Tunnisteet

torstai 31. joulukuuta 2020

Iltaratsastus, laituri ja muita unelmia

 

Kuva: Pixabay

Jouluna meillä virisi keskustelu haaveista. On suuri kunnia, kun toinen ihminen avaa oven mielensä haavehuoneeseen. Kuuntelin lumoutuneena, kun unelma konkretisoitui silmieni edessä. Toivon, että se jonakin päivänä toteutuu.


Minäkin olen aina ollut uneksija ja taivaanrannanmaalari. Lapsena elin varmaan suurimman osan ajasta oman pääni sisällä, mielikuvituksessa ja haavemaailmassa. Joskus, oikeastaan aika usein, se tuntui todellisemmalta kuin niin sanottu todellisuus.


Lapsuudessa ja vielä nuoruudessakin lempihaaveeni oli sellainen, jossa ratsastan kesäiltana peltotietä. Kultainen aurinko paistaa matalalta ja hevosen kaviot nostattavat ilmaan kimmeltävää tomua. Pitkät hiukseni ovat auki, lempeä tuuli hulmuttaa tukkaa ja hevosen harjaa. Hevonen kävelee, meillä on maastolenkki takana ja olemme tulossa kotia kohti. 


Näen kohtauksen yhä filminä silmissäni. Yksityiskohdat piirtyvät selkeinä. Hevonen on ruskea, vaaleaharjainen suomenhevonen. Minulla on ylläni teepaita ja farkut, ei ratsastuskypärää. Katselen itseäni ulkopuolelta, mutta haaveeseen sisältyy toive, että joku näkisi minut juuri sellaisena, vapaana ja onnellisena hevosen selässä. Se joku oli nuoruudessa todennäköisesti juuri se poika, johon olin kulloinkin ihastunut. 


Nyt ajattelen, että haavefilmini ilmentää jonkinlaista sisäistä tilaa tai harmoniaa, johon olen pyrkinyt koko elämäni. Kuvassa on eläin, vapaus ja tasapaino. Siinä on yksinäisyys, mutta myös yhteys. Siinä on tarina ja häivähdys puhdasta onnea.



Kuva: Pixabay



Be careful what you wish”, minulle sanotaan usein. Näin siksi, että haaveilla on tapana myös toteutua. Kun jokin asia alkaa elää mielikuvissa, ihminen ryhtyy suuntaamaan energiaansa sitä kohti. Se tuntuu maagiselta - melkein kuin muuttuisi magneetiksi, joka vetää puoleensa asioita tai ihmisiä, jotka auttavat eteenpäin, kulkemaan haaveen toteutumista kohti. Elämä kantaa.


Urheilijat käyttävät usein mielikuvaharjoituksia treenatessaan. Visualisointi kuuluu olennaisesti myös rentoutukseen, joogaan ja meditaatioon ja on minulle tuttua tätäkin  kautta. Mutta sitä voi ja kannattaa soveltaa myös omaan elämäänsä. Ajattelen, että sisältä nousevat kuvat ovat viestejä tai vihjeitä, jotka kertovat siitä, mitä elämästä puuttuu tai mikä suunta voisi olla itselle parempi kuin nykyinen. 


Olen käyttänyt mielikuvia tietoisesti, kun olen kaivannut uusia tuulia elämääni. Olen visualisoinut asiota, joita kohti haluan mennä. Prosessi on saattanut kestää vuosia, mutta lopulta elämä on yllättävän usein tarjonnut juuri sellaisia mahdollisuuksia, joita olen kaivannut. On sitten itsestä kiinni, tarttuuko niihin.


Minä olen usein tarttunut. Olen tehnyt elämässäni usein muutoksia, nopeita ja  isojakin. Se vaatii (uhka)rohkeutta ja kykyä sietää epävarmuutta. Pitää uskaltaa päästää irti! Samalla pitää myös luopua jostakin vanhasta ja turvallisesta. 


Eikä mikään takaa sitä, että vaikka haave toteutuisi, siitä tulisi ihan sellaista kuin kuvitteli. Kaikki voi mennä loistavasti tai siten täysin pieleen. Eiväthän yritykset aina onnistu, vaikka tilaisuus olisi kuinka hyvä. Mutta silloin voi lohduttautua ajatuksella, että ainakin minä yritin. Siitäkin saa tyydytystä, jopa yllättävän paljon. 


Juuri nyt minulla on yksi pieni, mutta ponteva ja sinnikäs haave, jota hellin mielessäni. Kuva on hyvin tarkkaan rajattu ja pelkistetty: siinä on järvi (tai meri), hiljainen ranta ja rannassa laituri.


The Laituri.


Rakastan laitureita ja erityisesti sitä hetkeä, kun menen laiturilta uimaan. Jos minulla olisi oma laituri, voisin uida läpi vuoden, mikä onkin toinen haaveeni. Rakastan vettä ja uimista, vaikka en edes ole teknisesti mitenkään erityisen taitava uimari. Vesi on elementtinä minulle luonteva ja helppo, se kannattelee ja hellii. Vedessä olen täysin vapaa. Talviuintia olen ajoittain harrastanutkin, ja se puhdistaa kehon ja sielun eri tavalla kuin mikään muu.


Laiturilla voisi myös haaveilla. Ja lukea kirjaa. Juoda kahvia. Sytyttää kynttilän lyhtyyn syksyllä. Tai uimavalon, kuten Sanna.



Sannan uimavalo laiturilla. Kuva: Sanna Nikander.



Laiturigatessa kuulun vähemmistöön. Suurimmalla osalla suomalaisista on aina ollut mökki ja laituri. Olen kotoisin maalta, jossa ei ollut lähistöllä muita vesistöjä kuin joki. Maatalossa tehtiin kesällä töitä eikä mökkeilyn harrastaminen ollut vaihtoehto. 


Kun näin Vaasassa meren sen ikäisenä, että osasin jo puhua, olin sanonut: ”Voi kuinka suuri uimapelto!” 


Uiminen oli jo silloin kova juttu.


Enkä sitten ole ole onnistunut hankkimaan kesämökkiä aikuisenakaan. Mökkielämä ja mökkikulttuuri ovat minulle suhteellisen outoja asioita. Kun joskus olen päässyt vieraaksi mökille, yllätyn usein siitä, miten tiheästi rannat on rakennettu. Olen kuullut että naapureiden vesiskootterit saattavat ärsyttää luonnonystäviä ja kuumat kesäbileet niitä, jotka etsivät rauhaa. 


Olisin ehdottomasti niitä, jotka kärsivät.


Mutta on niitä hiljaisiakin mökkejä. Viime kesän ihanimpia muistoja on, kun pääsin hyvän ystäväni Sannan kanssa heidän sukumökilleen muutamaksi paratiisimaiseksi päiväksi. Järvi on rauhallinen, siellä eivät veneet päristele. Siksi siellä pesii pesii valtavan paljon lintuja, harvinaisiakin. 


Tältä unelmani näyttää.


Ja laituri, se on ihana!


Ensimmäinen repliikkini oli: ”Saanko mä mennä heti uimaan?”


Sain luvan. Ja menin. 


Tottahan mökin ja laiturin voisi myös vuokrata. Mutta liikkumiseen tarvitaan auto, jota meillä ei ole. Oi, miten kaipaankaan yhteiskäyttöautoja!


En kuitenkaan näe haaveissani mökkiä. Jostain syystä mielikuvassa on vain vesi, ranta ja se laituri. Ja hiljaisuus. 


On jännittävää nähdä, toteutuuko laiturihaaveeni joskus. Aion joka tapauksessa jatkaa sen vaalimista. Se, mitä ruokit, vahvistuu, kuten mökkiystävälläni Sannalla on tapana muistuttaa.


Vuodenvaihteessa on hyvä hetki päivittää haaveitaan. Mistä sinä haaveilet?


Villejä unelmia ja lempeitä haaveita vuodelle 2021!



Kuva: Pixabay.





































tiistai 1. joulukuuta 2020

Valo Kurki goes kapakka med Kati Berg



Pari sitaattia Pet Shop Boysien biisistä West End Girls polkaisee West Endin tytöt käyntiin.

Haastattelin 1990-luvulla norjalaista kirjailijaa Jostein Gaarderia Anna-lehteen. Hän oli juuri breikannut isosti filosofiaromaanillaan Sofian maailma ja oli Helsingissä markkinoimassa kirjaansa.


Sofian maailmaa on vuosien mittaan käännetty yli  60 kielelle ja Wikipedian mukaan sitä on painettu yli 40 miljoonaa kappaletta.


Haastattelussa aikaa ei ollut paljon, ehkä puolisen tuntia, mutta sympaattinen kirjailija ehti sanoa jotain sellaista, johon olen uskonut siitä lähtien: hänen mielestään romaanihenkilöt ovat omalla tavallaan todellisia. He heräävät eloon aina, kun joku lukee kirjaa. Heidän eksistenssinsä sijoittuu fiktiiviseen todellisuuteen, joka on ihmisen tajunnassa, mutta se ei vähennä sen voimaa. Toisinaan romaanihenkilöistä kasvaa miljoonien ihmisten tuntemia ikoneita, jotka elävät kollektiivisessa tajunnassa. Sellaisia ovat vaikkapa Anna Karenina, eräät seitsemän veljestä, Raskolnikov tai Peppi Pitkätossu.


Tai Philip Marlowe. Ajattelin legendaarista, Raymond Chandlerin luomaa yksityisetsivää heti, kun luin Gabriel Korven dekkarin West Endin tytöt ensimmäisen lauseen: Se alkoi kuten tällaiset tarinat alkavat: toimistoon käveli kaunis nainen. 



Valo Kurki -sarjasta on ilmestynyt jo toinenkin osa, Täydellinen päivä. 


Valo Kurki, entinen poliisi ja nykyinen yksityisetsivä ei kuitenkaan ole yhtä ilmeetön ja viileä viskisieppo kuin vanhempi amerikkalainen kollegansa. Hän pyörittää perimääänsä osto- ja myyntiliikettä Helsingin Vallilassa 1990-luvulla, aikana, jolloin faksit ja lankapuhelimet ovat vielä käytössä eikä somesta nähdä edes unta. Tosin Valolla on jo ensimmäinen kännykkä, jolla hän naputtaa joskus kömpelösti tekstiviestin siskontytölle. 


Yhteys Los Angelesiin on myös olemassa - kuin silmäniskuna lukijalle: Valon sokkotreffeillä tapaama uusi rakkaus Jan on tehnyt enkelikaupungissa uraa sisustusarkkitehtina. Näen Chandlerin vinon hymyn leijuvan jossain elegantin lukukokemuksen yllä.


Valon perhetaustakin on yhtä sotkuinen kun Chandlerin dekkareiden juoni. Sille, joka osaa katsoa, perhealbumeiden tyhjät sivut paljastavat, että isosisko Viola ei ehkä olekaan isosisko, mutta sellainen hän Valolle silti aina on. Osto- ja myyntiliike on peritty Ollilta, jonka sisko Lahja oli Valolle ja Violalle läheinen. Mutta miten? Ei auta kun siteerata Valoa: Perhe? Mikä se oli? Mistä se alkoi ja mihin se päättyi?


Valo on entinen poliisi, jolla on menneisyys, vanha Ducato-paku (Ollilta peritty, tietenkin) ja suuri, kolhiintunut sydän. Eletyistä vuosista paljastuu silmänräpäyksen kestäviä välähdyksiä, mutta tarkkaa kuvaa ei piirretä, eikä tarvitsekaan. Valo on symppis ja fiksu, Valolla leikkaa, hänen lakoninen huumorinsa on vastustamatonta. 


Toisaaalta Valo tulee puolihuolimattomasti pohtineeksi hyvinkin syvällisiä filosofisia ajatuksia ja tiukoista paikoista hän selviää joustavan mielensä avulla.


Kun Valo käy uimassa Stadikalla, pyöräilee Kuusisaareen, menee työn puolesta Kulosaareen tai juoksee lenkillä Arabianrannassa ysäri-Helsingissä, näen saman kuin hän. Ja rakastan näkemääni. Asuin koko 1990-luvun Helsingissä, enimmäkseen Töölössä, Alppilassa ja Ruskeasuolla. Freelancerina kolusin Helsinkiä tarkasti, joten myös Vallilan huudit tulivat tutuiksi. Olen itsekin herännyt Merihaassa päänsärkyyn. Valon Helsinki on myös minun Helsinkini ja se lisää kirjan nautintoa.


Myös ysärikuvasto herkistää. Siihen aikaan Valon lenkkipolun vierustalla laidunsi vielä lehmiä. Arabianrannan asuntoalueen rakentaminen aloitettiin vuonna 2000. Metro Espooseen kulki vasta päättäjien päiväunissa. Vintage oli aivan uusi sana, ja Valo ihmettelee, sitäkö hänen myyymänsä vanha roina onkin. Kasarityylille naureskeltiin jo, vaikka ei siitä ollut kuin muutama vuosi.


Ilmastonmuutoksestakaan ei ysikytluvulla vielä oltu huolissaan ja Valokin lentelee tuosta vaan Lontooseen, kun kerran johtolangat sinne päin sojottavat.


West Endin tytöt -dekkari etenee lyhyinä kohtauksina, jotka leikataan - naps - juuri oikein. Teksti on visuaalista, dialogi virtaa helposti ja aidosti. Tapahtumat kulkevat kuvina silmissä ja aika usein painan stop ja rewind lukeakseni uudelleen jonkun erityisen hienon lauseen.




”Tuntuuko susta koskaan, että sä odotat sitä hetkeä sun elämässä, kun rummut  tulee mukaan” Jan kysyy Valolta Juttutuvassa. Sekin on vanha tuttu kapakka ja juuri nyt on hetki, jolloin Kati Berg voi astua esiin.


Kati Berg on myös aineettomasti olemassaoleva romaanihenkilö. Hänen kirjallinen kotinsa on Taina Pietikäisen ja minun kirjoittama dekkari Joki. Gabriel, Taina ja minä olemme indie-kirjailijoita, kuten omakustantajista on nykyään tapana puhua.


No niin….  rummut siis kumisevat, Kati ottaa tuolin ja istuu pöytään, tilaa juoman ja alkaa jutella Valon ja Janin kanssa kuin olisi aina tuntenut heidät. Boheemi Kati pitää vaistomaisesti molemmista eikä historiantutkija hänessä malta odottaa, että pääsee penkomaan Valon  kauppaa. 


Katin voisi helposti nähdä vaikka joskus tuuraavan Valoa tiskin takana, kun yksityisetsivän rooli vie tämän pois kaupungista. Asiakkaat rakastaisivat sydämellistä Katia heti. Tosin Valo ottaa tässä pienen riskin, koska Kati ei oikein osaa tinkiä vaan heltyy helposti ja myy turhan halvalla. Ehkä Valon kannattaa sittenkin ehdottaa, että Kati auttaisi häntä hinnoittelemaan Arabian astioita, vanhoja sohvia ja savikiekkoja.


Eikä pidä aliarvoida Katin kykyjä Valon sparraajana yksityisetsivän tutkimuksissa. Kati voi tutkijan koulutuksellaan täydentää polisiin rutiineja ja antaa uusia näkökulmia. Valolle selviää varmaan aika nopeasti, että Katin luovuus on energistä ja impulsiivista laatua eikä hän aina malta ajatella seurauksia. 


Kati voisi olla Valon elämässä samanlainen frendi kuin Helena, joka on luotettu lapsuudenystävä Ullanlinnasta.


West Endin tytöissä Valo tutkii vanhaa museonjohtajan murhaa. Hän päätyy kokkareille kauniiden ja rikkaiden piireihin. Siellä virtaa kallis shampanja, ja joskus myös veri. Valo oppii, että vaikka rahalla ei voi ostaa onnea, äärimmäisiä kokemuksia voi. Ja jos se on mahdollista, niin myös tehdään. 


Vaikka Gabriel Korven lause on kepeä, teksti kätkee enemmän kuin kertoo. Se on koukuttavaa, koska lukija joutuu täyttämään tyhjät kohdat ja aukot  itse. 


Gabriel Korpi on luonnehtinut rikosromaaniaan NotNordicNoir-dekkariksi. Tässä kontekstissa päähenkilön nimi on nerokas valinta: sehän valaisee koko genren!




Kirja on lainattu kirjastosta.


Gabriel Korpi: West Endin tytöt

Books on Demand 2020


Valo Kurki -sarjasta on julkaistu myös toinen osa Täydellinen päivä (BoD 2020)


Eeva Kiviniemi & Taina Pietikäinen: Joki 

Books on Demand 2020


















keskiviikko 18. marraskuuta 2020

Uneton Usvalinnassa


Kuva: Pixabay

 


Olen kärsinyt unettomuudesta koko aikuisikäni, oikeastaan vähän pidempäänkin. Aika pikään kyse oli nukahtamisvaikeuksista, mutta viime vuosina palettiin on tullut mukaan myös herääminen aamuyöllä, suden hetkenä.

Kokemusta valvomisesta on sen verran, että voin varmaan puhua kroonistuneesta unettomuudesta. Ja jos luen vielä yhdenkin univaikeuksia käsittelevän tsemppaavan artikkelin, jossa nostetaan lääkkeetön hoito unettomuuden ainoaksi tavoiteltavaksi hoitomuodoksi, saan ns. primitiivireaktion ja saatan muuttua vaaralliseksi.

Näitä juttujahan ilmestyy säännöllisin väliajoin sekä Hesarissa että satunnaisesti selailemissani naistenlehdissä. Tekopirteät tekstit listaavat viisi tai kymmenen konstia, joilla ”varmasti nukahdat”. Ja vieressä on asiallinen kuva asiantuntijasta, joka varoittaa pätevän näköisenä niin unettomuuden kuin nukahtamislääkkeidenkin vaaroista.

Heidän mukaansa riskini sairastua miltei kaikkiin mahdollisiin vakaviin tauteihin kasvaa koko ajan ja siitä seuraa loogisesti, että kuolen nuorempana kuin hyvin nukkuvat. Kiitos, juuri tämä tietohan minua niin kovasti helpottaakin.

Kunpa saisin edes yhden tärkeilevän asiantuntijan ymmärtämään, että en ole valinnut unettomuutta itse. Kukaan ei ole. Silti lievät tai lyhytkestoiset unihäiriöt ovat täysin eri asia kuin kroonistunut unettomuus. Jos tästä moodista pääsisi helposti eroon, olisin tehnyt sen jo aikoja sitten.

Onneksi edes artisteista löytyy ymmärtäjiä. Maustetyttöjen biisi En saa unta varmaan haudassakaan singahti heti omien hautajaisteni Top Tenin kärkeen. Siinä on oivallettu unettomuuden syvin olemus. Kiitos, Maustikset!




Jukka Alihanka (1949 - 2013) oli sanoittaja ja säveltäjä, mutta myös unitutkija ja uniongelmista kärsivien auttajana tunnettu lääkäri. Hän selitti minulle selkokielellä, mikä mekanismi unettomuuttani hänen nähdäkseen ylläpitää: sympaattinen ja parasympaattinen hermostoni eivät toimi, kuten niiden pitäisi. Jostain syystä, jota hän viisaana ihmisenä ei lähtenyt arvailemaan, ne toimivat väärin päin.

Sympaattista hermostoa on sanottu elimistön kaasuksi: se nostaa verenpainetta, sykettä ja hengitystiheyttä. Parasympaattisen hermoston aktiivisuus taas alentaa sykettä ja rauhoittaa hengitystä. Parasympaattinen hermosto aktivoituu yleensä levossa, mutta jos kytkennät menevät ristiin, voi käydä kuten minulle.

Höyhensaarikeikkani tyssäävät siihen, että sympaattinen hermosto on selvästi niskan päällä. Mutta miksi näin on?

Sympattinen ja parasympaattinen hermosto ovat osa autonomista eli tahdosta riippumatonta hermostoa. Siksi niiden toimintaan vaikuttaminen ei ole tahdon asia. Tämän asiantuntijat yleensä järjestelmällisesti unohtavat. Ehkä unettomien syyllistäminen on helpompaa?

Jukka Alihanka piti unettomuuden hoidon perusongelmana sitä, että sitä on Suomessa hoidettu psyykkisenä sairautena. Wikipedian mukaan hän oli Valviran luupin alla lääkemääräystensä vuoksi, enkä tiedä, saiko hän juurikaan tukea kollegoilta. Mutta sen tiedän, että potilaitaan hän ymmärsi. 

VALVOMINEN AIHEUTTAA FYYSISIÄ OIREITA

Unettoman yön jälkeinen päivä on kamala. Esimerkiksi viime yö oli huono ja sen vaikutukset ovat tuntuneet tänään kehossani fyysisesti: heikottaa, päätä särkee, ahdistaa, tuntuu kuin silmissä olisi hiekkaa, rintaa puristaa, vatsaan sattuu, olo on heikko ja voimaton, keskittyminen herpaantuu, pikkuasiat ärsyttävät ja mieliala on alavireinen. Niin, ja sanoinko jo, että ahdistaa.

Vuorotteluvapaalla se ei ole katastrofi, mutta työelämässä kyllä. Suomalaisessa, übertehokkuuden nimiin vannovassa yhteiskunnassa unettoman yön takia ei saisi jäädä sairauslomalle. Töihin vaan, laiskuri! Ensi yönä varmasti nukut. Samaan aikaan vallitsee kuitenkin laaja yhteisymmärrys siitä, että väsymys vaikuttaa auton ratissa aivan samalla tavalla kuin veressä seilaavat promillet.

Voisiko joku selittää minulle tämän ristiriidan?

Sitten tulee pakollinen osuus besserwissereille: kyllä, osaan huolehtia unihygieniastani. Kävelen iltaisin pitkiä, rauhoittavia lenkkejä koirien kanssa, harrastan joogaa ja osaan erilaisia hengitysharjoituksia. En juo illalla kahvia enkä syö raskaita aterioita. Syön pienen leivänpalan (hiilihydraattien pitäisi unettaa) ja luen kirjaa ennen nukahtamista.


Kuva: Pixabay

Mutta kun se uni ei vaan tule. 

Joskus, kun valvon yöllä enkä jaksa enää lukea, katselen koiriamme, jotka nukkuvat kaunista, luonnollista unta. Miksi eläimet (ja ilmeisesti kasvitkin) osaavat nukkua, mutta minä en?

Jo lapsena olin herkkäuninen. Heräsin aikaisin, reagoin herkästi ääniin ja minun oli vaikea nukahtaa vieraassa paikassa. Myöhemmin rytmi on kääntynyt aivan toisin päin. Varsinkin vuorotteluvapaalla unirytmini on noin neljä, viisi tuntia myöhäisempi kuin nomaalisti. Kun aamuyön tunteina vihdoin saan unta, nukun yleensä aamulla niin pitkään kuin pystyn. Samoin lomilla ja viikonloppuina.

Ai, niin, mutta sehän onkin meiltä unettomilta ankarasti kielletty. Lehtijuttujen niksi numero yksi on yleensä se, että ”mene aina samaan aikaan nukumaan ja herää aina samaan aikaan”. Viis siitä, onko loma tai lauantai.

Ja kissan viikset, sanon minä. Vaikka neuvo olisikin totta, otan uneni sieltä, mistä sen saan. Jos en nuku niinä ”hyvinä iltayön tunteina” (tämäkin on unijuttujen syyllistävää vakiokamaa), on aivan varmaa, että nukun sitten, kun uni vihdoin tulee.


Kuva: Pixabay

Seuraavaksi ollaankin sitten ongelmissa työelämän kanssa. Jostain syystä Suomessa eletään edelleen agraariyhteiskunnan aikataulussa ja omallakin työpaikallani aamuvirkut ovat paikalla jo seitsemältä. Entäs minä ja muut minun kaltaiseni? Itse tekisin mieluiten töitä joko etänä omassa aikataulussani tai ainakin iltapainotteisesti.

Ja niin, taisin muuten juuri tajuta selityksen viime aikojen tavallistakin repaleisemmalle unelle. Vuorotteluvapaa on hiljalleen kääntymässä loppuaan kohti ja suolakaivokset odottavat. Pelkkä tieto lähestyvästä päivämäärästä saa ilmeisesti  unijärjestelmäni sekoamaan. Toivottavasti ei kuitenkaan totaalisesti.

Ja ihan vaan selvyyden vuoksi kerron vielä sen, että tällä hetkellä minulla on fiksu ja ymmärtäväinen lääkäri, joka hoitaa unettomuuttani hyvin ja asiantuntevasti. Mutta ei hänkään sitä parantamaan pysty.

Parasympaattisen hermoston tärkein hermo on vagushermo (kiertäjähermo) eli kymmenes aivohermo. Ja toisinaan, onnellisena hetkenä, joka ilta toistamani hengitysharjoitukset hieman helpottavat ja Nukku-Matti pääsee sirottelemaan unihiekkaa minunkin päälleni.


Kuva: Pixabay

























keskiviikko 4. marraskuuta 2020

Kuusannan pukukoodi Linnunradan liftarille


Kun on muutenkin kuutamolla, kannattaa pukeutua tähtisumuun. Kuva: Sanna Saarenketo. 

            

                                    
 Hello, Luke Skywalker! Täältä tullaan! Kuva: Sanna Saarenketo.

             
                                                                                      

Näin Galaxy Dress -mekon ensimmäistä kertaa hoviartesaanini Mirvan sivuilla. Olin aivan mykistynyt. Tuuttasin heti kysymksiä: mistä, mistä, mistä näitä saa?


Vastaus olikin todella mieluinen. Mirva esitteli minulle Kuusannan, joka tuunaa galaxy-mekkoja ja muitakin vaatteita kierrätysmateriaaleista ja käyttää mahdollisimman ekologisia värjäysmenetelmiä. Mirva lähetti myös lisää kuvia omista ja poikansa vaatteista, joita Kuusanna oli värjännyt. Ne olivat fantastisen hienoja!


Olin haltioissani! Olinhan löytänyt taas uuden, ekologisesti toimivan käsityöläisen!


Otin siitä paikasta yhteyttä Kuusannaan, joka neuvoi minua lähettämään hänelle yksivärisen, luonnonmateriaalista valmistetun vaatteen. Hän kyllä värjäisi siihen galaksit ja tähtisumut. Sain valita kuvista, minkä sävyinen avaruus minua eniten houkuttelisi.


Kuusanna lupasi myös vastata kysymyksiini tätä blogikirjoitusta varten, joka on tehty kaupallisena yhteistyönä.


Kuusannan oikea nimi on Sanna Saarenketo. Hän on kotoisin Jurvasta Etelä-pohjanmaalta. Nykyään hän asuu Kauhajoella ja pyörittää kotona yritystään ja Kuusanna-nettikauppaansa, jossa on myynnissä uniikkeja, kierrätysmateriaaleista valmistettuja vaatteita ja koruja.


Mikä on taiteilijanimesi tarina?


”Mietin tosi pitkään, ja hylkäsin varmaan kymmeniä ehdokkaita. Kuusanna muotoutui lopulta siitä, kun halusin nimeen mystisyyttä ja luonnonläheisyyttä oman nimeni lisäksi. Kuusi on lempipuuni ja Kuu kuvastaa hyvin taidettani, jossa usein esiintyy metsää öisissä maisemissa kuunvalossa.”


Kuusanna asuu miehensä ja kissojensa kanssa 1800-luvun pihapiirissa. Kuva: Sanna Saarenketo. 


Luonto tulee melkein sisään ikkunoista. Vieressä on Lauhanvuoren kansallispuisto.
Kuva: Sanna Saarenketo.  


”Asun 1800-luvulla rakennetussa entisessä Metsänvartijan torpassa mieheni ja kahden kissan kanssa. Paikka on aivan Lauhanvuoren kansallispuiston rajalla, omassa rauhassa. Luonto ympäröi meidät ja metsän eläimet tulevat pihaan, mistä olen erityisen innoissani. Koen olevani todella onnekas. Luonto on mulle ihan kaikki kaikessa ja siitä ammennan myös taiteeseeni.”



Kuusannan mielestä maalla on helppo elää luonnonmukaisesti. Hän kuskaa paketitkin postiin samalla, kun käy kaupassa. Ei tule turhaa ajoa. Kuva: Sanna Saarenketo.



Kuusanna tehnyt kierrätysvaatebisnestä päätoimisesti viitisen vuotta. Sitä ennen hän työskenteli pitkään asiakaspalvelu- ja sihteeritehtävissä IT- ja myynnin alalla. Hänellä on IT-tradenomin paperit, mutta ei käsityöalan koulutusta. Taide ja käsityö ovat silti olleet ihan pikkulapsesta lähtien Kusannalle rakas ja tärkeä harrastus.


”Taide ja luonto veivät mennessään ja rohkaistuin keväällä 2017 ottamaan suuren ja pelottavan askeleen yksityisyrittäjyyteen. Päivääkään en ole katunut! Nyt suunnitelmissa on toimialan laajentaminen luontopalveluihin, olenhan myös keruutuoteneuvoja ja kokenut metsässä liikkuja, joten esimerkiksi ohjattujen luontoretkien vetäminen tuntuisi luonnolliselta. Onhan kodin vieressä kansalllispuistokin”, Kuusanna kertoo.


Miten otat ekologisuuden, eettisyyden ja vastuullisuuden huomioon työssäsi?


”Aika monellakin tapaa. Kaikki käyttämäni tekstiiliraaka-aine sekä nahka ovat kierrätettyjä. Pyrin muokkaamaan vaatteita uuteen uskoon pääosin värjäämällä ja maalaamalla, mutta välillä näytän niille myös saksia ja ompelukonetta. Teen kaiken työn kotonani itse. Käyttämäni värit ovat kotimaisia reaktiivivärejä ja kankaapainovärejä. Käsittelen vaatteet niin, että ne kestävät pesua eivätkä jouda heti käytössä romukoppaan. Tekstiilijätettä tulee todella vähän, koska hyödynnän pienetkin palat asusteina ja koruina.”



Kuusanna tuunaa vaatteet kotonaan. Hän on onnellinen, kun voi asua maalla. Kuva: Sanna Saarenketo.



PURISTELUTEKNIIKKA SÄÄSTÄÄ VETTÄ


Olen kehittänyt oman, vettä hyvin säästävän tapani värjätä kankaita käsin. Tavaramerkkini on nimenomaan se, että pelastan jo hylättyjä vaatteita uudelleen käyttöön muokkaamalla niistä kiinnostavia ja uniikkeja. Samalla saan innostettua ihmisiä kierrättämiseen ja he voivat tuoda minulle muokattavaksi myös omia vaatteitaan ja nähdä, miten moni vaate onkin vielä pelastettavissa.”


Tuotteiden materiaaleja Kuusanna etsii myös kirpputoreilta ja kierrätyskeskuksista. Hän valitse materiaalit huolellisesti. Tekokuituja hän ei käytä lainkaan, koska ne vaatisivat voimakkaita happovärejä.


”Osan materiaaleista käytän kankaina ihan eri tuotteiksi, mutta muokkaan myös hyväkuntoisia vaatteita uuden näköisiksi värjäämällä ja maalaamalla. Suosin luonnonkuituja. Nahkaa saa esimerkiksi vanhoista nahkatakeista.”


Jokainen Kuusannan vaate on uniikki. Kuva: Sanna Saarenketo.


Luonnon keskellä on hyvä olla. Pörriäisillekin riittää mesimestoja. Kuva: Sanna Saarenketo.



Millainen on ekologinen värjäysprosessi?


”No, oikeasti ekologinen värjäysprosessi olisi esimerkiksi auringon valoa hyödyntävä kuviointi sapluunalla tai sieni/kasvivärjäys. Valitettavasti kierrätysmateriaalin käyttö raaka-aineena vaatii hieman voimakkaammat aineet ja hyvin harvoin kasvivärjäys on mahdollista. Käytän kotimaisia reaktiivivärejä ja maalaan paljon käsin, jolloin värin hukka on mahdollisimman pieni. Minulla on oma erikoinen ”puristelutekniikkani” jonka avulla pystyn minimoimaan käyttämäni veden määrän. En edes halua tasaista, vaan mahdollisimman eläväistä pintaa. Teen kaikki värjäykset ja maalaukset käsin, mistä syystä keskenään identtisiä paitoja ei ole.”


Kun kyselen Galaxy-mallistosta, Kuusanna kertoo, että hänellä ei ole ainoatakaan mallistoa, koska jokainen vaate on oma, uniikki kappaleensa. Tilauksesta hän tekee jonkin  verran asiakkaille toisintoja vaatteista joihin he ovat ihastuneet nettikaupassa, mutta koko tai väri on ollut heille väärä. 


”Galaksityylinen avaruusvärjäys on ollut hurjan suosittu ja sitä olenkin saanut tehdä tilauksesta aika monelle.”


Galaxy-värjätyt vaatteet ovat olleen suosittuja. Silti niitäkään ei ole kahta samanlaista. Kuva: Sanna Saarenketo. 

Joissakin vaatteissa on myös kuvia ja symboleja. 


”Kuvat maalaan vapaalla kädellä intuitiivisesti, korkeintaan hieman luonnostellen. Yleensä en vielä aloittaessakaan tiedä kovin tarkkaan, mikä kuva on syntymässä. Jonkun verran maalaan myös voimaeläimiä tai toteutan asiakkaiden pitkäaikaisia kuvahaaveita vaatteisiin. Toista samanlaista ei voi tulla vastaan kadulla.”


Kuusanna korostaa, että vaikka hän tekeekin asiakkaiden toivomaa avaruusvärjäystä, jokainen vaate on uniikki ja omanlaisensa. 


”Muokkaan jokaisen vaatteen käsin sen mukaan mitä fiiliksiä se mulle tuottaa, kun sitä hypistelen. Joistakin tulee heti hippimäinen fiilis, toisista pakanallinen ja toiset näkee heti voimakkaan tummissa galaksi- tai tähtisumuväreissä.”


Nettikaupassa vaatteiden nimet juontavat siitä, että Kuusanna haluaa antaa jokaiselle vaateelle mahdollisimman kuvaavan ja ytimekkään nimen, jonka perusteella asiakas kiinnostuisi tuotteesta.


Kerrotko vielä, mistä vaatteita voi hankkia? 


”Kuusannan Etsy-kaupan asiakaskuntaa on ympäri maailman. Eniten paketteja menee Britteihin ja Keski-eurooppaan, sillon tällöin myös Yhdysvaltoihin. Suomalaiset ovat nyt myös pikku hiljaa alkaneet löytää Etsy.comin mutta edelleen suurin osa Suomen myynneistä tulee myyjäistapahtumien ja sosiaalisen median kautta. Joskus joku intoutuu myös käymään täällä kotonani vaaterekkiä tutkimassa.”


Asiakkaat ovat tervetulleita katselemaan vaateita myös Kuusannan kotiin. Kuva: Sanna Saarenketo. 


Pakkaan aina kierrätysmateriaaleihin ja pyrin välttämään turhaa autolla ajelua. Postituspäivä on kerran viikossa, silloin kun ajelen muutenkin kauppa-asioille. Luonnon huomioiminen on muutenkin kaikessa elämässäni jatkuvasti läsnä, joten ekologiset valinnat eivät ole vaikeita.”


Teet myös jonkin verran koruja?


”Teen. Koruissa käytän materiaalina kierrätettya nahkaa, luonnosta kerättyä kelopuuta sekä sulkia. Koruissa olen hyödyntänyt ns.leikkuujätettä jota olen saanut eräältä pieneltä nahkapajalta. Palat olisivat päätyneet roskiin, mutta roikkuvatkin nyt monen tyylikkään käyttäjän korvissa.”


Kierrätyskeskuksista löytyy myös rikkinäisiä koruja, josta Kuusanna saa helmiä ja muita osia koruihin. Korvisten koukut Kuusanna ostaa hygieniasyistä uutena.


Jos kiinnostut, klikkaa Kuusannan kotisivuja  tai Etsy.com -nettikauppaa


Seuraa Kuusannaa myös Facessa ja Instagramissa!