi muutkin henkilöhahmot osoittautuivat sangen omapäisiksi ja tekivät toisinaan ihan toisella tavalla, kun oli suunniteltu. Sille ei oikein voinut mitään.


Joesta tuli varsin yhteiskunnallinen ja kantaaottava rikosromaani. Se oli tarkoituskin, mutta yllätyimme itsekin siitä, millaisia tasoja kirjaan tuli. Emme olisi aavistaneet sitä sinä kesäkuisena iltana, kun teoksen syntysanat lausuttiin.



Miksi omakustanne?


Kun käsikirjoituksen ensimmäinen, noin pariin kertaan kirjoitettu versio valmistui, lähettelimme sitä tietenkin kustantajille. Tiesimme kyllä, että dekkari-genre on erittäin kilpailtu ja että kustannussopimuksen saa yksi sadasta tai jotain sinne päin. 


Uskoimme kuitenkin henkilöhahmoihin emmekä ehkä olleet varautuneet ihan niin tylyyn linjaan, jonka kustantamojen ovia kolkutteleva kohtaa. Palautetta ei anneta eikä mitään saa kysyä. Emme uhmanneet kieltoja, vaan odotimme kuukausikaupalla kiltisti ja hiljaa. Silti vastauksissa, jos sellaisia ylipäätään sai, toistui ainoastaan samantapainen rutiiniluontoinen hylkäyslause. Se ei varsinaisesti auta eteenpäin.


Onneksi oli pari poikkeusta. Jos on hyvää tahtoa, kustantaja voi yhdellä ainoalla tarkalla lauseella valaista kirjoittajan polkua. Saimme myös yhden pidemmän palautteen, joka kirkasti meille oikeastaan enemmän kustantajien tapaa ajatella kuin kirjamme puutteita. Siitäkin oli toki hyötyä, koska ymmärsimme, että vaikka kustantaja oli nähnyt kirjassamme vahvuuksia, kirjan viestiä ei silti oltu oivallettu.


Joki lepäsi pitkään koskemattomana, kuin jään alla. Kumpikaan ei olisi halunnut luovuttaa, mutta sitten elämäkin tuli väliin ja vaati huomiota.


Käsikirjoituksen ensimmäisen version luki kaksi ystävää. Molempien palaute oli korvaamaton. Kuva: Pixabay.

Kesällä 2020 annoimme Joen luettavaksi kahdelle ystävälle. Molemmat paneutuivat tekstiin tosissaan ja kirjoittivat meille perustellun arvion siitä, mitä hyvää ja mitä korjattavaa käsikirjoituksessa oli. Olimme todella kiitollisia siitä, että kumpikin lukija käytti niin paljon aikaa ja energiaa kirjan lukemiseen ja palautteen muotoilemiseen. 


Kiitos Sanna ja Pirita! Erityisesti lämmitti lause: ”Älkää vaan lopettako!”


Vaikka ateljeekriitikoiden mielipiteet menivät osittain ristiin, suodatimme  palautteesta olennaisen: tekstissä on potentiaalia, mutta siinä on myös puutteita, joita voimme ihan helposti korjata. Kuten Taina lakonisesti totesi: ”Sehän on sitten vaan sitä kirjoittamista.”


Siitä alkoi suorastaan riemukas loppulinkous. 


Dekkarin tekeminen muistuttaa jollain tasolla palapelin kokoamista. Kun yksi, vähän hankala pala löytää oikean paikkansa, koko kuvio muuttuu. Juuri näin meillekin kävi Joen kanssa. Kirjan loppu ei sinänsä ole erilainen, mutta sinne mennään nyt aivan eri teitä kuin ensimmäisessä versiossa. Ja se on mahdollista, koska Taina keksi siirtää yhden, ratkaisevan kohtauksen paikasta toiseen. 


Koska halusimme kovasti saada kirjan julkaistua, ryhdyimme tutkailemaan, mitä omakustanne maksaisi. Taina löysi Books on Demand -palvelun, joka vaikutti niin monipuolisesta ja hyvältä, että päätimme valita sen.


Kirjan kustantaminen itse on meille suhteellisen helppoa, koska Tainalla on kaiken hyvän lisäksi myös julkaisugraafikon tutkinto: hän osaa taittaa kirjan ja tehdä siihen kannen. 


Minun hommakseni jäi markkinointi ja tämä on ensimmäinen markkinointitekstini. Jos kiinnostuit, klikkaa Bod:n kauppaan ja tilaa Joki omaksesi! Joen e-kirjasta on tulossa kahden viikon tarjous, jolloin sitä myydään hintaan 6,49 e (normihinta 9,49 e). Kerron päivämäärän, kunhan se varmistuu.


Eikä tässä vielä kaikki. Tainalla on jo valmiina muutaman seuraavan kirjan synopsikset. Kati Bergin impulsiivinen elämä ja tutkimukset jatkuvat. Pysy kanavalla!


Kati Berg tutkii -sarja saa jatkoa. Kuva: Pixabay.




























torstai 24. syyskuuta 2020

Oman elämän värikartasto



Värit merkitsevät minulle valtavan paljon. Kuva: Pixabay.


Loppukesällä ja syksyllä olen tarvinnut valtavasti violettia, laventelin ja syreenin sävyjä sekä liilaa väriä. Kun kävin tänään suihkussa, hätkähdin: suihkusaippuassa ja deodorantissakin on laventelin väri ja tuoksu. En ollut ymmärtänytkään, miten kokonaisvaltainen tarpeeni on ollut.

Elokuussa kaivoin esille vanhan, juuri oikealta tuntuvan laventelinsävyisen hameen, jota olen pitänyt melkein joka päivä. Siihen sopivia legginsejä ja paitoja on tullut vuosien varrella hankittua runsaahkosti.

Olen jo oppinut, että jos huomaa tarvitsevansa jotain väriä, kannattaa ympäröidä itsensä sillä. Ostan siksi vaatteeni usein nettikirppiksiltä, joissa voi helposti jahdata juuri sitä väriä, jota tarvitsee.



Helmililja on lempikukkani lempivärissäni. Kuva: Pixabay.


Mitä tarvetta violetti ja liila sitten tyydyttävät?

Violetista sanotaan, että se on tulvillaan herkkyyttä ja henkisyyttä. Violetti opettaaa luottamaan vaistoihin, olemaan riippumaton ja vapaa. Määritelmä sopii nykyiseen elämäntilanteeseeni: olen vuorotteluvapaalla ja toivon, ettei se loppuisi koskaan. Ja kyllä, olen myös rohkaistunut tekemään omia luovia juttuja.

Liilaan väriin taas liitetään intuitio, inspiraatio ja - herkkäuskoisuus! Tässä kohtaa alkaa pakostakin hymyilyttää.

Violettia on sanottu myös kuninkaalliseksi väriksi ja se liitetään usein myös uskontoon. Jotkut puhuvat korkeamman tietoisuuden väristä, joka herättää intuition, ”auttaa levittämään siivet ja lentämään kohti uutta horisonttia”.

Kun kaukana asuva ystäväni eli viimeistä syksyään, hän kertoi tarvitsevansa kiihkeästi ”pyhää violettia!”. Lähetin hänelle syvän violetin villatakin. En silloin tiennyt, että maaliskuussa hän olisi kuollut. Hänkin lensi, mutta kauas horisontin yli.



Pyhä violetti. Kuva Pixabay.


Pigmenttiväreissä, joita käytetään maaleissa tai kankaissa, päävärit ovat punainen, sininen ja keltainen. Niiden yhdistelmistä syntyvät välivärit. Parhaiten tämä havainnollistuu väriympyrässä.

Käytännössä violetti saadaan sekoittamalla sinistä ja punaista, jotka ovat väriympyrän vastakkaiset värit. Joidenkin määrittelyjen mukaan violetti sisältää ristiriitoja, koska siinä yhdistyvät intohimo ja äly, unet ja todellisuus.

Mistä värien tulkinnat sitten tulevat? Riippuu vähän siitä, katsooko asiaa värien psykologian, väritetapian vai kehon chackroihin liittyvän energian virtaamisen kannalta. 

Fysiikasta tiedetään, että värit ovat dynaamista energiaa. Niitä on käytetty hoitokeinona tuhansia vuosia.

Ainakin suunnilleen 4000 vuotta eKr. eläneet sumerilaiset ovat varsin todennäköisesti tunteneet värien voiman. Faaraoiden aikaan egyptiläiset käyttivät värejä ahkerasti terapeuttisiin tarkoituksiin, minkä varmistavat noin vuoteen 1550 eKr. ajoitetut tekstit.

1600-luvulla syntynyt brittiläinen fyysikko Isaac Newton osoitti, että kun valonsäde suunnataan prisman läpi, se jakautuu spektriksi. Värit voidaan koota uudelleen valkoiseksi valoksi johtamalla ne toiseen prismaan. Sama ilmiö toistuu sateenkaaressa, mutta värikuvio on sumeampi ja saattaa poiketa spektristä.



Sateenkaari syntyy, kun pisarat taittavat valoa. Kuva: Pixabay.

Newton jakoi aluksi spektrin viiteen pääväriin: punainen, keltainen, vihreä, sininen ja violetti. Myöhemmin hän lisäsi kirjoon oranssin ja indigonsinisen. Valkoinen on kaiken summa ja musta ei heijasta mitään väriä.

Joka tapauksessa värit ovat valoa ja ihminen havaitsee ne silmien reseptoreiden, sauva- ja tappisolujen avulla. Reseptorit lähettävät esimerkiksi tässä kahvikuppini vieressä olevan banaanin heijastaman keltaisen taajuuden aivoihin, joka määritttelee värin.

Paradoksaalista on se, että banaani ei ole oikeastaan keltainen, vaan se imee itseensä kaikki muut värit paitsi keltaisen, jonka se heijastaa takaisin.

Ihmisen silmässä on noin seitsemän miljoonaa tappisolua, joten pystymme erottamaan valtavan määrän eri värisävyjä.

Jokaisella värillä on oma taajutensa, jolla se värähtelee. Myös ihmisen keho tuottaa sähkömagneettista energiaa. On siis mahdollista, että esimerkiksi lempiväri resonoi omaan kehoon juuri sopivalla taajuudella ja siksi ihmisellä on harmoninen suhde juuri siihen väriin.

Löydä omat värisi

Vaikka et edes uskoisi värien värähtelyyn ja voimaan, värit vaikuttavat meihin. Ihminen reagoi ympäristönsä väreihin, vaikka ei kiinnittäisi niihin mitään huomiota.

Jotkut, kuten minä, puolestaan kiinnittävät väreihin suunnattomasti huomiota. Äitini kertoi usein isotädistäni, jolla ”oli vaikea olla, jos hänen vaatteidensa sävyt riitelivät keskenään”. Hän ompeli vaatteita ja teki niitä äidillekin, kun tämä oli lapsi. Sääli, etten koskaan ehtinyt tavata häntä.

En ole koskaan ollut kiinnostunut värianalyysistä, jossa määritellään oma värityyppi. Minulla ei ole aavistustakaan, olenko ilma, tuli, maa vai vesi. Pukeudun niihin väreihin, joita tarvitsen, koska vaatteet todella tulevat iholle.

Oma lempivärini ei kuitenkaan ole violetti vaan sininen. Violettia tarvitsen vain kausittain, mutta silloin sitä pitää olla paljon.




Lempivärini on sininen. Kuva: Pixabay.


Lapsena minut puettiin aina siniseen - luultavasti siksi, että minulla on siniharmaat silmät ja vaaleat hiukset. Nuoruudessa tietenkin välttelin sinistä ja opiskeluaikana kävin läpi mustan vaiheen, mutta nyt olen palannut takaisin lähtöruutuun. 

Kind of Blue. Kuva: Pixabay.


Viihdyn spektrin viileässä päässä. Normaalisti käytän joka päivä erilaisia sinisen, indigon, turkoosin ja petroolin sävyjä. Yhdistän mihin harmaata ja joskus mustaa.

Viime aikoina olen oppinut yhdistämään turkoosiin keltaista, koruja tai huiveja. Myös violetin kanssa keltainen natsaaa hyvin. Minulla on jopa keltaiset kumisaapaat. Ensimmäiset askeleet paletin lämpimään päähän on siis otettu!

Sinisestä sanotaan kaikenlaista kaunista: se symboloi herkkyyttä ja vilpittömyyttä, kehottaa katsomaan sisimpäänsä. Sininen on levon ja syventymisen väri. Se viilentää ja etäännyttää. Sininen ohjaa varovaisuuteen, mutta myös kekseliäisyyteen.

”Runous, filosofia ja kirjoittaminen ovat kaikki sinisiä aloja”, kirjoittaa Lilian Verner-Bonds kirjassaan Väriterapia.

Toisaalta sininen liitetään turvallisuuden, rauhan ja varmuuden kaipuuseen, jopa konservatiivisuuteen. Sininen symbolisoi velvollisuutta ja vastuuta. Sininen ihminen seuraa sivusta, tekee suunnitelmia, jotka pistää toimeen. Sininen pääsee tavoitteisiin. Tummansininen on lentokapteenien ja laivaston väri.

Indogonsininen yhdistetään uneen, alitajuntaan ja syvyyteen. Indigon sanotaan olevan mietiskelevä väri, joka toistaa tähtitaivaan äärettömyyttä.

Miten nämä ristiriitaiset määritelmät pitäisi tulkita? Ei aavistustakaan. En ota niitä kirjaimellisesti, mutta onhan värejä kiinnostavaa pohtia. Tunnen, että käyttämäni ja näkemäni värit vaikuttavat kehoon, ajatuksiin ja tunteisiin.

Tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että eri väreillä on erilainen fysiologinen vaikutus ihmiseen. Spektrin lämpimän pään värit, punainen, oranssi ja keltainen stimuloivat: ne saavat verenpaineen nousemaan, pulssin kiihtymään ja hengityksen tihentymään. Asteikon puolivälissä oleva vihreä tasapainottaa ja harmonisoi kuumien ja viileiden värien ristiriitaa. Kylmän pään värit - sininen, indigo ja violetti - tyynnyttävät.




Väreistä saa energiaa ja voimaa. Kuva Pixabay.


Värejä kannataa ahmia, mutta mitä ja miten? Seuraavassa yksi näkökulma.

Punainen lataa kehon täyteen energiaa. Punainen on voiman, intohimon, elinvoiman ja seksuaalisen energian väri. Punainen värähtelee spektrin kuumassa päässä.

Oranssissa värissä yhdistyvät punaisen fyysisyys ja keltaisen älyllisyys. Oranssi piristää, innoittaa ja avartaa mieltä, mutta pehmeämmin kuin punainen.

Keltainen on älyn ja kommunikoinnin väri, joka julistaa iloa. Hilpeä keltainen sädehtii, elävöittää ja virkistää. Keltaista pidetään myös pinnallisena, toisaalta sen sanotaan edistävän rationaalista ajattelua.

Vihreä on luonnon väri, joka pursuaa elämää ja kasvua. Vihreä on kaikkialla vaikuttava tasapainottaja. Vihreä luo sopusointua ja harmoniaa. Luonnon kiertokulussa vihreä edustaa uudistumista. Vihreä on rauhan keidas lämpimän ja viileän välissä.

Jos tunnet tarvitsevasi jotain väriä, ei todellakaan ole pakko ostaa uusia vaatteita tai ryhtyä maalaamaan kodin seiniä. Värejä voi myös syödä - mitä värikkäämpi ateria, sitä terveellisempi se on.

Tai sitten voi värittää värityskirjaa, piirtää tai maalata. Käydä taidenäyttelyissä tai ommella tilkkutäkkiä. Yksinkertaisinta on mennä metsään. Näin syksyllä luonto hehkuu värejä ennen pitkää, pimeää kautta.

Ja talvellakin voi aina sukeltaa tähtitaivaan syvään indigoon.



Tähtitaivas on ääretön indigo. Kuva Pixabay.

*******

Lähteenä on käytetty väljästi Lori Reidin kirjaa Terveyttä ja elinvoimaa väreistä sekä Lilian Verner-Bondsin kirjaa Väriterapia.























keskiviikko 9. syyskuuta 2020

Ystävyys on kestävyyslaji


Ystävän kanssa on hauskaa. Kuva: Pixabay. 


Ystävyyttä pidetään usein puhtaampana ja reilumpana kuin muita ihmissuhteita. Ystävykset sanovat, että vaikka tapaamisten välillä olisi vuosia, he jatkavat siitä, mihin viimeksi jäivät. Ystävä on uskollinen, ystävyys tarkoittaa sitoutumista. Ystävien välillä ei ole salaisuuksia. Ystävän kanssa voi jakaa vaikeatkin asiat.

Ystävää puolustetaan, kannustetaan, autetaan, tuetaan ja kuunnellaan. Häntä kaivataan, kun hän on poissa. Ystävän onnistumisista iloitaan yhdessä ystävän kanssa. Jos ystävä epäonnistuu, hänelle tarjotaan olkapäätä. Ystävyys on vilpitöntä ja ystävään voi aina luottaa. Ystävä hyväksyy sinut ja sinä ystävän.

Ja onhan ystävyys kaikkea tätä. Silti ystävyksetkin ovat vaan ihmisiä, eikä ystävyys ehkä lopulta ole sen jalompi ihmissuhde kuin muutkaan. Ystävyyteenkin voi liittyä väärinkäsityksiä ja ristiriitoja, mustasukkaisuutta ja kateutta. Pitkissä ystävyyksissä saattaa olla katkoksia ja hiljaisuuksia. Ystävä voi myös katkaista välit perustelematta. Tai etääntyä, jos toinen muuttuu.

Millainen ystävä itse sitten olen? Luulenpa, että minussa on kaksi erilaista puolta.

Toinen niistä on varsin vaativa: suoranuottinen ja välillä hankala. Saatan loukkaantua ja tulistua nopeasti. Lepyn melkein yhtä äkkiä, mutta yllättävän moni ei oikein osaa ottaa anteeksipyyntöä vastaan. Pyydän silti sitkeästi anteeksi. Nykyään kuitenkin ajattelen, että jos en kelpaa sellaisena kuin olen, sille ei oikein voi mitään. Nuorempana etsin ja tarvitsin hyväksyntää, mutta enää en ole riippuvainen siitä.

Toisaalta tiedän, että osaan olla empaattinen, hienotunteinen ja luotettava. Se on minusta ystävyyden perusta, mutta se voi olla myös ansa. Yllättävän moni ystävyys on noudattanut yksipuolista kaavaa: kun tapaamme, ystävä puhuu vain itsestään, omista kokemuksistaan ja tunteistaan. Ystävä lähtee tapaamisesta mieli keveänä, minä jään uupuneena ja turhautuneena ihmettelemään, miten tässä taas näin kävi. Eihän ystävän kuuluisi olla energiaimuri.

Ehkä tämä kulkee suvussa, koska äidillänikin oli vastaavia kokemuksia. Ja tyttäreni on kertonut samanlaisista tuntemuksista. Meitä kolmea yhdistää se, että kaikki ovat tai olivat hyviä kuuntelijoita.

Olen viime vuosina myös menettänyt ystäviä siksi, että olen ottanut somessa voimakkaasti kantaa ilmastonmuutokseen, eläinten oikeuksiin ja vegaaniseen ruokavalioon. Joillekin tämä on liikaa. He kokevat minut ärsyttävänä ja rasittavana, koska heistä tuntuu, että syyllistän heitä kritisoimalla heidän elämäntapaansa.

Heiltä on ehkä jäänyt huomaamatta, että olen kriittinen myös itseäni kohtaan ja teen jatkuvasti muutoksia omassa elämässäni.

Pitäisikö näistä ystävistä sitten sanoa samoin kuin maanviljelijä-isäni tapasi sanoa huonon sadon tuottaneeesta vuodesta: ”Saa, mennä, ei tuu ikävä.” En tiedä, joskus kyllä tulee ikävä. Mutta mitä oikeastaan?

Olenko sitten itse ollut täydellinen ystävä? Tuskin. En takuulla ole osannut tukea ystäviäni riittävästi vaikeissa paikoissa enkä aina pidä kunnolla yhteyttä. Olen välillä sulkeutunut ja viihdyn omissa oloissani. Minunkin ystävistäni voi ihan hyvin tuntua siltä, että heidät on hylätty ja otettu esille sitten, kun minulle sopii.

Eläinten kanssa olen jo pienestä pitäen ystävystynyt helposti. Lapsena kasvoin kirjaimellisesti eläinten parissa. Meillä oli kaikenlaisia eläimiä kilpikonnasta hevosiin ja lampaisiin. Koirat ovat edelleen uskollisia ystävänä. Muitakin lajeja ottaisin, mutta kotiin ei oikein mahdu.

Fluffy on uskollinen ystävä. 

Mutta lapsuudenystävät ovat pysyneet. He varmaan tuntevat minut jo niin pitkältä ajalta, että jaksavat pitää minusta, vaikka emme olisikaan aina samaa mieltä. Perspektiivi on aivan toisenlainen, kun on tuntenut ystävän vanhemmat ja jopa tämän isovanhemmat. Ja nyt kun meillä kaikilla on aikuisia lapsia, näkee pitkän, sukupolvien muodostaman kaaren. Se on etuoikeus ja ilo.

Vuotta nuorempi naapurintyttö oli lapsena paras ystäväni eikä yhteys ole katkennut koko elämän aikana. Kun viimeksi kävin hänen luonaan toukokuussa ja annoin taas pyytämättä hyviä neuvoja, häneltä lipsahti ”Kyllä, isosisko!” Tottakai siinä oli lempeää ironiaa, mutta minäkin olen kokenut välillämme olevan siteen melkein perheenjäsenyyeksi.


Lapsuudenystäväni  ja ”siskoni” Rekku (oik.) ja minä. Kuva: Eero Kaatikko.



Rekku (oik.) ja hänen tyttärensä Jutta kävivät viime kesänä kylässä. Kuva: Tuomas Pelttari.

Kotitaloni vieressä on pieni kuusikko, meidän oma puolen hehtaarin metsä, jonka toiselta puolelta löytyi kaksikin ystävää. 

Punaisessa talossa asui minua pari vuotta vanhempi tyttö. Leikimme usein yhdessä, mutta olin aivan liian pieni bestikseksi. Ymmärsin sen itsekin. Hän muutti ulkomaille lukion jälkeen ja palasi takaisin Suomeen vasta, kun halusi perustaa perheen.

Löysimme toisemme uudelleen kolmikymppisinä, kun minäkin olin saanut lapsen. Oli ihanaa, kun lapsemme viettivät kesiä vierekkäisissä taloissa - joista oli nyt tullut mummiloita - ja ystävystyivät lujasti keskenään. Meidän vanha, jo melkein umpeen kasvanut metsäpolkumme oli jälleen kovassa käytössä.

Lapsuudenkodin kuusikon toisella puolella oli keltainen talo, jossa asuivat eläkepäiviään viettävät ruustinna ja rovasti. He olivat sivistyneitä ja jotenkin aristokraattisen tuntuisia ihmisiä, ja he rakastivat lapsia. Ruustinna oli valkoisine hiuksineen kuin lempeämpi versio Aino Sibeliuksesta.

Heillä oli 16 lastenlasta, jotka viettivät kesiä omassa mummolassaan. Ystävystyin varsinkin yhden perheen lasten kanssa, ja kipaisin metsän läpi heti, kun kuulin heidän saapuneen.

Muistan yksityiskohtaisesti rovastin ja ruustinnan kulttuurikodin, jossa olohuoneen ison ikkunan edessä oli flyygeli. Koti oli kalustettu vanhoilla tyylihuonekaluilla. He olivat ainoat tuntemani ihmiset, jotka söivät ateriansa ruokasalissa. Lastenlapset huudettiin illalla sisään juomaan hopeateetä.

Se oli minusta ehkä hienointa maailmassa.




Omenapuussa ystäväni Pirita (oik.), hänen siskonsa Tuija ja minä. 
Kuva Mauri Aukee.


Tämä ystävä, rovastin ja ruustinnan lapsenlapsi, etsi minut käsiinsä aikuisena. Olin lomailemassa kotona, ja kun tulin jostain sisään, siinä hän yhtäkkiä istui rupattelemassa äitini kanssa. He olivat aina tulleet hyvin toimeen. Me päivitimme ystävyyssuhteemme, joka on voimisssaan tänäkin päivänä. Teimme myös yhteisiä työprojekteja.

Lapsuuden- ja nuoruudenystäviä on löytynyt somen kautta muitakin. Heidän kanssaan olen todella jatkanut siitä, mihin viimeksi jäätiin. Ystävät asuvat eri puolella Suomea tai ulkomailla, joten käytän somea viestintään todella paljon. Pidän somessa tai sähköpostissa käytyjä ystävyyskeskusteluja yhtä tärkeinä kuin kasvokkain tapaamista.

Somessakin voi kokea läheisyyttä. Kuva: Pixabay. 


Nuoruudessa kuuluin pariinkin jengiin, joiden jäsenistä valtaosa oli poikia. Toisessa jengissä olin pitkään ainoa tyttö. En seurustellut kenenkään kanssa, olimme pelkästään hyviä kavereita. Pärjäsin poikien kanssa, koska olin läpäissyt testin: kuuntelin oikeanlaista musiikkia ja olin ”hyvä jätkä”.

Yksi pojista oli vuosia erittäin läheinen ystäväni. Pystyimme puhumaan melkein mistä tahansa. Luotin häneen kuin kallioon. Yhteys häneen ja koko jengiin katkesi,  kun lähdimme opiskelemaan eri suuntiin.

Viime syksynä eräs tärkeä lukiokaverini kuoli äkillisesti. Hän oli maailmalla tunnettu, mutta Suomessa melko tuntematon kitaristi ja säveltäjä. Kuolema iski kovaa ja sai ymmärtämään, että aikaa ei ole rajattomasti. Onneksi ehdin nähdä ystäväni keikalla kesällä. Hänelle olin aina ”My Golden Friend”. Hän käytti englantia luontevasti, koska oli opiskellut kitaransoittoa Yhdysvalloissa.

Minäkin opiskelin Turun yliopistossa kahdeksan vuotta, mutta silloiset ystävät ovat jostain syystä kadonneet maailman tuuliin. Välillä ihmettelen sitä, koska opiskelu oli minusta elämän hienointa aikaa ja siihen kuuluivat tiiviisti myös opiskelukaverit. Yliopistossa vietetyt vuodet merkitsivät voimakasta maailmankuvan ja identiteetin ja kehittymistä ja lujittumista. Kuvittelin, että se yhdistäisi.

Työpaikoilta on sen sijaan löytynyt elämän varrella monia hyviä ystäviä, joista yllättävän moni on pysynyt mukana kaikki nämä vuodet. Olen tehnyt toimittajan töitä eri lehtitalossa ja freelancerina, pääasiassa Turussa ja Helsingissä, jossa vierähti kymmenisen vuotta. Toimittajat hallitsevat viestinnän ja heitä tapaan enimmäkseen somessa, joskus kahvilla ja taidenäyttelyissä, kun käyn Helsingissä.

Kahdesta toimittajakollegasta tuli Ellan kummeja. He ovat edelleen läheisiä ystäviäni, vaikka toinen on asunut ulkomailla käytännössä koko aikuisikänsä.

Nykyinen työpaikkani, kirjasto, on työyhteisönä hyvin erilainen kuin toimitukset. Varsinkin aikaisemmin meillä oli töissä sairaan hauskaa, koska myös kirjastoissa on töissä on mahtavia tyyppejä. Nyt kun kunnat ovat taloudellisesti tiukalla eikä uusia ihmisiä enää palkata pois lähtevien tilalle, tunnelma on kiristynyt. Enää ei naureta yhdessä niin usein.

Kuvittelin joskus, että syvimmät ystävyyssuhteet solmitaan nuorena, herkässä iässä. Enää en ajattele niin. Olen ihan viime vuosina löytänyt uusia ihania ystäviä, joista on tullut erittäin läheisiä. Vaikka pelotti, päätin uskaltaa päästää toisen lähelle ja näyttää: tällainen minä olen. Mitään pahaa ei tapahtunut, päinvastoin. Minut otettiin kaikkine vikoineni avosylin vastaan.

Tällä hetkellä minulla on monenlaisia ystäviä ja tasapainoisia ystävyyssuhteita, joissa tulen kuulluksi ja nähdyksi. Joskus tuntuu, että se olenkin minä, joka vie liikaa tilaa. Kerrottehan ystävät, jos näin käy?



Sanna-ystävän kanssa. Kuva: Sanna Nikander. 


maanantai 31. elokuuta 2020

Mietteliäs poimija samoilee kukkaniityllä

Sunnuntaina illansuussa lähdimme koirien kanssa lenkille Koroisten ja Halisten suuntaan. Siellä on kolme Turun kaupungin kukkaniittyjä, joista on nyt lupa poimia kukkakimppuja. Turussa kukkia on kylvetty maisemapeltoihin yhteensä kuuden hehtaarin alueelle.

Mietteliäs poimija, jolla on loppumatkasta reppu täynnä kukkia. Kuva: Tuomas Pelttari.


Emme olleet yksin. Historiallisella Suomen sydän -reitillä oli runsaasti lenkkeilijöitä, pyöräilijöitä ja kävelijöitä koirien kanssa ja ilman. Monilla oli kukkakimppuja käsissä. 

Reitti ohittaa vanhan Koroisten piispanistuimen, jossa kirkollisen vallan ajoista muistuttaa pelkistetty valkoinen risti. Paikka on edelleen yksi Turun kauneimmista, ja voi vain kuvitella, miltä se näytti 1200-luvulla, kun vesi oli korkeammalla. 

Koroisten piispanistuimelta on ihana näkymä Aurajoen alajuoksulle ja kaupunkiin. Kuva: Tuomas Pelttari.


Piispanistuin siirrettiin Nousiaisista Koroisiin vuonna 1229. Niemeä ympäröimään rakennettiin puolustusvarustukset. Kirkon lisäksi siellä sijaitsi piispan linnoitettu asunto. Sekä linnoituksen että kirkon perustuksia on yhä nähtävissä.

Vähän toisaalta Koroisista löysimme myös ITU - IN SITU -keramiikkaveistoksen, joka oli tehty yhteistyössä Turunmaan keraamikkojen killan kanssa paikan päällä polttoa myöten. Se sopi hyvin alueen puuveistosten viereen. Turku on siitä ihana kaupunki, että täällä voi törmätä taiteeseen missä vaan.

Elävän kulttuurin Koroinen toimii vanhassa pihapiirissä, joka on tullut tutuksi monenlaisista happeningeistä ja keikoista. Järjestimme Ellan ylioppilasjuhlatkin aikoinaan punaisessa kahvilarakennuksessa. Koko talo tuoksui, koska osa leivonnaisista paistettiin paikan päällä.


Aluksi  poimija epäröi: malttaako taittaa? Kuva: Tuomas Pelttari. 


Kun muistot on muisteltu, vastaan tulikin jo ensimmäinen niitty, jossa sinisiä ruiskaunokkeja ja liiloja hunajakukkia raikasti hohtavan valkoinen kesäharso. Ongin repusta sakset ja kahlasin varovasti niittyyn painuneita polkuja pitkin.

Napsin kimppuuni ruiskaunokkeja ja kesäharsoa, mutta hunajakukissa oli sellainen pörriäisten armeija hommissa, että päätin suosiolla jättää kukat heille.

Hunajakukka tarjoaa pörriäisille juhla-aterian. Kuva: Tuomas Pelttari. 

Kukkien poimimisesta tuli hiukan ristiriitainen fiilis. Mieluiten antaisin luonnonkukkien kasvaa omilla paikoillaan ja nauttisin niistä luonnossa, kasvupaikalla. Nämä maisemapellot on kuitenkin istutettu kaupunkilaisten iloksi, ja niistä poimiminen tuntuu siksi luontevammalta.

Vaikka tiedänhän minä, että kukat lakastuvat maljakossa muutamassa päivässä. Leikkokukkia en osta enää lainkaan niiden yllättävän suuren hiilijalanjäljen takia. Siitä kirjoitinkin blogissa jo keväällä otsikolla Mitä oikeastaan teet, kun ostat kukkakimpun?


Jatkoimme silti matkaa ja poimintaa. Ennen Halistenkoskea oli vielä toinen ruiskaunokkeja, hunajakukkia ja kesäharsoa puskeva niitty. Väistelin ahkeria pörriäisiä ja napsin kimppuun lisää sinivalkoista. Taitoin mukaan myös yhden pinkin malopin.

Kimppuun tulee kesäharsoa ja ruiskaunokkeja. Kuva: Tuomas Pelttari. 

Ylitimme Halistenkosken vanhaa siltä myöten ja sanoimme heipat Suomen sydän -reitille, joka jatkaa Liedon Vanhalinnnaan saakka. Toisella puolella jokea kuljimme ulkoilureitillä ylioppilaskylän reunassa. Asuin siellä yhteensä noin kuusi ja puoli vuotta ja lenkkeilin jokirannassa tuhansia kertoja.

Ylioppilaskylän pellolla oli muitakin poimijoita. Siellä kasvoi runsaasti maloppeja. Minäkin olin jo karaistunut ja saksin kimppuun myös hunajakukkia, koska pörriäiset näyttivät saaneen medenkeruunsa valmiiksi. Pellolla kasvoi myös runsaasti kalpeanvalkoisia ja vaaleanvioletteja ruiskaunokkeja. Jahtasin myös isoa kukkaa, jota epäilin olevan harmaanlila silkkiunikko.


Reppu alkoi olla täynnä ja lähdimme reippailemaan kotia kohti. Vasta kotona tajusin, että olemme kävelleet ulkona kolmisen tuntia. Koirat tykkäsivät, kun kerrankin oli aikaa nuuskia perusteellisesti.


Illalla sommittelin kimput vanhoihin Riihimäen lasin tölkkeihin. Ja pakko myöntää, että ne olivathan ne upeita.


Sinivalkoinen kimppu.

Viileiden punaisten sävyjen kimppu. 


Viime kesänä kävin Ruissalon auringonkukkapelloilla poimimassa isoja, hymyileviä keltanaamoja elokuisiin juhliimme. Kukinta oli jo vähän ohi, joten sain tehdä tosissani töitä kimpun eteen. Siellä ne siten helottivat kunniapaikalla pöydässä, jossa oli tarjolla juomia. 


Ruissalon auringonkukkapelloilla sain viime kesänä etsiä ihan tosissaan kukkia ja nuppuja.
Kuva: Tuomas Pelttari

lauantai 22. elokuuta 2020

Nimi on enne: olen hulluna kiviin!

Laavakiviä Islannista. 


En ole koskaan erityisesti pitänyt sukunimestäni, mutta olen hyväksynyt sen ihan tavallisena suomalaisena nimenä. Minua miellyttää se, että nimessä on vahva yhteys luontoon. Pari päivää sitten aloin miettiä nimeäni eri näkökulmasta: olisiko nimi sittenkin enne?

Kun isäni suku asettui Kiviniemen tilalle vuonna 1900, he ottivat itselleen maatilan nimen. Meillä oli tapana laskea leikkiä siitä, että nimi on varmaan tullut kivisistä pelloista. Maanmiehen aura on karahtanut kiveen ja yli sadan vuoden aikana maasta on nostettu ehkä satoja kiviä, pieniä ja suuria. 

Mutta entä jos se onkin totta? Suomalaisilla, luontoa kuvaavilla sukunimillä on usein kytkös todellisuuteen. Koska kiviä on todistettavasti löytynyt, paikalla on tuhansia ja tuhansia vuosia sitten voinut olla vettäkin. Mistä nimen loppuosa, niemi, muuten tulisi? Merenrantaan on linnuntietä vain kolmisenkymmentä kilometriä.

Joka tapauksessa olen aina rakastanut kiviä. Niiden vaatimatonta ja juhlallista  hiljaisuutta.

Tämä kivi oli miehen entisen asunnon saunasta. Lattialla oli viisi kiveä, jotka ovat pysyneet mukana.


Kun olin lapsi, äidilläni oli kalliokasvipuutarha. Se oli ehkä parin neliön kokoinen laakea kallio, joka oli kuorrutettu värikkäillä, matalilla kasveilla. Parhaiten muistan kallioleimun, joka helotti pinkkinä mattona pehmeänvihreän sammalen vieressä. Kukkien keskellä oli hohtavan valkoinen, sädehtivä kivi, jonka äiti kertoi tuoneensa Lapista. Se välkehti kuin lumiveistos kevättalven auringossa. 

Tuo pieni kallio kasveineen oli vaatimaton, mutta erityinen. Minut on kuvattu siinä kymmeniä ja kymmeniä kertoja, milloin yksin, milloin kaverin kanssa. Tässä olen serkkuni Heikin kanssa. Kuva on otettu alkukeväällä, mikään ei vielä kuki.


Heikin kanssa puutarhan kivellä. 


Puutarhassa oli myös perinteisiä kukkapenkkejä, joissa kasvoi iiriksiä, tiikerinliljoja, pioneja ja ruusuja. Ja vaikka mitä muita. Kukkapenkit muistan lähinnä loputtomista kitkemiseen käytetyistä tunneista. Olin lapsena haaveilija, joka ei aina ollut kovin lujasti kiinni todellisuudessa. Kerran olin ajatuksissani kiskonut äidin vaalimat lemmikit penkistä. Silloin hän pahoitti mielensä, mutta en tehnyt sitä tahallani.

Lapsena minulla oli myös ihan oma kivi, Hevoskivi. Tai eihän se minun ollut, mutta olin ominut sen. Se oli iso järkäle, joka jökötti keskellä peltoa lähellä kotia. Ehkä se oli jonkinlainen siirtolohkare. Sinne kiipesin haaveilemaan aina kun mahdollista.

Lempihaaveeni oli sellainen, jossa ratsastin omalla hevosella peltotietä ilta-auringon viistona lankeavassa, kultaisessa valossa. Muistan valon tarkasti, ja tomun, jonka hevosen kaviot nostattivat. Sävelsin unelmasta pienen laulunkin. Sen nimi oli Iloinen ratsastaja. Keltaiselle paperille kirjoitettu pianopartituuri on valitettavasti hävinnyt.

Nyt kivi on siirretty pellolta paremmalle paikalle - puutarhaan. Se on komea. 

Hevoskivi näkyy vasemmalla koivujen välissä. Edessä Kiviniemen kiviset pellot. 


Myöhemmin, ehkä teininä, haaveilin siitä, että pellon paikalla olisi ollut järvi. Silloin kivelle olisi voinut uida. Rakastin uimista, vaikka olen varttunut Etelä-Pohjanmaalla. Mutta äitini tuli Turusta ja hänen mielestään lasten piti osata uida, mieluiten erittäin hyvin. Me kävimme uimassa hiekkakuopilla ja järvissä, joita Pohjanmaallakin siellä täällä on

Rakkauteni kiviin on konkreettista. Nautin joka kerta, kun nousen vanhoja kiviportaita kotiovelle. Kasaan kiviä pihalle, katselen ja koskettelen niitä. Tänä kesänä en hankkinut juurikaan kesäkukkia, koska halusin nähdä, mitä vanhasta, kivillä rajatusta kukkapenkistä puskee. Ainakin akileijoja ja vuohenkelloja.


En ole yhtä hyvä puutarhuri kuin äitini oli. Tätä voisi hyvällä tahdolla kutsua kivipuutarhaksi. 


Kiinnitän kiviin huomiota myös koiralenkeillä. Ilahduin aina, kun näen kivettyjä katuja, kiviaitoja ja nupu- tai mukulakivia. Uusilla asuinalueella kiviä käytetään luovasti vaikkapa maisemoinnissa.

Kivet ilahduttavat minua. Ja niiden välistä puskevat ruohotupsut.


Kun katselen ja koskettelen kiviä, tavoitan jotain niiden ikuisuudesta. Kivien olemisen tapa on niin jylhää ja vakaata. Tuntuu, että kun koskee kiveä, ulottuu maapallon menneisyyteen. Kivi on niin vanhaa, että sitä on vaikea käsittää.


Kuten Reetta Niemelä kirjoittaa: Sulaudu kallioon. 
Tai: Kuuntele kiven sydämenlyöntejä. 





Peruskallioksi nimitetään Suomessa vain yli 650 miljoonaa vuotta vanhaa kallioperää, jota on edelleen näkyvissä runsaasti. Siitä huolimatta, että jääkaudet ovat höyläneet ja rutanneet kallioperää ja kuluttaneet kalliota rajusti. Ulkomaiset vieraat kiinnittävät usein huomiota siihen, että Suomessa näkee paljasta peruskalliota. Heille se on ihme. Muualla maailmassa sen päällä on kerrostunutta maa-ainesta eli sedimenttiä tai kovettuneita ja kerrostuneita sedimenttikivilajeja. 

Suomi sijaitsee prekambrisen Fennoskandian kilven keskellä, missä maapallon kuoren liikkeet ovat vähäisiä. Kilpi tarkoittaa laajaa aluetta, jossa vanha, kiteinen kallioperä on näkyvissä tai ohuen maaperän peitossa.

Suomen kallioperä on hyvin vanhaa ja paksua. Se on syntynyt eri vaiheissa 1 400 – 3 000 miljoonaa vuotta sitten vaihtelevissa geologisissa olosuhteissa. Vain melko pieni osa siitä on 1800 miljoonaa vuotta nuorempaa. 

Bibi ja Fluffy tykkäävät kiipeillä kallioilla. 

Hurjinta on, että Suomen kallioperä on syntynyt vähitellen, pala kerrallaan ja aina uuden palan muodostuessa maamme (tai osia siitä) on sijainnut eri paikassa maapallolla ja kuulunut vanhoihin, jo kadonneisiin mantereisiin. Osana Fennoskandian kilpeä Suomi on vaeltanut miljoonien vuosien aikana nykyiseen sijaintiinsa ja saanut reissulla tämänhetkisen muotonsa lukuisten törmäysten voimasta, kertoo Geologia.fi -sivusto

Jossain vaiheessa nykyisen Suomen palasia on seilannut päiväntasaajalla ja sen alapuolellakin. Toisella puolella maapallolla on kalliomuodostumia, jotka ovat identtisiä suomalaisten kanssa. Nämä alueet ovat joskus syntyneet ja olleet yhdessä, mutta pirstoutuneet ajan mittaan geologisten voimien vaikutuksesta, Geologia.fi -sivustolla kuvaillaan.

Sanon sen uudestaan. Kun koskettaa kiveä, koskettaa muinaisuutta. Tai ikuisuutta.

Kun Usvalinnassa muutama vuosi sitten jouduttiin kaivamaan pihaa auki, kuopasta nostettiin iso kivi. Naapurin rouva ja minä päätimme diktatorisesti, että kivi jätetään pihaan. Katselimme sille hyvän paikan. Siinä komistus nyt elää hiljaista kivielämäänsä, majesteetillisena ja vanhana. Koskettelen sitä usein ja saan iloa sen katselemisesta. 



Pihan kaivuuhommissa löytynyt kivi. 

Rakkaus kiviin on periytynyt lapsellekin. Kun Ella oli kuusivuotias, kiipesimme Kesänki-tunturin huipulle. Kun palasimme takasin, Ellan anorakin etutasku oli täynnä kiviä ja Kesänki madaltunut ainakin puoli metriä. Minun olisi varmaan pitänyt puuttua asiaan, mutta en tehnyt sitä. Minustakin kivet olivat vastustamattomia. 

Ja mitä pienet edellä, sitä isot perässä. Anteeksi Islanti. Kun kävimme saarella 2017, minun oli aivan pakko kerätä laavakiviä musiikkitalo Harpan viereisestä rannasta Reykjavikista. Ne vaan olivat - ja ovat - niin vastustamattomia.






perjantai 14. elokuuta 2020

Elämä on hyvää ilman omaa autoa

Meillä ei ole autoa.

Valinta perustuu ensisijaisesti ekologisiin syihin: yritän tehdä hiilijalanjäljestäni mahdollisimman pienen. Hyvän sään aikana -verkkomedian mukaan ”liikenne tuottaa nyt noin viidenneksen Suomen kasvihuonekaasupäästöistä. Tuosta viidenneksestä 90 prosenttia syntyy tieliikenteestä”.


Meillä ilman autoa eläminen onnistuu, koska asumme kaupungissa, jossa on panostettu kohtalaisen hyvin joukkoliikenteeseen. Avainsana on Meillä on Föli-bussit, Fölläri-fillarit ja Föli-vesibussikin. 


Fölillä pääsee. 

Sitäpaitsi en edes pidä autolla ajamisesta. En ole ajanut autoa käytännöllisesti katsoen 18 vuoteen, jolloin myin työmatkoihin käyttämäni autoni pois. Olin sanomattoman helpottunut. Vihdoin loppuisivat yhtä mittaa erääntyvät vakuutusmaksut, vanhan auton korjauskulut ja tankkaaminen.

Autottomuus vaikuttaa kaikkiin valintoihin


Autottoman on viisasta asua keskustassa ja vielä sellaisessa paikassa, josta on lyhyt matka sekä rautatie- että linja-autoasemalle. Kun muutimme puutalo-osakkeeseen, joka sijaitsee tarpeisiimme nähden unelmapaikalla, tuttavat kauhistelivat. Eikö asemien lähellä sijaitseva katu sentään ole kovin levoton?

No, keskustassa asuvan on hyväksyttävä, että kaduilla kulkee ihmisiä, kaikenlaisia. Kulkijoissa näkyy joskus elämän roso ja karheus. Tykkään silti kotikadustamme, jossa on upeita vanhoja kivitaloja ja herttaisia puutaloja, mutta myös ei-niin-upeita uudisrakennuksia, leipäjonoja, kirpputori ja yksi kiva baari. Kadulta myös pääsee nopeasti Puolalanpuistoon.

Ja neljän vuoden vuoden kokemuksella täytyy sanoa, että yli 100-vuotiaan korttelin sisäpihalla on elo varsin rauhallista. Hirsitalon sisään ei kuulu edes kadun meteli, koska kadun vieressä oleva talo toimii meluaitana.

Silloin tällöin ohikulkijat piipahtavat ottamaan kuvia sisäpihan idyllistä ja ihastelivat sen kauneutta. Ja onhan täällä somaa - ainakin sillä puolella, jossa ei ole autoja. Pihan toisella puolella on neljä parkkipaikkaa, ja osakkaat jonottavat niitä. Meidän ei tarvitse.

Totuimme koronakeväänä tilaamaan isommat ruokaostokset kaupasta kotiin ja olemme pitäneet kiinni siitä. Tuomas käy hakemassa puuttuvia tavaroita lähikaupasta mustalla Kombilla, jota markkinoitiin aikoinaan ”kioskiohjuksena”. Se onkin melko täydellinen peli kaupunkipyöräilyyn. Ja tyylikäs - varsinkin kun kilikellossa on Tanskan lippu. 



Tuomas tulossa kaupasta kioskiohjuksella. Ostokset kulkevat repussa.


Minä en uskalla pyöräillä kaupungissa, koska tasapainossani ei ole kehumista. Pyöräilijät ajavat lujaa ja koukkaavat mistä milloinkin on kätevintä. Kaikki eivät näytä tietävän, että fillarissa on kääntyvä etupyörä. Sori fillaristit, tämä on karkea yleistys. Varmasti moni teistä noudattaa sääntöjä, mutta tunnustan silti pelkääväni pyöräilijöitä.

Tottakai autottomuus aiheuttaa arkeen myös hankaluuksia, koska Turussa lähes kaikkien vähänkin isompien tai epätavallisten ostosten takia pitäisi lähteä Raision kauppakeskittymään. Olen allerginen kauppakeskuksille enkä todellakaan kaipaa Biltemaan, Plantageniin tai Bauhausiin. Ahdistun suurissa kaupoissa ja välttelen niitä viimeiseen asti.

Mutta jos tarvitsee vaikka isoa tukiristikkoa humalalle, sellaista en keskustasta löytänyt. Myös kotiinkuljetus olisi ongelma. Tai jos bongaa Facebookin Roskalava-sivustolta jonkun ihanan ilmaisen mööpelin, se pitää yleensä noutaa itse. Se taas ei onnistu ilman autoa.

Kun liikumme pitkiä matkoja Suomessa, suosimme
 junaa, koska koirien on mukavaa matkustaa eläinvaunussa. Ilman koiria matkustaessani valitsen toisinaan myös bussin, koska se on halvempi. Julkisilla liikkuminen on ekologista, mukavaa ja stressitöntä. Nyt korona on tietenkin muuttanut kuvion täysin. Olemme välttäneet matkustamista kaikilla kulkuneuvoilla. 

Kaupungissa käytämme taksia tarvittaessa aika matalalla kynnyksellä. Autottoman on järkevää ajaa taksilla, jos julkiset eivät natsaa. Taksit ottavat kyytiin myös koiria, kunhan asiasta ilmoittaa taksia tilatessa.


Autottomallakin on valinnanvaraa. 


Harmillisinta autottomuudessa on oikeastaan se, että rescuerakkineemme Bibi ja Fluffy rakastavat autoilua. Heidän mielestään se on parasta ikinä. Kun he pääsevät taksin tai vuokra-auton kyytiin, he ovat onnellisia ja innokkaita.

Normaaalisti he joutuvat kateellisina katsomaan, kun naapurin rescuekoiria viedään joka päivä autolla lenkille. Se ottaa koville. He tuijottavat meitä syyttävästi. ”Romaniassakin kaikilla oli auto, ja miksi ihmeessä teillä ei ole. Miksi meidät annettiin tällaisille luusereille”, he viestittävät.


Bibi ja Fluffy rakastavat autokyytejä. Kuva ja kuvankäsittely: Sanna Nikander. 


Olemme tavallisesti vuokranneet noin kerran kesässä auton, pakanneet koirat kyytiin ja ajaneet kavereiden tai sukulaisten luo. Mutta sekin on aika kallista puuhaa. Perjantaista sunnuntaihin kestävän autovuokrauksen hinnaksi tulee useita satoja euroja plus bensat. Ja käytämme kohtuuhintaista firmaa. 

Lisää yhteiskäyttöautoja!


Kaipaisin yhteiskäyttöautoja, joissa olisi helppo toimintakonsepti. Pari vuotta sitten yhteiskäyttöautofirmoja ilmestyikin Helsinkiin, mutta ainakin osa joutui lopettamaan. Kysyntää ei ilmeisesti ollut tarpeeksi. Suomalainen on sellainen, että haluaa ajaa omalla autolla, vaikka se seisookin 90 prosenttia ajasta kadulla tai parkkipaikalla ruostumassa.

Pieni googlaus selvittää, että Helsingissä näyttää toimivan kiinnostavan tuntuinen yhteiskäyttöautofirma Omago. Nettisivujen mukaan yhteiskäyttöautoja tarjotaan rajatuille kohderyhmille, kuten taloyhtiön asukkaille tai yrityksen työntekijöille. 

Omago markkinoi myös alueautoa, jota pidetään tietyllä Helsingin asuinalueella, esimerkiksi Lauttasaaressa, Ruskeasuolla tai Vallilassa. Auto otetaan käyttöön ja palautetaan saman asuinalueen kaduille. Kuukausijäsenyys maksaa 30 euroa per talous. Ajaminen maksaa 6 euroa per tunti. Hinta sisältää kaiken polttoaineista vakuutuksiin.

Ja aina vaan paranee! Omagolla on myös vuokra-autoja, jotka maksavat 50 euroa per vuorokausi. Se olisi jo todella houkuttelevaa. Perjantai-illasta sunnuntai-iltaan kestävän viikonloppureissun hinnaksi tulisi 100 euroa.

Kaveri vinkkasi, että Hertzillä on Turussa yhteiskäyttöautokonsepti. Ja todellakin, Turun kaupungin nettisivuilta löytyy tieto. Päivisin auto on kaupungin työntekijöiden käytössä, mutta iltaisin ja viikonloppuisin sitä voivat käyttää kaikki asukkaat. 

Auton käyttäjäksi rekisteröitynyt asiakas voi varata auton käyttöönsä joko lyhyeksi ajaksi tai vaikka koko viikonlopuksi, mihin aikaan vuorokaudesta tahansa, nettisivusto opastaa.

Yhteiskäyttö vähentää ilmastopäästöjä, joihin liikenne on yksi suuri syyllinen. Yhteiskäytöllä pyritään tulevaisuuteen, jossa jokaisen ei tarvitsisi omistaa omaa autoa, sillä tarjolla olisi edullisia, joustavia ja helppoja liikkumisen yhteiskäyttöpalveluita.

Jess! Ymmärsin, että autoja on toistaiseksi vain yksi. Niitä voisi hankkia heti lisää!

Tampereella, Lahdessa ja Oulussa yhteiskäyttöautoja tarjoaa firma nimeltä GoNow. Heillä on käytössä minuuttitaksa 0,47 euroa, pysäköinnin aikana veloitus on 0,10 euroa. Nettisivujen mukaan hintaan sisältyy kaikki auton käytöstä polttoaineeseen ja pysäköintiin. Sovellus myös hoitaa varauksen pysäytyksen automaattisesti, kun auto on parkissa.

Jos teillä on kokemuksia yhteiskäyttöautoista, kerrottehan? Kuulisin mielelläni.

Onhan miehellä tietenkin haaveensa. Jos meillä joskus olisi auto, se olisi Mini Countryman. Joko hybridi tai sähköauto. Olisihan se symppis ja nostalginen, mutta en tiedä mitä pitäisi tapahtua, että meillä olisi varaa tällaiseen.



Miehen haaveena on Mini Countryman. Kuva sivustolta mini.fi