Tunnisteet

keskiviikko 9. syyskuuta 2020

Ystävyys on kestävyyslaji


Ystävän kanssa on hauskaa. Kuva: Pixabay. 


Ystävyyttä pidetään usein puhtaampana ja reilumpana kuin muita ihmissuhteita. Ystävykset sanovat, että vaikka tapaamisten välillä olisi vuosia, he jatkavat siitä, mihin viimeksi jäivät. Ystävä on uskollinen, ystävyys tarkoittaa sitoutumista. Ystävien välillä ei ole salaisuuksia. Ystävän kanssa voi jakaa vaikeatkin asiat.

Ystävää puolustetaan, kannustetaan, autetaan, tuetaan ja kuunnellaan. Häntä kaivataan, kun hän on poissa. Ystävän onnistumisista iloitaan yhdessä ystävän kanssa. Jos ystävä epäonnistuu, hänelle tarjotaan olkapäätä. Ystävyys on vilpitöntä ja ystävään voi aina luottaa. Ystävä hyväksyy sinut ja sinä ystävän.

Ja onhan ystävyys kaikkea tätä. Silti ystävyksetkin ovat vaan ihmisiä, eikä ystävyys ehkä lopulta ole sen jalompi ihmissuhde kuin muutkaan. Ystävyyteenkin voi liittyä väärinkäsityksiä ja ristiriitoja, mustasukkaisuutta ja kateutta. Pitkissä ystävyyksissä saattaa olla katkoksia ja hiljaisuuksia. Ystävä voi myös katkaista välit perustelematta. Tai etääntyä, jos toinen muuttuu.

Millainen ystävä itse sitten olen? Luulenpa, että minussa on kaksi erilaista puolta.

Toinen niistä on varsin vaativa: suoranuottinen ja välillä hankala. Saatan loukkaantua ja tulistua nopeasti. Lepyn melkein yhtä äkkiä, mutta yllättävän moni ei oikein osaa ottaa anteeksipyyntöä vastaan. Pyydän silti sitkeästi anteeksi. Nykyään kuitenkin ajattelen, että jos en kelpaa sellaisena kuin olen, sille ei oikein voi mitään. Nuorempana etsin ja tarvitsin hyväksyntää, mutta enää en ole riippuvainen siitä.

Toisaalta tiedän, että osaan olla empaattinen, hienotunteinen ja luotettava. Se on minusta ystävyyden perusta, mutta se voi olla myös ansa. Yllättävän moni ystävyys on noudattanut yksipuolista kaavaa: kun tapaamme, ystävä puhuu vain itsestään, omista kokemuksistaan ja tunteistaan. Ystävä lähtee tapaamisesta mieli keveänä, minä jään uupuneena ja turhautuneena ihmettelemään, miten tässä taas näin kävi. Eihän ystävän kuuluisi olla energiaimuri.

Ehkä tämä kulkee suvussa, koska äidillänikin oli vastaavia kokemuksia. Ja tyttäreni on kertonut samanlaisista tuntemuksista. Meitä kolmea yhdistää se, että kaikki ovat tai olivat hyviä kuuntelijoita.

Olen viime vuosina myös menettänyt ystäviä siksi, että olen ottanut somessa voimakkaasti kantaa ilmastonmuutokseen, eläinten oikeuksiin ja vegaaniseen ruokavalioon. Joillekin tämä on liikaa. He kokevat minut ärsyttävänä ja rasittavana, koska heistä tuntuu, että syyllistän heitä kritisoimalla heidän elämäntapaansa.

Heiltä on ehkä jäänyt huomaamatta, että olen kriittinen myös itseäni kohtaan ja teen jatkuvasti muutoksia omassa elämässäni.

Pitäisikö näistä ystävistä sitten sanoa samoin kuin maanviljelijä-isäni tapasi sanoa huonon sadon tuottaneeesta vuodesta: ”Saa, mennä, ei tuu ikävä.” En tiedä, joskus kyllä tulee ikävä. Mutta mitä oikeastaan?

Olenko sitten itse ollut täydellinen ystävä? Tuskin. En takuulla ole osannut tukea ystäviäni riittävästi vaikeissa paikoissa enkä aina pidä kunnolla yhteyttä. Olen välillä sulkeutunut ja viihdyn omissa oloissani. Minunkin ystävistäni voi ihan hyvin tuntua siltä, että heidät on hylätty ja otettu esille sitten, kun minulle sopii.

Eläinten kanssa olen jo pienestä pitäen ystävystynyt helposti. Lapsena kasvoin kirjaimellisesti eläinten parissa. Meillä oli kaikenlaisia eläimiä kilpikonnasta hevosiin ja lampaisiin. Koirat ovat edelleen uskollisia ystävänä. Muitakin lajeja ottaisin, mutta kotiin ei oikein mahdu.

Fluffy on uskollinen ystävä. 

Mutta lapsuudenystävät ovat pysyneet. He varmaan tuntevat minut jo niin pitkältä ajalta, että jaksavat pitää minusta, vaikka emme olisikaan aina samaa mieltä. Perspektiivi on aivan toisenlainen, kun on tuntenut ystävän vanhemmat ja jopa tämän isovanhemmat. Ja nyt kun meillä kaikilla on aikuisia lapsia, näkee pitkän, sukupolvien muodostaman kaaren. Se on etuoikeus ja ilo.

Vuotta nuorempi naapurintyttö oli lapsena paras ystäväni eikä yhteys ole katkennut koko elämän aikana. Kun viimeksi kävin hänen luonaan toukokuussa ja annoin taas pyytämättä hyviä neuvoja, häneltä lipsahti ”Kyllä, isosisko!” Tottakai siinä oli lempeää ironiaa, mutta minäkin olen kokenut välillämme olevan siteen melkein perheenjäsenyyeksi.


Lapsuudenystäväni  ja ”siskoni” Rekku (oik.) ja minä. Kuva: Eero Kaatikko.



Rekku (oik.) ja hänen tyttärensä Jutta kävivät viime kesänä kylässä. Kuva: Tuomas Pelttari.

Kotitaloni vieressä on pieni kuusikko, meidän oma puolen hehtaarin metsä, jonka toiselta puolelta löytyi kaksikin ystävää. 

Punaisessa talossa asui minua pari vuotta vanhempi tyttö. Leikimme usein yhdessä, mutta olin aivan liian pieni bestikseksi. Ymmärsin sen itsekin. Hän muutti ulkomaille lukion jälkeen ja palasi takaisin Suomeen vasta, kun halusi perustaa perheen.

Löysimme toisemme uudelleen kolmikymppisinä, kun minäkin olin saanut lapsen. Oli ihanaa, kun lapsemme viettivät kesiä vierekkäisissä taloissa - joista oli nyt tullut mummiloita - ja ystävystyivät lujasti keskenään. Meidän vanha, jo melkein umpeen kasvanut metsäpolkumme oli jälleen kovassa käytössä.

Lapsuudenkodin kuusikon toisella puolella oli keltainen talo, jossa asuivat eläkepäiviään viettävät ruustinna ja rovasti. He olivat sivistyneitä ja jotenkin aristokraattisen tuntuisia ihmisiä, ja he rakastivat lapsia. Ruustinna oli valkoisine hiuksineen kuin lempeämpi versio Aino Sibeliuksesta.

Heillä oli 16 lastenlasta, jotka viettivät kesiä omassa mummolassaan. Ystävystyin varsinkin yhden perheen lasten kanssa, ja kipaisin metsän läpi heti, kun kuulin heidän saapuneen.

Muistan yksityiskohtaisesti rovastin ja ruustinnan kulttuurikodin, jossa olohuoneen ison ikkunan edessä oli flyygeli. Koti oli kalustettu vanhoilla tyylihuonekaluilla. He olivat ainoat tuntemani ihmiset, jotka söivät ateriansa ruokasalissa. Lastenlapset huudettiin illalla sisään juomaan hopeateetä.

Se oli minusta ehkä hienointa maailmassa.




Omenapuussa ystäväni Pirita (oik.), hänen siskonsa Tuija ja minä. 
Kuva Mauri Aukee.


Tämä ystävä, rovastin ja ruustinnan lapsenlapsi, etsi minut käsiinsä aikuisena. Olin lomailemassa kotona, ja kun tulin jostain sisään, siinä hän yhtäkkiä istui rupattelemassa äitini kanssa. He olivat aina tulleet hyvin toimeen. Me päivitimme ystävyyssuhteemme, joka on voimisssaan tänäkin päivänä. Teimme myös yhteisiä työprojekteja.

Lapsuuden- ja nuoruudenystäviä on löytynyt somen kautta muitakin. Heidän kanssaan olen todella jatkanut siitä, mihin viimeksi jäätiin. Ystävät asuvat eri puolella Suomea tai ulkomailla, joten käytän somea viestintään todella paljon. Pidän somessa tai sähköpostissa käytyjä ystävyyskeskusteluja yhtä tärkeinä kuin kasvokkain tapaamista.

Somessakin voi kokea läheisyyttä. Kuva: Pixabay. 


Nuoruudessa kuuluin pariinkin jengiin, joiden jäsenistä valtaosa oli poikia. Toisessa jengissä olin pitkään ainoa tyttö. En seurustellut kenenkään kanssa, olimme pelkästään hyviä kavereita. Pärjäsin poikien kanssa, koska olin läpäissyt testin: kuuntelin oikeanlaista musiikkia ja olin ”hyvä jätkä”.

Yksi pojista oli vuosia erittäin läheinen ystäväni. Pystyimme puhumaan melkein mistä tahansa. Luotin häneen kuin kallioon. Yhteys häneen ja koko jengiin katkesi,  kun lähdimme opiskelemaan eri suuntiin.

Viime syksynä eräs tärkeä lukiokaverini kuoli äkillisesti. Hän oli maailmalla tunnettu, mutta Suomessa melko tuntematon kitaristi ja säveltäjä. Kuolema iski kovaa ja sai ymmärtämään, että aikaa ei ole rajattomasti. Onneksi ehdin nähdä ystäväni keikalla kesällä. Hänelle olin aina ”My Golden Friend”. Hän käytti englantia luontevasti, koska oli opiskellut kitaransoittoa Yhdysvalloissa.

Minäkin opiskelin Turun yliopistossa kahdeksan vuotta, mutta silloiset ystävät ovat jostain syystä kadonneet maailman tuuliin. Välillä ihmettelen sitä, koska opiskelu oli minusta elämän hienointa aikaa ja siihen kuuluivat tiiviisti myös opiskelukaverit. Yliopistossa vietetyt vuodet merkitsivät voimakasta maailmankuvan ja identiteetin ja kehittymistä ja lujittumista. Kuvittelin, että se yhdistäisi.

Työpaikoilta on sen sijaan löytynyt elämän varrella monia hyviä ystäviä, joista yllättävän moni on pysynyt mukana kaikki nämä vuodet. Olen tehnyt toimittajan töitä eri lehtitalossa ja freelancerina, pääasiassa Turussa ja Helsingissä, jossa vierähti kymmenisen vuotta. Toimittajat hallitsevat viestinnän ja heitä tapaan enimmäkseen somessa, joskus kahvilla ja taidenäyttelyissä, kun käyn Helsingissä.

Kahdesta toimittajakollegasta tuli Ellan kummeja. He ovat edelleen läheisiä ystäviäni, vaikka toinen on asunut ulkomailla käytännössä koko aikuisikänsä.

Nykyinen työpaikkani, kirjasto, on työyhteisönä hyvin erilainen kuin toimitukset. Varsinkin aikaisemmin meillä oli töissä sairaan hauskaa, koska myös kirjastoissa on töissä on mahtavia tyyppejä. Nyt kun kunnat ovat taloudellisesti tiukalla eikä uusia ihmisiä enää palkata pois lähtevien tilalle, tunnelma on kiristynyt. Enää ei naureta yhdessä niin usein.

Kuvittelin joskus, että syvimmät ystävyyssuhteet solmitaan nuorena, herkässä iässä. Enää en ajattele niin. Olen ihan viime vuosina löytänyt uusia ihania ystäviä, joista on tullut erittäin läheisiä. Vaikka pelotti, päätin uskaltaa päästää toisen lähelle ja näyttää: tällainen minä olen. Mitään pahaa ei tapahtunut, päinvastoin. Minut otettiin kaikkine vikoineni avosylin vastaan.

Tällä hetkellä minulla on monenlaisia ystäviä ja tasapainoisia ystävyyssuhteita, joissa tulen kuulluksi ja nähdyksi. Joskus tuntuu, että se olenkin minä, joka vie liikaa tilaa. Kerrottehan ystävät, jos näin käy?



Sanna-ystävän kanssa. Kuva: Sanna Nikander. 


maanantai 31. elokuuta 2020

Mietteliäs poimija samoilee kukkaniityllä

Sunnuntaina illansuussa lähdimme koirien kanssa lenkille Koroisten ja Halisten suuntaan. Siellä on kolme Turun kaupungin kukkaniittyjä, joista on nyt lupa poimia kukkakimppuja. Turussa kukkia on kylvetty maisemapeltoihin yhteensä kuuden hehtaarin alueelle.

Mietteliäs poimija, jolla on loppumatkasta reppu täynnä kukkia. Kuva: Tuomas Pelttari.


Emme olleet yksin. Historiallisella Suomen sydän -reitillä oli runsaasti lenkkeilijöitä, pyöräilijöitä ja kävelijöitä koirien kanssa ja ilman. Monilla oli kukkakimppuja käsissä. 

Reitti ohittaa vanhan Koroisten piispanistuimen, jossa kirkollisen vallan ajoista muistuttaa pelkistetty valkoinen risti. Paikka on edelleen yksi Turun kauneimmista, ja voi vain kuvitella, miltä se näytti 1200-luvulla, kun vesi oli korkeammalla. 

Koroisten piispanistuimelta on ihana näkymä Aurajoen alajuoksulle ja kaupunkiin. Kuva: Tuomas Pelttari.


Piispanistuin siirrettiin Nousiaisista Koroisiin vuonna 1229. Niemeä ympäröimään rakennettiin puolustusvarustukset. Kirkon lisäksi siellä sijaitsi piispan linnoitettu asunto. Sekä linnoituksen että kirkon perustuksia on yhä nähtävissä.

Vähän toisaalta Koroisista löysimme myös ITU - IN SITU -keramiikkaveistoksen, joka oli tehty yhteistyössä Turunmaan keraamikkojen killan kanssa paikan päällä polttoa myöten. Se sopi hyvin alueen puuveistosten viereen. Turku on siitä ihana kaupunki, että täällä voi törmätä taiteeseen missä vaan.

Elävän kulttuurin Koroinen toimii vanhassa pihapiirissä, joka on tullut tutuksi monenlaisista happeningeistä ja keikoista. Järjestimme Ellan ylioppilasjuhlatkin aikoinaan punaisessa kahvilarakennuksessa. Koko talo tuoksui, koska osa leivonnaisista paistettiin paikan päällä.


Aluksi  poimija epäröi: malttaako taittaa? Kuva: Tuomas Pelttari. 


Kun muistot on muisteltu, vastaan tulikin jo ensimmäinen niitty, jossa sinisiä ruiskaunokkeja ja liiloja hunajakukkia raikasti hohtavan valkoinen kesäharso. Ongin repusta sakset ja kahlasin varovasti niittyyn painuneita polkuja pitkin.

Napsin kimppuuni ruiskaunokkeja ja kesäharsoa, mutta hunajakukissa oli sellainen pörriäisten armeija hommissa, että päätin suosiolla jättää kukat heille.

Hunajakukka tarjoaa pörriäisille juhla-aterian. Kuva: Tuomas Pelttari. 

Kukkien poimimisesta tuli hiukan ristiriitainen fiilis. Mieluiten antaisin luonnonkukkien kasvaa omilla paikoillaan ja nauttisin niistä luonnossa, kasvupaikalla. Nämä maisemapellot on kuitenkin istutettu kaupunkilaisten iloksi, ja niistä poimiminen tuntuu siksi luontevammalta.

Vaikka tiedänhän minä, että kukat lakastuvat maljakossa muutamassa päivässä. Leikkokukkia en osta enää lainkaan niiden yllättävän suuren hiilijalanjäljen takia. Siitä kirjoitinkin blogissa jo keväällä otsikolla Mitä oikeastaan teet, kun ostat kukkakimpun?


Jatkoimme silti matkaa ja poimintaa. Ennen Halistenkoskea oli vielä toinen ruiskaunokkeja, hunajakukkia ja kesäharsoa puskeva niitty. Väistelin ahkeria pörriäisiä ja napsin kimppuun lisää sinivalkoista. Taitoin mukaan myös yhden pinkin malopin.

Kimppuun tulee kesäharsoa ja ruiskaunokkeja. Kuva: Tuomas Pelttari. 

Ylitimme Halistenkosken vanhaa siltä myöten ja sanoimme heipat Suomen sydän -reitille, joka jatkaa Liedon Vanhalinnnaan saakka. Toisella puolella jokea kuljimme ulkoilureitillä ylioppilaskylän reunassa. Asuin siellä yhteensä noin kuusi ja puoli vuotta ja lenkkeilin jokirannassa tuhansia kertoja.

Ylioppilaskylän pellolla oli muitakin poimijoita. Siellä kasvoi runsaasti maloppeja. Minäkin olin jo karaistunut ja saksin kimppuun myös hunajakukkia, koska pörriäiset näyttivät saaneen medenkeruunsa valmiiksi. Pellolla kasvoi myös runsaasti kalpeanvalkoisia ja vaaleanvioletteja ruiskaunokkeja. Jahtasin myös isoa kukkaa, jota epäilin olevan harmaanlila silkkiunikko.


Reppu alkoi olla täynnä ja lähdimme reippailemaan kotia kohti. Vasta kotona tajusin, että olemme kävelleet ulkona kolmisen tuntia. Koirat tykkäsivät, kun kerrankin oli aikaa nuuskia perusteellisesti.


Illalla sommittelin kimput vanhoihin Riihimäen lasin tölkkeihin. Ja pakko myöntää, että ne olivathan ne upeita.


Sinivalkoinen kimppu.

Viileiden punaisten sävyjen kimppu. 


Viime kesänä kävin Ruissalon auringonkukkapelloilla poimimassa isoja, hymyileviä keltanaamoja elokuisiin juhliimme. Kukinta oli jo vähän ohi, joten sain tehdä tosissani töitä kimpun eteen. Siellä ne siten helottivat kunniapaikalla pöydässä, jossa oli tarjolla juomia. 


Ruissalon auringonkukkapelloilla sain viime kesänä etsiä ihan tosissaan kukkia ja nuppuja.
Kuva: Tuomas Pelttari

lauantai 22. elokuuta 2020

Nimi on enne: olen hulluna kiviin!

Laavakiviä Islannista. 


En ole koskaan erityisesti pitänyt sukunimestäni, mutta olen hyväksynyt sen ihan tavallisena suomalaisena nimenä. Minua miellyttää se, että nimessä on vahva yhteys luontoon. Pari päivää sitten aloin miettiä nimeäni eri näkökulmasta: olisiko nimi sittenkin enne?

Kun isäni suku asettui Kiviniemen tilalle vuonna 1900, he ottivat itselleen maatilan nimen. Meillä oli tapana laskea leikkiä siitä, että nimi on varmaan tullut kivisistä pelloista. Maanmiehen aura on karahtanut kiveen ja yli sadan vuoden aikana maasta on nostettu ehkä satoja kiviä, pieniä ja suuria. 

Mutta entä jos se onkin totta? Suomalaisilla, luontoa kuvaavilla sukunimillä on usein kytkös todellisuuteen. Koska kiviä on todistettavasti löytynyt, paikalla on tuhansia ja tuhansia vuosia sitten voinut olla vettäkin. Mistä nimen loppuosa, niemi, muuten tulisi? Merenrantaan on linnuntietä vain kolmisenkymmentä kilometriä.

Joka tapauksessa olen aina rakastanut kiviä. Niiden vaatimatonta ja juhlallista  hiljaisuutta.

Tämä kivi oli miehen entisen asunnon saunasta. Lattialla oli viisi kiveä, jotka ovat pysyneet mukana.


Kun olin lapsi, äidilläni oli kalliokasvipuutarha. Se oli ehkä parin neliön kokoinen laakea kallio, joka oli kuorrutettu värikkäillä, matalilla kasveilla. Parhaiten muistan kallioleimun, joka helotti pinkkinä mattona pehmeänvihreän sammalen vieressä. Kukkien keskellä oli hohtavan valkoinen, sädehtivä kivi, jonka äiti kertoi tuoneensa Lapista. Se välkehti kuin lumiveistos kevättalven auringossa. 

Tuo pieni kallio kasveineen oli vaatimaton, mutta erityinen. Minut on kuvattu siinä kymmeniä ja kymmeniä kertoja, milloin yksin, milloin kaverin kanssa. Tässä olen serkkuni Heikin kanssa. Kuva on otettu alkukeväällä, mikään ei vielä kuki.


Heikin kanssa puutarhan kivellä. 


Puutarhassa oli myös perinteisiä kukkapenkkejä, joissa kasvoi iiriksiä, tiikerinliljoja, pioneja ja ruusuja. Ja vaikka mitä muita. Kukkapenkit muistan lähinnä loputtomista kitkemiseen käytetyistä tunneista. Olin lapsena haaveilija, joka ei aina ollut kovin lujasti kiinni todellisuudessa. Kerran olin ajatuksissani kiskonut äidin vaalimat lemmikit penkistä. Silloin hän pahoitti mielensä, mutta en tehnyt sitä tahallani.

Lapsena minulla oli myös ihan oma kivi, Hevoskivi. Tai eihän se minun ollut, mutta olin ominut sen. Se oli iso järkäle, joka jökötti keskellä peltoa lähellä kotia. Ehkä se oli jonkinlainen siirtolohkare. Sinne kiipesin haaveilemaan aina kun mahdollista.

Lempihaaveeni oli sellainen, jossa ratsastin omalla hevosella peltotietä ilta-auringon viistona lankeavassa, kultaisessa valossa. Muistan valon tarkasti, ja tomun, jonka hevosen kaviot nostattivat. Sävelsin unelmasta pienen laulunkin. Sen nimi oli Iloinen ratsastaja. Keltaiselle paperille kirjoitettu pianopartituuri on valitettavasti hävinnyt.

Nyt kivi on siirretty pellolta paremmalle paikalle - puutarhaan. Se on komea. 

Hevoskivi näkyy vasemmalla koivujen välissä. Edessä Kiviniemen kiviset pellot. 


Myöhemmin, ehkä teininä, haaveilin siitä, että pellon paikalla olisi ollut järvi. Silloin kivelle olisi voinut uida. Rakastin uimista, vaikka olen varttunut Etelä-Pohjanmaalla. Mutta äitini tuli Turusta ja hänen mielestään lasten piti osata uida, mieluiten erittäin hyvin. Me kävimme uimassa hiekkakuopilla ja järvissä, joita Pohjanmaallakin siellä täällä on

Rakkauteni kiviin on konkreettista. Nautin joka kerta, kun nousen vanhoja kiviportaita kotiovelle. Kasaan kiviä pihalle, katselen ja koskettelen niitä. Tänä kesänä en hankkinut juurikaan kesäkukkia, koska halusin nähdä, mitä vanhasta, kivillä rajatusta kukkapenkistä puskee. Ainakin akileijoja ja vuohenkelloja.


En ole yhtä hyvä puutarhuri kuin äitini oli. Tätä voisi hyvällä tahdolla kutsua kivipuutarhaksi. 


Kiinnitän kiviin huomiota myös koiralenkeillä. Ilahduin aina, kun näen kivettyjä katuja, kiviaitoja ja nupu- tai mukulakivia. Uusilla asuinalueella kiviä käytetään luovasti vaikkapa maisemoinnissa.

Kivet ilahduttavat minua. Ja niiden välistä puskevat ruohotupsut.


Kun katselen ja koskettelen kiviä, tavoitan jotain niiden ikuisuudesta. Kivien olemisen tapa on niin jylhää ja vakaata. Tuntuu, että kun koskee kiveä, ulottuu maapallon menneisyyteen. Kivi on niin vanhaa, että sitä on vaikea käsittää.


Kuten Reetta Niemelä kirjoittaa: Sulaudu kallioon. 
Tai: Kuuntele kiven sydämenlyöntejä. 





Peruskallioksi nimitetään Suomessa vain yli 650 miljoonaa vuotta vanhaa kallioperää, jota on edelleen näkyvissä runsaasti. Siitä huolimatta, että jääkaudet ovat höyläneet ja rutanneet kallioperää ja kuluttaneet kalliota rajusti. Ulkomaiset vieraat kiinnittävät usein huomiota siihen, että Suomessa näkee paljasta peruskalliota. Heille se on ihme. Muualla maailmassa sen päällä on kerrostunutta maa-ainesta eli sedimenttiä tai kovettuneita ja kerrostuneita sedimenttikivilajeja. 

Suomi sijaitsee prekambrisen Fennoskandian kilven keskellä, missä maapallon kuoren liikkeet ovat vähäisiä. Kilpi tarkoittaa laajaa aluetta, jossa vanha, kiteinen kallioperä on näkyvissä tai ohuen maaperän peitossa.

Suomen kallioperä on hyvin vanhaa ja paksua. Se on syntynyt eri vaiheissa 1 400 – 3 000 miljoonaa vuotta sitten vaihtelevissa geologisissa olosuhteissa. Vain melko pieni osa siitä on 1800 miljoonaa vuotta nuorempaa. 

Bibi ja Fluffy tykkäävät kiipeillä kallioilla. 

Hurjinta on, että Suomen kallioperä on syntynyt vähitellen, pala kerrallaan ja aina uuden palan muodostuessa maamme (tai osia siitä) on sijainnut eri paikassa maapallolla ja kuulunut vanhoihin, jo kadonneisiin mantereisiin. Osana Fennoskandian kilpeä Suomi on vaeltanut miljoonien vuosien aikana nykyiseen sijaintiinsa ja saanut reissulla tämänhetkisen muotonsa lukuisten törmäysten voimasta, kertoo Geologia.fi -sivusto

Jossain vaiheessa nykyisen Suomen palasia on seilannut päiväntasaajalla ja sen alapuolellakin. Toisella puolella maapallolla on kalliomuodostumia, jotka ovat identtisiä suomalaisten kanssa. Nämä alueet ovat joskus syntyneet ja olleet yhdessä, mutta pirstoutuneet ajan mittaan geologisten voimien vaikutuksesta, Geologia.fi -sivustolla kuvaillaan.

Sanon sen uudestaan. Kun koskettaa kiveä, koskettaa muinaisuutta. Tai ikuisuutta.

Kun Usvalinnassa muutama vuosi sitten jouduttiin kaivamaan pihaa auki, kuopasta nostettiin iso kivi. Naapurin rouva ja minä päätimme diktatorisesti, että kivi jätetään pihaan. Katselimme sille hyvän paikan. Siinä komistus nyt elää hiljaista kivielämäänsä, majesteetillisena ja vanhana. Koskettelen sitä usein ja saan iloa sen katselemisesta. 



Pihan kaivuuhommissa löytynyt kivi. 

Rakkaus kiviin on periytynyt lapsellekin. Kun Ella oli kuusivuotias, kiipesimme Kesänki-tunturin huipulle. Kun palasimme takasin, Ellan anorakin etutasku oli täynnä kiviä ja Kesänki madaltunut ainakin puoli metriä. Minun olisi varmaan pitänyt puuttua asiaan, mutta en tehnyt sitä. Minustakin kivet olivat vastustamattomia. 

Ja mitä pienet edellä, sitä isot perässä. Anteeksi Islanti. Kun kävimme saarella 2017, minun oli aivan pakko kerätä laavakiviä musiikkitalo Harpan viereisestä rannasta Reykjavikista. Ne vaan olivat - ja ovat - niin vastustamattomia.






perjantai 14. elokuuta 2020

Elämä on hyvää ilman omaa autoa

Meillä ei ole autoa.

Valinta perustuu ensisijaisesti ekologisiin syihin: yritän tehdä hiilijalanjäljestäni mahdollisimman pienen. Hyvän sään aikana -verkkomedian mukaan ”liikenne tuottaa nyt noin viidenneksen Suomen kasvihuonekaasupäästöistä. Tuosta viidenneksestä 90 prosenttia syntyy tieliikenteestä”.


Meillä ilman autoa eläminen onnistuu, koska asumme kaupungissa, jossa on panostettu kohtalaisen hyvin joukkoliikenteeseen. Avainsana on Meillä on Föli-bussit, Fölläri-fillarit ja Föli-vesibussikin. 


Fölillä pääsee. 

Sitäpaitsi en edes pidä autolla ajamisesta. En ole ajanut autoa käytännöllisesti katsoen 18 vuoteen, jolloin myin työmatkoihin käyttämäni autoni pois. Olin sanomattoman helpottunut. Vihdoin loppuisivat yhtä mittaa erääntyvät vakuutusmaksut, vanhan auton korjauskulut ja tankkaaminen.

Autottomuus vaikuttaa kaikkiin valintoihin


Autottoman on viisasta asua keskustassa ja vielä sellaisessa paikassa, josta on lyhyt matka sekä rautatie- että linja-autoasemalle. Kun muutimme puutalo-osakkeeseen, joka sijaitsee tarpeisiimme nähden unelmapaikalla, tuttavat kauhistelivat. Eikö asemien lähellä sijaitseva katu sentään ole kovin levoton?

No, keskustassa asuvan on hyväksyttävä, että kaduilla kulkee ihmisiä, kaikenlaisia. Kulkijoissa näkyy joskus elämän roso ja karheus. Tykkään silti kotikadustamme, jossa on upeita vanhoja kivitaloja ja herttaisia puutaloja, mutta myös ei-niin-upeita uudisrakennuksia, leipäjonoja, kirpputori ja yksi kiva baari. Kadulta myös pääsee nopeasti Puolalanpuistoon.

Ja neljän vuoden vuoden kokemuksella täytyy sanoa, että yli 100-vuotiaan korttelin sisäpihalla on elo varsin rauhallista. Hirsitalon sisään ei kuulu edes kadun meteli, koska kadun vieressä oleva talo toimii meluaitana.

Silloin tällöin ohikulkijat piipahtavat ottamaan kuvia sisäpihan idyllistä ja ihastelivat sen kauneutta. Ja onhan täällä somaa - ainakin sillä puolella, jossa ei ole autoja. Pihan toisella puolella on neljä parkkipaikkaa, ja osakkaat jonottavat niitä. Meidän ei tarvitse.

Totuimme koronakeväänä tilaamaan isommat ruokaostokset kaupasta kotiin ja olemme pitäneet kiinni siitä. Tuomas käy hakemassa puuttuvia tavaroita lähikaupasta mustalla Kombilla, jota markkinoitiin aikoinaan ”kioskiohjuksena”. Se onkin melko täydellinen peli kaupunkipyöräilyyn. Ja tyylikäs - varsinkin kun kilikellossa on Tanskan lippu. 



Tuomas tulossa kaupasta kioskiohjuksella. Ostokset kulkevat repussa.


Minä en uskalla pyöräillä kaupungissa, koska tasapainossani ei ole kehumista. Pyöräilijät ajavat lujaa ja koukkaavat mistä milloinkin on kätevintä. Kaikki eivät näytä tietävän, että fillarissa on kääntyvä etupyörä. Sori fillaristit, tämä on karkea yleistys. Varmasti moni teistä noudattaa sääntöjä, mutta tunnustan silti pelkääväni pyöräilijöitä.

Tottakai autottomuus aiheuttaa arkeen myös hankaluuksia, koska Turussa lähes kaikkien vähänkin isompien tai epätavallisten ostosten takia pitäisi lähteä Raision kauppakeskittymään. Olen allerginen kauppakeskuksille enkä todellakaan kaipaa Biltemaan, Plantageniin tai Bauhausiin. Ahdistun suurissa kaupoissa ja välttelen niitä viimeiseen asti.

Mutta jos tarvitsee vaikka isoa tukiristikkoa humalalle, sellaista en keskustasta löytänyt. Myös kotiinkuljetus olisi ongelma. Tai jos bongaa Facebookin Roskalava-sivustolta jonkun ihanan ilmaisen mööpelin, se pitää yleensä noutaa itse. Se taas ei onnistu ilman autoa.

Kun liikumme pitkiä matkoja Suomessa, suosimme
 junaa, koska koirien on mukavaa matkustaa eläinvaunussa. Ilman koiria matkustaessani valitsen toisinaan myös bussin, koska se on halvempi. Julkisilla liikkuminen on ekologista, mukavaa ja stressitöntä. Nyt korona on tietenkin muuttanut kuvion täysin. Olemme välttäneet matkustamista kaikilla kulkuneuvoilla. 

Kaupungissa käytämme taksia tarvittaessa aika matalalla kynnyksellä. Autottoman on järkevää ajaa taksilla, jos julkiset eivät natsaa. Taksit ottavat kyytiin myös koiria, kunhan asiasta ilmoittaa taksia tilatessa.


Autottomallakin on valinnanvaraa. 


Harmillisinta autottomuudessa on oikeastaan se, että rescuerakkineemme Bibi ja Fluffy rakastavat autoilua. Heidän mielestään se on parasta ikinä. Kun he pääsevät taksin tai vuokra-auton kyytiin, he ovat onnellisia ja innokkaita.

Normaaalisti he joutuvat kateellisina katsomaan, kun naapurin rescuekoiria viedään joka päivä autolla lenkille. Se ottaa koville. He tuijottavat meitä syyttävästi. ”Romaniassakin kaikilla oli auto, ja miksi ihmeessä teillä ei ole. Miksi meidät annettiin tällaisille luusereille”, he viestittävät.


Bibi ja Fluffy rakastavat autokyytejä. Kuva ja kuvankäsittely: Sanna Nikander. 


Olemme tavallisesti vuokranneet noin kerran kesässä auton, pakanneet koirat kyytiin ja ajaneet kavereiden tai sukulaisten luo. Mutta sekin on aika kallista puuhaa. Perjantaista sunnuntaihin kestävän autovuokrauksen hinnaksi tulee useita satoja euroja plus bensat. Ja käytämme kohtuuhintaista firmaa. 

Lisää yhteiskäyttöautoja!


Kaipaisin yhteiskäyttöautoja, joissa olisi helppo toimintakonsepti. Pari vuotta sitten yhteiskäyttöautofirmoja ilmestyikin Helsinkiin, mutta ainakin osa joutui lopettamaan. Kysyntää ei ilmeisesti ollut tarpeeksi. Suomalainen on sellainen, että haluaa ajaa omalla autolla, vaikka se seisookin 90 prosenttia ajasta kadulla tai parkkipaikalla ruostumassa.

Pieni googlaus selvittää, että Helsingissä näyttää toimivan kiinnostavan tuntuinen yhteiskäyttöautofirma Omago. Nettisivujen mukaan yhteiskäyttöautoja tarjotaan rajatuille kohderyhmille, kuten taloyhtiön asukkaille tai yrityksen työntekijöille. 

Omago markkinoi myös alueautoa, jota pidetään tietyllä Helsingin asuinalueella, esimerkiksi Lauttasaaressa, Ruskeasuolla tai Vallilassa. Auto otetaan käyttöön ja palautetaan saman asuinalueen kaduille. Kuukausijäsenyys maksaa 30 euroa per talous. Ajaminen maksaa 6 euroa per tunti. Hinta sisältää kaiken polttoaineista vakuutuksiin.

Ja aina vaan paranee! Omagolla on myös vuokra-autoja, jotka maksavat 50 euroa per vuorokausi. Se olisi jo todella houkuttelevaa. Perjantai-illasta sunnuntai-iltaan kestävän viikonloppureissun hinnaksi tulisi 100 euroa.

Kaveri vinkkasi, että Hertzillä on Turussa yhteiskäyttöautokonsepti. Ja todellakin, Turun kaupungin nettisivuilta löytyy tieto. Päivisin auto on kaupungin työntekijöiden käytössä, mutta iltaisin ja viikonloppuisin sitä voivat käyttää kaikki asukkaat. 

Auton käyttäjäksi rekisteröitynyt asiakas voi varata auton käyttöönsä joko lyhyeksi ajaksi tai vaikka koko viikonlopuksi, mihin aikaan vuorokaudesta tahansa, nettisivusto opastaa.

Yhteiskäyttö vähentää ilmastopäästöjä, joihin liikenne on yksi suuri syyllinen. Yhteiskäytöllä pyritään tulevaisuuteen, jossa jokaisen ei tarvitsisi omistaa omaa autoa, sillä tarjolla olisi edullisia, joustavia ja helppoja liikkumisen yhteiskäyttöpalveluita.

Jess! Ymmärsin, että autoja on toistaiseksi vain yksi. Niitä voisi hankkia heti lisää!

Tampereella, Lahdessa ja Oulussa yhteiskäyttöautoja tarjoaa firma nimeltä GoNow. Heillä on käytössä minuuttitaksa 0,47 euroa, pysäköinnin aikana veloitus on 0,10 euroa. Nettisivujen mukaan hintaan sisältyy kaikki auton käytöstä polttoaineeseen ja pysäköintiin. Sovellus myös hoitaa varauksen pysäytyksen automaattisesti, kun auto on parkissa.

Jos teillä on kokemuksia yhteiskäyttöautoista, kerrottehan? Kuulisin mielelläni.

Onhan miehellä tietenkin haaveensa. Jos meillä joskus olisi auto, se olisi Mini Countryman. Joko hybridi tai sähköauto. Olisihan se symppis ja nostalginen, mutta en tiedä mitä pitäisi tapahtua, että meillä olisi varaa tällaiseen.



Miehen haaveena on Mini Countryman. Kuva sivustolta mini.fi

lauantai 1. elokuuta 2020

Hei, nimeni on Eve. Olen introvertti.

Introvertin taivaassa on tyhjää, hiljaista ja kaunista.

”Otetaanko tähän loppuun vielä sellainen esittelykierros, jossa kaikki kertovat jotain itsestään?”

Parahdan melkein ääneen. Taloyhtiön yhtiökokous on kestänyt kohta kolme tuntia ja olemme käsitelleet isoja ja vaikeitakin aiheita. Ollaan kiistelty ja oltu yhtä mieltä. Olen työelämässä tottunut palavereihin ja uskallan tuoda kyllä kantani esiin, vaikka se olisi erilainen ja haastaisi muiden mielipiteitä. 

Tällä kertaa eniten aikaa on kuitenkin mennyt yli-innokkaan osakkaan kuuntelemiseen. Hän on keskeyttänyt, puhunut päälle, jankannut, kysynyt toki myös muutaman fiksun kysymyksen, mutta useimmiten harhautunut puhumaan itsestään. Ja nyt hän keksi tämän esittäytymisen. Mitähän seuraavaksi?

Esittelykierrokset ovat sinänsä tuttuja työelämän palavereista, projekteista ja seminaareista ja osaan hoitaa ne rutiinilla. Mutta siellä konteksti on toinen, työkuvioissa on perusteltua ja tarpeellista tietää, mitä kukin osaa. 

Olen hyvin yksityinen ihminen ja haluan tutustua naapureihin jotenkin orgaanisesti,  omaan tahtiini ja sopivissa tilanteissa. Enkä missään tapauksessa halua kertoa kaikille kaikkea. Joistakin aikaisemmista naapureista on vuosien varrella tullut ystäviä, mutta se tapahtuu vain, jos tähdet ovat suotuisassa asennossa ja kemiat kohtaavat. 

Mieluiten pidän naapureihin ystävälliset, mutta hieman etäiset välit. Niinpä kerron esittelyssä itsestäni minitiedot ja pakenen paikalta heti, kun kokous on julistettu päättyneeksi. Onneksi kokous on taloyhtiön pihalla ja kotiin on lyhyt matka. 

Pamautan oven kiinni ja melkein lyyhistyn eteiseen. Olen täysin voimaton, energiavarastot ovat finaalissa, mieli ponnistelee maitohapoilla. Romahdan sohvalle ja tilitän ahdistustani koirille, jotka kuuntelevat pää kallellaan. On pakko päästä hetkeksi hiljaisuuteen lukemaan kirjaa, että kierrokset vähän laskevat.


Kun Tuomas tulee kotiin noin puolen tunnin kuluttua, hän on tyytyväinen, koska kokous meni niin hyvin. Pyörittelen silmiäni ja kaadan koko huonon fiilikseni hänen niskaansa. Tuomas ei ymmärrä, miksi olen niin huonolla tuulella.

Tällaista on introvertin ihmisen elämä. Muiden seurassa oleminen, ja varsinkin paljon tilaa vievien ihmisten kuunteleminen vie minulta niin suunnattomasti energiaa, että normaalin, sosiaalisen mieheni on mahdotonta käsittää kokemukseni totaalisuutta. Lähdemme koirien kanssa ulos ja vasta parin tunnin lenkin jälkeen alan olla oma itseni.

Kysymys ei ole siitä, että äänekäs osakas olisi jotenkin vääränlainen. Tai että minä olisin. Kysymys on siitä, että hän on ekstrovertti ja minä introvertti, ja aika on sellainen, että maailma ihailee näitä oman elämänsä supertähtiä.



Olen koulutukseltani psykologian maisteri ja opiskeluaikoinani Hans Eysenckin lanseeraamaa introvertti-ekstrovertti -jaottelua käsiteltiin jonkin verran. Eysenckin piirreteoriaan kuuluvat myös psykoottisuus ja neuroottisuus. Introvertti-ekstrovertti -akselia kuitenkaan vielä silloin pidetty kovin merkittävänä tekijänä ihmisen persoonallisuudessa. 


Susan Cainin Hiljaiset: introverttien manifesti. Tästä kirjasta löysin itseni.


Nykyään on toisin: introvertti-ekstrovertti -akselia pidetään erittäin olennaisena tekijänä persoonallisuuden määräytymisessä. Susan Cainin kirja Hiljaiset - introvertin manifesti on ainakin minulle ollut käänteentekevä lukukokemus. Susan Cain tähdentää, että persoonallisuuden tärkein osa-alue on temperamentin etelä ja pohjoinen eli se, mihin kohtaan introvertti-ekstrovertti -asteikolla sijoitumme.

Temperamentin on todettu liittyvän mantelitumakkeeseen ja olevan siten synnynnäinen ominaisuus. Emme silti ole perimän vankeja, koska käyttäytymiseen vaikuttaa myös ympäristö ja sosiaalisia taitoja voi oppia suhteellisen helposti. Mutta perusolemus, ihmisen ydinkokemus itsestään, on melko pysyvä. Nykyään on tosin väitetty, että sekin muuttuu, ja onhan se mahdollista.

Tutkimusten mukaan vähintään kolmasosa ihmisistä - ehkä jopa puolet - ovat introvertteja. Määritelmiä on paljon, mutta yleistäen voisi sanoa, että introvertteja kiehtovat mielen sisäiset maailmat, ajatukset ja tunteet. Introvertit viettävät mieluiten aikaa yksin tai hyvin pienessä piirissä.

Ekstrovertit ovat puolestaan onnellisia, kun elämässä on säpinää, tekemistä, ääntä ja paljon ihmisiä ympärillä. He tylsistyvät  ja ikävystyvät, jos eivät jostain syystä voi olla seurassa, mieluiten sen keskipisteenä.

Määritelmät ovat karrikoituja kärjistyksiä - oikeasti introvertteja ja ekstrovertteja on monenlaisia ja ominaisuudet myös sekoittuvat. Lisäksi introversio ja ekstroversio ovat vuorovaikutuksessa muiden persoonallisuuden piirteiden ja oman henkilöhistorian kanssa. 

Eräs ystäväni kuvaa itseään sosiaaliseksi introvertiksi, mikä on loistava oivallus. Introvertti ei välttämättä ole ujo, hiljainen tai vetäytyvä. Sosiaaliset kontaktit vaan vievät häneltä kohtuuttomasti energiaa ja hän tarvitsee paljon omaa tilaa.

En minäkään ole ole puhdas introvertti eikä käytöstäni siis voi ennustaa pelkästään tämän piirteen pohjalta. Introvertti puoleni pitää kahdenkeskisistä keskusteluista, tuntee uupumusta oltuaan ihmisten seurassa, on hyvä keskittymäään, ilmaisee itseään mieluiten kirjoittamalla, nauttii yksinäisyydestä, ei pidä small talkista ja saa usein kuulla olevansa hyvä kuuntelija. 

Toisaalta olen impulsiivinen, otan riskejä, pidän useiden asioiden tekemisestä samanaikaisesti, otan kantaa ristiriitatilanteissa, kiihdyn vaivattomasti nollasta sataan enkä läheskään aina ajattele ennen kuin puhun. Nämä ovat kaikki ekstrovertteja piirteitä.

Susan Cainin mukaan pulma on siinä, että elämme arvojärjestelmässä, jota hän kutsuu ekstroversion ihanteeksi. Sillä hän tarkoittaa vallitsevaa uskomusta, jonka mukaan ihanteellinen minä on äärimmäisen sosiaalinen alfaluonne, joka viihtyy parrasvaloissa. 

Ekstroversion ylivertaisuuteen uskovassa maailmassa introvertit ovat kuin naiset miesten maailmassa: heitä vähätellään sellaisen ominaisuuden vuoksi, joka on koko heidän olemuksensa ydin, Susan Cain kirjoittaa.



Ja olenhan minä tämän huomannut työelämässäkin. Työhöni kuuluu henkilöstöasioiden hoitaminen ja olen mukana rekrytoinneissa. Vaikka valinnoista toki aina keskustellaan, paikan saa useimmiten se kaikkein ekstrovertein hakija, koska hänellä katsotaan olevan hyvät vuorovaikutustaidot. Tuntuu että jokaisen työntekijän pitäisi olla ulospäin suuntautunut, säkenöivä ja hillittömän innokas. 

Mutta onko asia niin? Kuka kuuntelee, jos kaikki puhuvat? Minun kokemukseni mukaan introverteilla ihmisillä on usein paremmat vuorovaikutustaidot, koska he osaavat myös kuunnella muita. Ekstrovertti ihminen saattaa kyllä tykittää ideoita ja olla dynaaminen muutosagentti. Usein hän kuitenkin rakastaa omaa ääntään niin paljon, että kuunteleminen on vaikeaa ja tekeminen jää muiden huoleksi.

Mitä tapahtuu, jos työyhteisössä - tai missä tahansa yhteisössä - on pelkkiä supertähtiä? Siinä käy niin kuin monille rockbändeille: yhteisö hajoaa.

Vertailun vuoksi Susan Cain esittää kirjassaan kiinnostavan listan asioista, joita maailmassa EI olisi ilman introvertteja:
  • Painovoimateoria
  • Suhteellisuusteoria
  • Proustin romaanisarja Kadonnutta aikaa etsimässä
  • Google
  • Harry Potter
  • Elokuvat Schindlerin lista, E.T. Ja Kolmannen asteen yhteys
  • Jaska Jokunen
  • Peter Pan
  • Orwellin romaanit Vuonna 1984 ja Eläinten vallankumous

Listaa voisi varmasti jatkaa. Susan Cain haluaa sanoa, että introverttien ihmisten on usein hyvin vaikea tutustua omiin lahjoihinsa, mutta silloin kun se onnistuu, tuloksena voi olla todella mullistavia asioita. Siksi myös introvertteja kannattaisi palkata ja heidän lahjakkuuttaan pitäisi arvostaa enemmän. 

Koirat ovat introvertin parhaita kavereita. Ihmisten kanssa on usein vaikeaa.

Woody Allenin elokuvassa Manhattanin murhamysteeri on ehkä elokuvahistorian paras kohtaus introvertin ja ekstrovertin eroista. Näyttelemme sitä usein miehen kanssa kotona (tai oikeastaan mies esittää molemmat roolit, koska minä vaan nauran hervottomasti). Niinä hetkinä minusta tuntuu, että mieheni sittenkin oikeasti tavoittaa syvimmän olemukseni.

Elokuvassa Woody Allen (introvertti) ja hänen vaimoaan esittävä Diane Keaton (ekstrovertti) tapaavat kerrostalon aulassa taloon muuttaneen uuden pariskunnan, joka kutsuu heidät kahville. 

Diane Keaton haluaa ilman muuta mennä ja tietenkin samantien, vaikka Woody Allen yrittää kaikin keinoin viestittää vaimolleen nonverbaalisesti, että nyt ei ole hyvä hetki. Ei ehkä koskaan ole. Hän heiluttaa käsiään kasvojensa edessä, sanoo äänettömästi ”no, no, no”, koputtaa kelloaan merkitsevästi, mutta se vaan kiihdyttää vaimon hurjaan laukkaan. Lopulta Woodyn on pakko lähteä mukaan, vaikka hän olisi halunnut katsoa myöhäisillan elokuvan ja mennä nukkumaan.

Elokuvan trailerissa aulakohtaus ei näy, mutta siinä ollaaan jo naapureiden olohuoneessa ja Woodyn vaivautuneisuus muuttuu yhtä epätoivoisemmaksi Liikuttavinta on, että kun hän yrittää kohteliaasti tehdä lähtöä, kukaan ei noteeraa hänen signaalejaan. Introvertin tarpeet jyrätään, ja se on tuttua minullekin.














torstai 23. heinäkuuta 2020

”Mitä tehdään silloin, kun tehdään ei-mitään?”



Kesäsade ropisee vinttihuoneen kattoikkunaan.

Sataa. Kuva: Pixabay. 

On samanlainen olo kuin lapsena: tuntuu, että aikaa ei oikeastaan ole. Tai jos onkin, se ei kulje tasaisesti eteenpäin. Aika ottaa erilaisia muotoja. Välillä se pysähtyy ja hetki voi tuntua ikuisuudelta. Välillä se taas kiertyy ja venyy ja laajenee sellaisiin ulottuvuuksiin ja maailmoihin, että pää menee pyörryksiin.

On vuorotteluvapaan ensimmäinen viikko ja tunnen samaa ääretöntä, huikaisevaa vapautta kuin viimeksi lapsena. Tunnen, että aika ei enää ole jana, vaan tila. Juuri nyt ajalla ei ole rajoja.
”Aika vaan virtaa eikä minun tarvitse pätkiä sitä”, kuten eräs haastateltavani kerran sanoi tehdessämme lehtijuttua. Hän oli käsityöläinen, joka neuloi villapaitoja jopa kävellessään. Ei siksi, että deadline painaisi päälle vaan siksi, että hän ei jakanut aikaansa työhön ja vapaa-aikaan. 

Ihailin hänen aikakäsitystään, halusin omaksua sen. Ehkä niin vähän kävikin.

Aamiainen saa olla loputtoman pitkä. 

Siksi olenkin ihmetellyt, kun minulta on jatkuvasti kysytty, mitä aion tehdä vuorotteluvapaalla.

Mieleen on tullut se kohtaus Nalle Puhista, jossa Risto reipas ja Nalle Puh kävelevät yhdessä Puolen hehtaarin metsässä. Nalle Puh kysyy Risto reippaalta ”Mitä silloin tehdään, kun tehdään ei-mitään?”

Siksi olenkin vastannut ensin kielteisillä lauseilla. En aio lentää toiselle puolelle maailmaa, (en lentäisi, vaikka koronaa ei olisikaan), en aio matkustaa kovin paljon edes kotimaassa, en aio suorittamalla suorittaa kulttuuria tai liikuntaa. 

Ainakaan en aio esitellä vapauttani somepostauksissa: voi katsokaa nyt, miten ihanaa minulla on! Näettekö nyt varmasti? Ja ymmärrättehän, että tämän ylimaallisen onnen kierroksia lisää se, että te muut joudutte raatamaan duunissa. 

Jos nyt sanot, että esittelen parhaillaan vapauttani somessa, otan kritiikin vastaan. Vastaan siihen, että kirjoittaminen on minulle tapa tutkia asioita, juuri nyt elämää ilman työn rytmiä (ja palkkaa).

Minä aion vuorotteluvapaalla lakata suorittamasta. 

Se ei tarkoita etten tekisi mitään. Se tarkoittaa, että keskityn sellaisiin asioihin, jotka tekevät sielulle hyvää. 

Kirjoittaminen on minulle hengittämistä, se on olemassaolon muoto ja hyvän elämän edellytys. Aion siis kirjoittaa. Olen onnellisin silloin, kun pääsen sisäisiin maailmoihini lukemalla, kävelemällä, joogaamalla tai uimalla. Kuuntelemalla musiikkia. Nukkumalla. Katsomalla hyvää TV-sarjaa.

Saattaa näyttää siltä, että maailmani kutistuu, mutta samalla se syvenee ja saa uusia ulottuvuuksia.

Haasteitakin on. Aion yrittää selviytyä hengissä pienellä vuorottelukorvauksella. Se tarkoittaa ”elämää köyhyysrajan alapuolella” kuten ystäväni Sirpa nasevasti asian muotoili.

Aion lopettaa kuluttamisen. Minun on pakkokin, koska rahaa on käytössä todella vähän. Haluan myös rajoittaa itseäni ja tuntea sen vaikutukset. Mitään pahaa ei tapahdu, vaikka en puoleen vuoteen hanki yhtään uutta vaatetta tai kirjaa. Voisin myydä vanhojakin pois.

Museokortin latasin, koska se on yhtä tärkeä kuin kirjastokortti. Museoon tai näyttelyyn menen vain silloin, kun siltä tuntuu. Kirja minulla on aina kesken, ainakin yksi. Lukemista ei onneksi tarvitse lopettaa, koska meillä on kirjastot.



Chocochilin nuudelikeitto. 
Aion myös laittaa enemmän ruokaa, vaikka se vaatiikin vähän itsekuria. Kokkaaminen on ihan mukavaa ja saan aikaiseksi suorastaan syömäkelpoisia aterioita, mutta minun on vähän hankala päästä vauhtiin. Muistan ruuanlaiton vasta, kun olen jo nälkäinen. Eikä se yhtälö toimi kovin hyvin.

Olen vegaani ja mies on kasvissyöjä, joten voisin vaikka kokata Elina Innasen mahtavia keittokirjoja läpi. Niiden reseptit onnistuvat aina. Sain ystävältä lahjaksi myös Satu Koiviston Gastronaatti-keittokirjan, jossa tehdään ruokaa tähteistä. Tulee käyttöön, koska ruokahävikki ei kuulu suunnitelmiin.

Joku sanoi, että onhan se vuorotteluvapaa ihana kesällä, mutta entä sitten, kun tulee pimeä syksy ja talvi? Mutta minä oikein odotan pimeää vuodenaikaa. Saan nukkua aamulla pitkään. Syödä aamiaista ja lukea lehteä rauhassa, polttaa kynttilöitä, kääriytyä vilttiin ja lukea kirjaa ja kuunnella musiikkia vaikka koko päivän. Nauttia ulkona viileästä tuulesta kasvoilla ja siitä hetkestä, siitä, kun kopistelee koirien kanssa sisään lämpimään.

Vuorotteluvapaalla on enemmän aikaa olla koiruuksien kanssa. Kuva: Tuomas Pelttari.

Kesä on tottakai ihana, mutta tunnen aina piinaavia suorituspaineita ja ahdistusta kavereiden lomakuvien tulviessa somesta.

Iltauinnilla kaverin kanssa.

Yllättävän monella on oma saari, yhtä monella purjevene, käytännöllisesti katsoen kaikilla ainakin suvun kesämökki ja auto. Meillä ei ole mitään noista. Tunnenko kateutta? Saaresta ja mökkilaiturista kyllä, mutta en purjeveneestä tai autosta. Toisaalta saareen ei pääse ilman autoa ja jonkinlaista venettä. 

Kateuden tunne on maailman turhin ja kuluttavin, mutta silti joka kesä iskee sama ahdistus: kultaiset päivät valuvat käsistä, miksi en osaa elää niitä ohjekirjan mukaan? En ole taaskaan uinut tarpeeksi, en ole käynyt tuossakaan lomakohteessa, voi miksi en ole rikas ja omista saarta, jonka kalliolla voisin kuvata auringonlaskua? Valuuko tämäkin kesä hukkaan, kun istun pihalla lukemassa? 


Lempipuuhaani lempipaikassani.


No ei tietenkään valu. Kotipihalla lukeminen on maailman ihaninta ja kävin juuri maanantaina uimassa. Omia ajatuksiaan ei kannata aina uskoa, ne ovat vain ajatuksia, eivät totuuksia. Vertaileminen taas ei kannata ikinä, se on pelkkää ajan tuhlausta.
Eivätkä minun tunteeni todellakaan ole varakkaiden somekavereideni ongelma. Tämä on minun oma ongelmani, joka minun täytyy itse käsitellä. Olisi varmaan järkevää pitää kesäisin somepaastoa. Jos en jaksa kavereiden jatkuvaa huippuhetkien ilotulitusta, kannattaisi pysyä kokonaan poissa somesta. Problem solved.

Sitäpaitsi minä olisin tämä sama minä siellä rantakalliollakin. Raahaan itseäni mukanani kaikkialle. Ja jos katsotaan vähän isompaa kuvaa, olen jo nyt etuoikeutettu.

Olen myös valinnut tämän ekologisen elämäntavan ihan itse. Olen valinnut autottomuuden ja seikkailut rescuekoirien kanssa. Samalla olen valinnut vaatimattoman elämän. Hyvän elämän. Juuri nyt olen valinnut vapauden ja köyhyyden.
Ja onneksi minulla on Sanna-ystävä, joka kutsuu mökille ja järjestää asiat niin, että siellä ei ole silloin muita. Hän todella ymmärtää introvertin ystävänsä tarpeet. Hän tietää, että viettäisin mieluiten koko päivän järvessä ja tarjoilisi varmaan ateriatkin laiturille, jos keksisin pyytää.

Ystävän kanssa on hyvä olla mökillä. 

Onni on ystävä, joka haluaa jakaa tämän maiseman kanssani. 


Aion käyttää vuorotteluvapaan elääkseni ilman aikatauluja. Haluan löytää ja kohdata itseni ilman työn määrittelemää identiteettiä. Yritän ymmärtää, kuka olen ja miten tähän on tultu. Pohtia, miten haluan elää tulevina vuosina.
Haluan myös pohtia haluamisen mekanismeja. Voisinko haluta vähemmän? Voisinko olla tyytyväinen siihen, mitä jo on? Olisiko syytä olla kiitollinen? Ehkä kannattaisikin kirjoittaa kiitollisuudesta?

Toivon, että tapahtuu joogan ihme: silloin kun näyttää siltä, että ei tapahdu mitään, tapahtuukin kaikkein eniten.

Mutta sitä ennen kuuntelen ainakin muutaman kerran JVG:n biisin Frisbee ja hoilaan kertiksen Teemu Brunilan mukana: 

Nyt mä oon free niinku frisbee
Joo mä oon free niinku frisbee 
Joka ei ikinä ländää



Iltauinti on parasta, heti aamu-uinnin jälkeen.