Tunnisteet

lauantai 1. elokuuta 2020

Hei, nimeni on Eve. Olen introvertti.

Introvertin taivaassa on tyhjää, hiljaista ja kaunista.


”Otetaanko tähän loppuun vielä sellainen esittelykierros, jossa kaikki kertovat jotain itsestään?”


Parahdan melkein ääneen. Taloyhtiön yhtiökokous on kestänyt kohta kolme tuntia ja olemme käsitelleet isoja ja vaikeitakin aiheita. Ollaan kiistelty ja oltu yhtä mieltä. Olen työelämässä tottunut palavereihin ja uskallan tuoda kyllä kantani esiin, vaikka se olisi erilainen ja haastaisi muiden mielipiteitä. 


Tällä kertaa eniten aikaa on kuitenkin mennyt yli-innokkaan osakkaan kuuntelemiseen. Hän on keskeyttänyt, puhunut päälle, jankannut, kysynyt toki myös muutaman fiksun kysymyksen, mutta useimmiten harhautunut puhumaan itsestään. Ja nyt hän keksi tämän esittäytymisen. Mitähän seuraavaksi?


Esittelykierrokset ovat sinänsä tuttuja työelämän palavereista, projekteista ja seminaareista ja osaan hoitaa ne rutiinilla. Mutta siellä konteksti on toinen, työkuvioissa on perusteltua ja tarpeellista tietää, mitä kukin osaa. 


Olen hyvin yksityinen ihminen ja haluan tutustua naapureihin jotenkin orgaanisesti,  omaan tahtiini ja sopivissa tilanteissa. Enkä missään tapauksessa halua kertoa kaikille kaikkea. Joistakin aikaisemmista naapureista on vuosien varrella tullut ystäviä, mutta se tapahtuu vain, jos tähdet ovat suotuisassa asennossa ja kemiat kohtaavat. 


Mieluiten pidän naapureihin ystävälliset, mutta hieman etäiset välit. Niinpä kerron esittelyssä itsestäni minitiedot ja pakenen paikalta heti, kun kokous on julistettu päättyneeksi. Onneksi kokous on taloyhtiön pihalla ja kotiin on lyhyt matka. 


Pamautan oven kiinni ja melkein lyyhistyn eteiseen. Olen täysin voimaton, energiavarastot ovat finaalissa, mieli ponnistelee maitohapoilla. Romahdan sohvalle ja tilitän ahdistustani koirille, jotka kuuntelevat pää kallellaan. On pakko päästä hetkeksi hiljaisuuteen lukemaan kirjaa, että kierrokset vähän laskevat.



Kun Tuomas tulee kotiin noin puolen tunnin kuluttua, hän on tyytyväinen, koska kokous meni niin hyvin. Pyörittelen silmiäni ja kaadan koko huonon fiilikseni hänen niskaansa. Tuomas ei ymmärrä, miksi olen niin huonolla tuulella.


Tällaista on introvertin ihmisen elämä. Muiden seurassa oleminen, ja varsinkin paljon tilaa vievien ihmisten kuunteleminen vie minulta niin suunnattomasti energiaa, että normaalin, sosiaalisen mieheni on mahdotonta käsittää kokemukseni totaalisuutta. Lähdemme koirien kanssa ulos ja vasta parin tunnin lenkin jälkeen alan olla oma itseni.


Kysymys ei ole siitä, että äänekäs osakas olisi jotenkin vääränlainen. Tai että minä olisin. Kysymys on siitä, että hän on ekstrovertti ja minä introvertti, ja aika on sellainen, että maailma ihailee näitä oman elämänsä supertähtiä.


Olen koulutukseltani psykologian maisteri ja opiskeluaikoinani Hans Eysenckin lanseeraamaa introvertti-ekstrovertti -jaottelua käsiteltiin jonkin verran. Eysenckin piirreteoriaan kuuluvat myös psykoottisuus ja neuroottisuus. Introvertti-ekstrovertti -akselia kuitenkaan vielä silloin pidetty kovin merkittävänä tekijänä ihmisen persoonallisuudessa. 



Susan Cainin Hiljaiset: introverttien manifesti. Tästä kirjasta löysin itseni.


Nykyään on toisin: introvertti-ekstrovertti -akselia pidetään erittäin olennaisena tekijänä persoonallisuuden määräytymisessä. Susan Cainin kirja Hiljaiset - introvertin manifesti on ainakin minulle ollut käänteentekevä lukukokemus. Susan Cain tähdentää, että persoonallisuuden tärkein osa-alue on temperamentin etelä ja pohjoinen eli se, mihin kohtaan introvertin-ekstrovertti -asteikolla sijoitumme.


Temperamentin on todettu liittyvän mantelitumakkeeseen ja olevan siten synnynnäinen ominaisuus. Emme silti ole perimän vankeja, koska käyttäytymiseen vaikuttaa myös ympäristö ja sosiaalisia taitoja voi oppia suhteellisen helposti. Mutta perusolemus, ihmisen ydinkokemus itsestään, on melko pysyvä. Nykyään on tosin väitetty, että sekin muuttuu, ja onhan se mahdollista.


Tutkimusten mukaan vähintään kolmasosa ihmisistä - ehkä jopa puolet - ovat introvertteja. Määritelmiä on paljon, mutta yleistäen voisi sanoa, että introvertteja kiehtovat mielen sisäiset maailmat, ajatukset ja tunteet. Introvertit viettävät mieluiten aikaa yksin tai hyvin pienessä piirissä.


Ekstrovertit ovat puolestaan onnellisia, kun elämässä on säpinää, tekemistä, ääntä ja paljon ihmisiä ympärillä. He tylsistyvät  ja ikävystyvät, jos eivät jostain syystä voi olla seurassa, mieluiten sen keskipisteenä.


Määritelmät ovat karrikoituja kärjistyksiä - oikeasti introvertteja ja ekstrovertteja on monenlaisia ja ominaisuudet myös sekoittuvat. Lisäksi introversio ja ekstroversio ovat vuorovaikutuksessa muiden persoonallisuuden piirteiden ja oman henkilöhistorian kanssa. 


Eräs ystäväni kuvaa itseään sosiaaliseksi introvertiksi, mikä on loistava oivallus. Introvertti ei välttämättä ole ujo, hiljainen tai vetäytyvä. Sosiaaliset kontaktit vaan vievät häneltä kohtuuttomasti energiaa ja hän tarvitsee paljon omaa tilaa.


En minäkään ole ole puhdas introvertti eikä käytöstäni siis voi ennustaa pelkästään tämän piirteen pohjalta. Introvertti puoleni pitää kahdenkeskisistä keskusteluista, tuntee uupumusta oltuaan ihmisten seurassa, on hyvä keskittymäään, ilmaisee itseään mieluiten kirjoittamalla, nauttii yksinäisyydestä, ei pidä small talkista ja saa usein kuulla olevansa hyvä kuuntelija. 


Toisaalta olen impulsiivinen, otan riskejä, pidän useiden asioiden tekemisestä samanaikaisesti, otan kantaa ristiriitatilanteissa, kiihdyn vaivattomasti nollasta sataan enkä läheskään aina ajattele ennen kuin puhun. Nämä ovat kaikki ekstrovertteja piirteitä.


Susan Cainin mukaan pulma on siinä, että elämme arvojärjestelmässä, jota hän kutsuu ekstroversion ihanteeksi. Sillä hän tarkoittaa vallitsevaa uskomusta, jonka mukaan ihanteellinen minä on äärimmäisen sosiaalinen alfaluonne, joka viihtyy parrasvaloissa. 


Ekstroversion ylivertaisuuteen uskovassa maailmassa introvertit ovat kuin naiset miesten maailmassa: heitä vähätellään sellaisen ominaisuuden vuoksi, joka on koko heidän olemuksensa ydin, Susan Cain kirjoittaa.




Ja olenhan minä tämän huomannut työelämässäkin. Työhöni kuuluu henkilöstöasioiden hoitaminen ja olen mukana rekrytoinneissa. Vaikka valinnoista toki aina keskustellaan, paikan saa useimmiten se kaikkein ekstrovertein hakija, koska hänellä katsotaan olevan hyvät vuorovaikutustaidot. Tuntuu että jokaisen työntekijän pitäisi olla ulospäin suuntautunut, säkenöivä ja hillittömän innokas. 


Mutta onko asia niin? Kuka kuuntelee, jos kaikki puhuvat? Minun kokemukseni mukaan introverteilla ihmisillä on usein paremmat vuorovaikutustaidot, koska he osaavat myös kuunnella muita. Ekstrovertti ihminen saattaa kyllä tykittää ideoita ja olla dynaaminen muutosagentti. Usein hän kuitenkin rakastaa omaa ääntään niin paljon, että kuunteleminen on vaikeaa ja tekeminen jää muiden huoleksi.


Mitä tapahtuu, jos työyhteisössä - tai missä tahansa yhteisössä - on pelkkiä supertähtiä? Siinä käy niin kuin monille rockbändeille: yhteisö hajoaa.


Vertailun vuoksi Susan Cain esittää kirjassaan kiinnostavan listan asioista, joita maailmassa EI olisi ilman introvertteja:


  • Painovoimateoria

  • Suhteellisuusteoria

  • Proustin romaanisarja Kadonnutta aikaa etsimässä

  • Google

  • Harry Potter

  • Elokuvat Schindlerin lista, E.T. Ja Kolmannen asteen yhteys

  • Jaska Jokunen

  • Peter Pan

  • Orwellin romaanit Vuonna 1984 ja Eläinten vallankumous



Listaa voisi varmasti jatkaa. Susan Cain haluaa sanoa, että introverttien ihmisten on usein hyvin vaikea tutustua omiin lahjoihinsa, mutta silloin kun se onnistuu, tuloksena voi olla todella mullistavia asioita. Siksi myös introvertteja kannattaisi palkata ja heidän lahjakkuuttaan pitäisi arvostaa enemmän. 


Koirat ovat introvertin parhaita kavereita. Ihmisten kanssa on usein vaikeaa.


Woody Allenin elokuvassa Manhattanin murhamysteeri on ehkä elokuvahistorian paras kohtaus introvertin ja ekstrovertin eroista. Näyttelemme sitä usein miehen kanssa kotona (tai oikeastaan mies esittää molemmat roolit, koska minä vaan nauran hervottomasti). Niinä hetkinä minusta tuntuu, että mieheni sittenkin oikeasti tavoittaa syvimmän olemukseni.


Elokuvassa Woody Allen (introvertti) ja hänen vaimoaan esittävä Diane Keaton (ekstrovertti) tapaavat kerrostalon aulassa taloon muuttaneen uuden pariskunnan, joka kutsuu heidät kahville. 


Diane Keaton haluaa ilman muuta mennä ja tietenkin samantien, vaikka Woody Allen yrittää kaikin keinoin viestittää vaimolleen nonverbaalisesti, että nyt ei ole hyvä hetki. Ei ehkä koskaan ole. Hän heiluttaa käsiään kasvojensa edessä, sanoo äänettömästi ”no, no, no”, koputtaa kelloaan merkitsevästi, mutta se vaan kiihdyttää vaimon hurjaan laukkaan. Lopulta Woodyn on pakko lähteä mukaan, vaikka hän olisi halunnut katsoa myöhäisillan elokuvan ja mennä nukkumaan.


Elokuvan trailerissa aulakohtaus ei näy, mutta siinä ollaaan jo naapureiden olohuoneessa ja Woodyn vaivautuneisuus muuttuu yhtä epätoivoisemmaksi Liikuttavinta on, että kun hän yrittää kohteliaasti tehdä lähtöä, kukaan ei noteeraa hänen signaalejaan. Introvertin tarpeet jyrätään, ja se on tuttua minullekin.















torstai 23. heinäkuuta 2020

”Mitä tehdään silloin, kun tehdään ei-mitään?”



Kesäsade ropisee vinttihuoneen kattoikkunaan.

Sataa. Kuva: Pixabay. 

On samanlainen olo kuin lapsena: tuntuu, että aikaa ei oikeastaan ole. Tai jos onkin, se ei kulje tasaisesti eteenpäin. Aika ottaa erilaisia muotoja. Välillä se pysähtyy ja hetki voi tuntua ikuisuudelta. Välillä se taas kiertyy ja venyy ja laajenee sellaisiin ulottuvuuksiin ja maailmoihin, että pää menee pyörryksiin.

On vuorotteluvapaan ensimmäinen viikko ja tunnen samaa ääretöntä, huikaisevaa vapautta kuin viimeksi lapsena. Tunnen, että aika ei enää ole jana, vaan tila. Juuri nyt ajalla ei ole rajoja.
”Aika vaan virtaa eikä minun tarvitse pätkiä sitä”, kuten eräs haastateltavani kerran sanoi tehdessämme lehtijuttua. Hän oli käsityöläinen, joka neuloi villapaitoja jopa kävellessään. Ei siksi, että deadline painaisi päälle vaan siksi, että hän ei jakanut aikaansa työhön ja vapaa-aikaan. 

Ihailin hänen aikakäsitystään, halusin omaksua sen. Ehkä niin vähän kävikin.

Aamiainen saa olla loputtoman pitkä. 

Siksi olenkin ihmetellyt, kun minulta on jatkuvasti kysytty, mitä aion tehdä vuorotteluvapaalla.

Mieleen on tullut se kohtaus Nalle Puhista, jossa Risto reipas ja Nalle Puh kävelevät yhdessä Puolen hehtaarin metsässä. Nalle Puh kysyy Risto reippaalta ”Mitä silloin tehdään, kun tehdään ei-mitään?”

Siksi olenkin vastannut ensin kielteisillä lauseilla. En aio lentää toiselle puolelle maailmaa, (en lentäisi, vaikka koronaa ei olisikaan), en aio matkustaa kovin paljon edes kotimaassa, en aio suorittamalla suorittaa kulttuuria tai liikuntaa. 

Ainakaan en aio esitellä vapauttani somepostauksissa: voi katsokaa nyt, miten ihanaa minulla on! Näettekö nyt varmasti? Ja ymmärrättehän, että tämän ylimaallisen onnen kierroksia lisää se, että te muut joudutte raatamaan duunissa. 

Jos nyt sanot, että esittelen parhaillaan vapauttani somessa, otan kritiikin vastaan. Vastaan siihen, että kirjoittaminen on minulle tapa tutkia asioita, juuri nyt elämää ilman työn rytmiä (ja palkkaa).

Minä aion vuorotteluvapaalla lakata suorittamasta. 

Se ei tarkoita etten tekisi mitään. Se tarkoittaa, että keskityn sellaisiin asioihin, jotka tekevät sielulle hyvää. 

Kirjoittaminen on minulle hengittämistä, se on olemassaolon muoto ja hyvän elämän edellytys. Aion siis kirjoittaa. Olen onnellisin silloin, kun pääsen sisäisiin maailmoihini lukemalla, kävelemällä, joogaamalla tai uimalla. Kuuntelemalla musiikkia. Nukkumalla. Katsomalla hyvää TV-sarjaa.

Saattaa näyttää siltä, että maailmani kutistuu, mutta samalla se syvenee ja saa uusia ulottuvuuksia.

Haasteitakin on. Aion yrittää selviytyä hengissä pienellä vuorottelukorvauksella. Se tarkoittaa ”elämää köyhyysrajan alapuolella” kuten ystäväni Sirpa nasevasti asian muotoili.

Aion lopettaa kuluttamisen. Minun on pakkokin, koska rahaa on käytössä todella vähän. Haluan myös rajoittaa itseäni ja tuntea sen vaikutukset. Mitään pahaa ei tapahdu, vaikka en puoleen vuoteen hanki yhtään uutta vaatetta tai kirjaa. Voisin myydä vanhojakin pois.

Museokortin latasin, koska se on yhtä tärkeä kuin kirjastokortti. Museoon tai näyttelyyn menen vain silloin, kun siltä tuntuu. Kirja minulla on aina kesken, ainakin yksi. Lukemista ei onneksi tarvitse lopettaa, koska meillä on kirjastot.



Chocochilin nuudelikeitto. 
Aion myös laittaa enemmän ruokaa, vaikka se vaatiikin vähän itsekuria. Kokkaaminen on ihan mukavaa ja saan aikaiseksi suorastaan syömäkelpoisia aterioita, mutta minun on vähän hankala päästä vauhtiin. Muistan ruuanlaiton vasta, kun olen jo nälkäinen. Eikä se yhtälö toimi kovin hyvin.

Olen vegaani ja mies on kasvissyöjä, joten voisin vaikka kokata Elina Innasen mahtavia keittokirjoja läpi. Niiden reseptit onnistuvat aina. Sain ystävältä lahjaksi myös Satu Koiviston Gastronaatti-keittokirjan, jossa tehdään ruokaa tähteistä. Tulee käyttöön, koska ruokahävikki ei kuulu suunnitelmiin.

Joku sanoi, että onhan se vuorotteluvapaa ihana kesällä, mutta entä sitten, kun tulee pimeä syksy ja talvi? Mutta minä oikein odotan pimeää vuodenaikaa. Saan nukkua aamulla pitkään. Syödä aamiaista ja lukea lehteä rauhassa, polttaa kynttilöitä, kääriytyä vilttiin ja lukea kirjaa ja kuunnella musiikkia vaikka koko päivän. Nauttia ulkona viileästä tuulesta kasvoilla ja siitä hetkestä, siitä, kun kopistelee koirien kanssa sisään lämpimään.

Vuorotteluvapaalla on enemmän aikaa olla koiruuksien kanssa. Kuva: Tuomas Pelttari.

Kesä on tottakai ihana, mutta tunnen aina piinaavia suorituspaineita ja ahdistusta kavereiden lomakuvien tulviessa somesta.

Iltauinnilla kaverin kanssa.

Yllättävän monella on oma saari, yhtä monella purjevene, käytännöllisesti katsoen kaikilla ainakin suvun kesämökki ja auto. Meillä ei ole mitään noista. Tunnenko kateutta? Saaresta ja mökkilaiturista kyllä, mutta en purjeveneestä tai autosta. Toisaalta saareen ei pääse ilman autoa ja jonkinlaista venettä. 

Kateuden tunne on maailman turhin ja kuluttavin, mutta silti joka kesä iskee sama ahdistus: kultaiset päivät valuvat käsistä, miksi en osaa elää niitä ohjekirjan mukaan? En ole taaskaan uinut tarpeeksi, en ole käynyt tuossakaan lomakohteessa, voi miksi en ole rikas ja omista saarta, jonka kalliolla voisin kuvata auringonlaskua? Valuuko tämäkin kesä hukkaan, kun istun pihalla lukemassa? 


Lempipuuhaani lempipaikassani.


No ei tietenkään valu. Kotipihalla lukeminen on maailman ihaninta ja kävin juuri maanantaina uimassa. Omia ajatuksiaan ei kannata aina uskoa, ne ovat vain ajatuksia, eivät totuuksia. Vertaileminen taas ei kannata ikinä, se on pelkkää ajan tuhlausta.
Eivätkä minun tunteeni todellakaan ole varakkaiden somekavereideni ongelma. Tämä on minun oma ongelmani, joka minun täytyy itse käsitellä. Olisi varmaan järkevää pitää kesäisin somepaastoa. Jos en jaksa kavereiden jatkuvaa huippuhetkien ilotulitusta, kannattaisi pysyä kokonaan poissa somesta. Problem solved.

Sitäpaitsi minä olisin tämä sama minä siellä rantakalliollakin. Raahaan itseäni mukanani kaikkialle. Ja jos katsotaan vähän isompaa kuvaa, olen jo nyt etuoikeutettu.

Olen myös valinnut tämän ekologisen elämäntavan ihan itse. Olen valinnut autottomuuden ja seikkailut rescuekoirien kanssa. Samalla olen valinnut vaatimattoman elämän. Hyvän elämän. Juuri nyt olen valinnut vapauden ja köyhyyden.
Ja onneksi minulla on Sanna-ystävä, joka kutsuu mökille ja järjestää asiat niin, että siellä ei ole silloin muita. Hän todella ymmärtää introvertin ystävänsä tarpeet. Hän tietää, että viettäisin mieluiten koko päivän järvessä ja tarjoilisi varmaan ateriatkin laiturille, jos keksisin pyytää.

Ystävän kanssa on hyvä olla mökillä. 

Onni on ystävä, joka haluaa jakaa tämän maiseman kanssani. 


Aion käyttää vuorotteluvapaan elääkseni ilman aikatauluja. Haluan löytää ja kohdata itseni ilman työn määrittelemää identiteettiä. Yritän ymmärtää, kuka olen ja miten tähän on tultu. Pohtia, miten haluan elää tulevina vuosina.
Haluan myös pohtia haluamisen mekanismeja. Voisinko haluta vähemmän? Voisinko olla tyytyväinen siihen, mitä jo on? Olisiko syytä olla kiitollinen? Ehkä kannattaisikin kirjoittaa kiitollisuudesta?

Toivon, että tapahtuu joogan ihme: silloin kun näyttää siltä, että ei tapahdu mitään, tapahtuukin kaikkein eniten.

Mutta sitä ennen kuuntelen ainakin muutaman kerran JVG:n biisin Frisbee ja hoilaan kertiksen Teemu Brunilan mukana: 

Nyt mä oon free niinku frisbee
Joo mä oon free niinku frisbee 
Joka ei ikinä ländää



Iltauinti on parasta, heti aamu-uinnin jälkeen. 

perjantai 17. heinäkuuta 2020

Vastahakoisen siivoojan käsikirja



Tunnustan: siivous ei ole lempikotityöni. Ja se näkyy.

Meillä pöly laskeutuu pinnoille tasaiseksi harmaaksi matoksi, lehdet ja kirjeet ja joskus tärkeätkin paperit kasautuvat pinoiksi keittiön isolle pöydälle. Kirjat ja levyt lainehtivat olkkarin vanhojen arkkujen päällä.

Siksi ostin aikoinaan tämä Kristiina Turtosen lyijykynätyönkin. Tuntui ihanan helpottavalta, että joku on niin rohkea, että tekee taidetta epäjärjestyksestä.  

Kristina Turtonen 1997. Lyijykynätyö.

Meilläkin on Lundiaa, vaatteita lojuu tuolien karmeilla, eivätkä kengät jostain syystä päädy kenkäkaappiin, vaikka sellainenkin on hankittu.

Ei meillä silti likaista ole. Boheemi epäjärjestys on minusta kodikasta, mutta häpeilen silti sitä aina, kun joku tulee käymään. Silloin yritän vimmatusti siirrellä pois pahimmat kasat. Miksi? Ongelmahan on aina sama: minne laitan ne?

Myös johtopäätös on selkeä: meillä on liikaa tavaraa. Konmaritus ei ole rantautunut meidän huusholliin. 

Osittain se johtuu siitä, että elän levyjenkeräilijän kanssa. Mutta kyllä minullakin riittää kirjoja ja olisin aina valmis ottamaan vielä yhden vanhan mööpelin. 

Pulma on siinä, että luonnonlakien vääjäämättömyydellä huoleton sekaisuus saavuttaa aika ajoin pisteen, jossa se muuttuu kaaokseksi. Silloin ahdistun. Minusta tulee kuulkaa tosi ärsyttävä, todellinen bitch. Huomauttelen miehelle ihan kaikesta, vaikka eihän sotku pelkästään hänen syytään ole.

Vaikka tunnistan tilanteen, en saa nalkutusta poikki. Varsinkaan silloin, kun olen väsynyt. Vaikka tottahan minä tiedän, että ainoa, mikä siinä tilanteessa auttaa, on tunnustaa tosiasiat ja ryhtyä siivoamaan. Mutta miten se voikin olla niin rasittavaa?

Mies on yleensä tässä vaiheessa jo käärinyt hihansa ja ryhtynyt hommiin. Hän toivoo vain, että lopettaisin käskyjen jakelemisen, koska tehtävien lista kasvaa eksponentiaalisesti.

Miehen mielestä käskyjä tulee niin paljon, että puolivälissä listaa alkupää alkaa jo unohtua. 


On kuitenkin olemassa yksi siivouksen muoto, jonka teen mielelläni: puulattioiden huoltaminen.

Kun muutimme nykyiseen kotiimme, remontissa revittiin irti alakerran kulahtaneet korkkimatot, mutta niiden alta ei valitettavasti paljastunut ihanaa vanhaa lautalattiaa eikä kyllä juuri eristeitäkään. Siksi lattia otettiin kokonaan irti, eristettiin hengittävillä materiaaleilla, joiden päälle asennettiin lautalattia.

Laudat ovat kaunista kyyjärveläistä koivuponttia. Lattia suojattiin Osmo-öljyvahakäsittelyllä. Emme halunneet lakkaa, ja Osmo-tuotteet ovat kasvpohjaisia.

Normaalisiivouksessa lattialle riittää imurointi ja tahrojen poistaminen pintakäsittelyyn sopivalla puhdistusaineella. Jatkuva peseminen ei olisi edes hyväksi, vaan vaurioittaisi lattian pintaa.

Kaksi kertaa vuodessa lattia on hyvä kuitenkin huoltaa öljypohjaisella puhdistusaineella. Siihen menee yleensä kaksi päivää, koska joudumme siirtämään huonekalut ensin keittiöstä olkkariin ja sitten olkkarista keittiöön. Kirjahyllyjä emme siirrä, siinä menee raja.

Olkkarin lattia on pakko käsitellä kahdessa vaiheessa. 


Keittiöön on tunnettu olkkarin toisen puolen kamat.

Lattia imuroidaan, puhdistetaan öljypohjaisella puhdistusaineella ja lopuksi vielä kiillotetaan pehmeällä mopilla.

Tästä työstä minä oikeasti pidän, koska sillä on merkitystä ja sitä saa tyydytystä. Käsittely suojaa lattiaa ja tuo esiin puun kauneuden. 

Puulattian huoltaminen on palkitsevaa.

Lautalatiassa puun kauneus tulee esiin. 


Mutta mitä tehdä arkisen viikkosiivouksen kanssa? Harkitsimme jo vakavasti siivoojaa, mutta kotitalousvähennyksestä huolimatta meillä ei taida olla sellaiseen varaa. Ehkä sitten, jos siivooja kävisi vaikka vain kerran kuukaudessa ja yrittäisimme selviytyä muun ajan itse.

Jos siivooja tulisi, mihin veisimme koirat? Jos kuskaamme ne koirapäiväkotiin, kustannukset nousevat taas. Koirapäiväkoti on toisella puolella kaupunkia, joten jomman kumman pitäisi hakea ja viedä heidät julkisilla. Siihen menee melkoisesti aikaa. Siinä ajassa ehtisi jo vaikka siivota.

Entä voiko kodissa, jossa asuu kaksi koiraa, edes olla kovin siistiä? Koirien turkeista lähtee karvoja ympäri vuoden ja sadesäällä sisään tulee hiekkaa, vaikka kuinka kuivaisi tassuja eteisessä. Olisinko onnellisempi, jos keittiö ja kylppäri hohtaisivat niin, että niissä pitäisi käyttää aurinkolaseja?

Tuskin.

Ei sekaisuus minua haittaa, mutta miksi tunnen silti häpeää, kun joku tulee yllättäen käymään? Miksi en voi esitellä boheemia kotiani vapautuneesti? 

Yritän silloin muistaa pohjalaisen isäni opetuksen: ”Kotonansa ei tarvitte orjaalla ketään.” Vapaasti suomennettuna: kotini on linnani, ja jos se ei kelpaa sinulle, se ei todellakaan ole minun ongelmani. 

Miksi en siis voi kohauttaa olkiani siisteysnormeille? Minuthan on kasvatettu siihen! Ehkä alitajuisesti ajattelen, että romantisoimani huoleton epäjärjestys viestii muille elämänhallinnan puutteesta. Niinhän esimerkiksi sotkuista työpöytää usein luetaan ja tulkitaan. 

Mutta onko silläkään oikeastaan väliä? Toinen isän opetuksista nimittäin oli: ”Se on aivan sama mitä muut ajatteloo. Siitä ei tarvitte piitata mitään. Ne ajatteloo kumminkin mitä ne tahtoo.”

Ja näinhän asia on. Siistin ihmisen silmissä kotini on sotkuinen, vaikka tekisin mitä. Siisteyskäsitykset voivat olla niin erilaisia, että en varmaan edes hahmota, miten joku toinen näkee kotini. Joten miksi edes yritän miellyttää ketään?


Yksityiskohta Kristiina Turtosen lyijykynätyöstä. 

Enhän minäkään oikein osaa olla äärimmäisen puunatuissa ja jynssätyissä kodeissa, koska kavahdan niihin sisältyvää voimakasta kontrollin tuntua. On sellainen olo, että sotken koko ajan paikkoja. Äsken sohvatyynyt olivat vielä ojennuksessa, eivät ole enää. Nyt kahvipöydälle putosi murusia. Onko tuo minun kassini, joka vie rehvakkaasti yhden tuolin? Kompastuiko joku juuri eteisessä minun kenkiini?

(Ymmärrän tietenkin, että jos sattuu olemaan vaikka pölylle allerginen, kodin on oltava supersiisti. En halua kritisoida heitä ja kiitän onneani, että en itse ole.)

Luultavasti minun on viisainta noudattaa isän ohjeita. Siivota sen verran kun jaksaa ja tehdä sellaisia asioita, joista tykkää. Olla rehellisesti sitä, mitä on. Muiden hyväksyntää on turha tavoitella, he ajattelevat kuitenkin mitä tahtovat. 

Aloittaminen on hankalinta. 















keskiviikko 8. heinäkuuta 2020

Taikamatolla sisäiseen universumiin

Kun laskeuduin pitkäkseni joogamatolle, huokaisen ja annan hengityksen löytää luonnollisen rytminsä, tunnen suunnatonta turvallisuuden tunnetta. Lepään taikamatolla, jossa kaikki on puolitoista tuntia hyvin. Mikään ei ahdista, mikään ei pelota. 

Joogamatolla mieli ja keho rauhoittuvat.


Tunne muistuttaa kellumista vedessä, painottomana ja kevyenä. Ajantaju katoaa, siristelen silmiä ja katselen aurinkoa, taivaalla soutelevia poutapilviä ja korkealla lentäviä lintuja. Välillä aalto loiskauttaa kasvoille vettä ja suljen silmät. Joskus unohdan silmät kiinni ja katselen sisäänpäin. Välillä pelkään nukahtavani.

Rakastan kellumista. Se vain tapahtuu eikä minun tarvitse tehdä tai ajatella mitään. Silloin olen yhtä luonnon ja universumin kanssa. Sulautumisen tunne on niin totaalisen ihana, että voisin jäädä siihen. Sama tapahtuu joka kerta myös joogassa.

Joogamatolla lepään samassa asennossa kuin kelluessa. Joogassa sitä kutsutaan savasanaksi eli kuolleen miehen asanaksi: jalat vähän auki, kädet vähän irti vartalosta, kämmenet ylöspäin. Niska ja pää vakaana hyvässä asennossa. Silmät kiinni.


Joogan aluksi rentoudutaan matolla. Annetaan lattian kannatella. Kuva: Tuomas Pelttari.

Asana on joogan asennoista tai fyysisestä harjoituksesta käytettävä nimitys. Niitä on paljon ja jokaisesta vielä lukuisia erilaisia versioita. Jotkut joogaopettaja käyttävät paljonkin sankskriitinkielistä termistöä, minun ohjaajani Lasse puhuu mieluummin liikkeistä.

Matolla havahdun Lassen ääneen. ”Pää ja niska keskelle, kädet A-kirjaimena, jalat vähän auki. Jäädään hetkeksi lattian huomaan sellaisena kuin ollaan. Aika pysähtyy. Ollaan itsessämme.”

Sitten harjoitus alkaa ja annan Lassen neuvojen ohjata liikkeitäni. 

Lassen joogatunnilla tehdään hathajoogaa. Se on lempeä joogan muoto, jossa asanat tehdään tietoisesti ja hitaasti, hengityksen tahdissa.

Lasse saattaa vaihdella liikkeiden järjestystä, mutta harjoituksen peruskaava on aina sama: ensin yhteys hengitykseen, sitten lämmittelyä ja venyttelyä. Sen jälkeen tulee usein seisten tehtäviä liikkeitä, joissa taivutaan ja venytään. On tärkeää, että pää riippuu välillä alaspäin. 

Vähitellen siirrytään voimakkaampiin taivutuksiin ja selkärangan kiertoihin istuen tai maaten. Kun keho on lämmitelty, taivutuksissa ja kierroissa voidaan olla pitkään. Selkää taivutetaan aina symmetrisesti molemmille puolille: oikealle ja vasemmalle, eteen ja taakse. Pöydässä selkä nousee jalkojen ja hartioiden varassa ylös lattiasta, kobrassa ja sfinksissä ollaan vatsallaan ja selkä kaareutuu toisin päin.

Minulla, kuten kaikilla muillakin, vasen ja oikea puoli ovat hieman erilaisia, ne venyvät ja taipuvat eri tavalla. Joogassa ero hyväksytään ja sitä kunnioitetaan. 

Kun ollaan asanassa, ulkopuolisesta voi näyttää, että mitään ei tapahdu, mutta oikeasti kehossa tapahtuu koko ajan valtavasti hyviä asioita. Pelkästään tietoinen seisominen tasapainossa, selkä suorassa, jalat juurtuneina maahan ja pää kohti taivasta on yllättävän vaikeaa, varsinkin kun hengityksen tulisi virrata vapaasti. Jotkut sanovat sitä jopa joogan vaikeimmaksi asanaksi. 

Myös yksinkertainen etutaivutus, jossa annetaan painovoiman vetää päätä ja käsiä alaspäin, auttaa tunnistamaan selän kireät paikat ja jännitykset. Jos selkä on oikein jumissa, jopa istuminen maassa selkä suorassa on raskasta. 

Kesällä voi joogasta ulkona ja tehdä vaikka puuasanan. Räsymatto on mainio joogamatto. Kuva: Tuomas Pelttari.

Joogan taikasana on hengitys. Joogassa hengitetään aina nenän kautta. Hengitän sisään, kädet ojentuvat ja venyvät, hengitän ulos ja kädet laskeutuvat hitaasti. Hengitän sisään, taivun taakse, rintakehä avautuu, hengitän ulos, taivun eteen, selkä pyöristyy kumaraan nikama nikamalta. Kun keskittyy hengitykseen, liikkeistä tulee luonnollisia. Hengitys alkaa kuljettaa liikettä.

Toinen tärkeä elementti on painovoima, jota joogan liikkeissä käytetään hyväksi. Esimerkiksi selkää ei oikeastaan taivuteta alaspäin, vaan painovoima vetää selkää alaspäin hengityksen rytmissä. Selkää ei pakoteta taipumaan niin alas kuin pystyy, ainoastaan siihen asti, kun keho antaa myöten. 

”Voi nauttia sekä liikkeistä että pehmeästä hengityksestä”, Lassen ääni kuuluu jostakin kaukaa. 

Vaikka joogassakin on toistoja, joskus aika paljonkin, niitä ei tehdä pakonomaisesti. Joogan ei kuulu minkäänlainen väkivalta tai kehon rajojen ylittäminen. Suorittaminen on meissä kuitenkin niin lujassa, että Lasse saa usein muistutella: ”Ei suoriteta eikä pinnistellä! Rennosti vaan!”

Mietin joskus, että jos kaikki joogaisivat, maailmassa olisi ehkä paljon vähemmän väkivaltaa. Sillä asanat eivät vaikuta pelkästään fyysisesti, ne rauhoittavat ja kirkastavat myös mielen. 

”Kuvitelkaa sisäänhengityksellä, että hengitätte ympärillenne auringonpaistetta tai valkoista valoa. Mielikuvassa valoa on noin metrin verran kehon ulkopuolella”, Lasse ehdottaa joskus. Ja se toimii!

Loppurentoutus on oikeastaan meditaatioharjoitus, jossa hengittelen ja kellun taas painottomana ja kevyenä. Nyt kylven valkoisessa valossa. Pää tyhjenee, loputon ajatusmylly hiljenee hetkeksi. 

Ihminen pystyy ainakin pienen hetken olemaan ajattelematta mitään. Ja jos joku ajatus mieleen tuleekin, seuraan sitä kuin poutapilveä taivaalla, päästän irti ja annan sen mennä.


Joogan henkisestä puolesta on kirjoitettu hyviä kirjoja.

Olen aloittanut joogan vuonna 2009, mutta en ole joogannut yhtäjaksoisesti. Välissä on ollut taukoja ja katkoksia. Yhteen aikaan joogasin itsekseni kotona, ja se tuntui hyvältä ratkaisulta. Kerran keskittymiseni kuitenkin herpaantui kesken voimakkaan asanan ja sain vamman, joka johti monen vaiheen kautta leikkaukseen. Sen jälkeen päätin, että minun on parasta käydä ohjatuissa joogaharjoituksisssa. 

Olen kokeillut monenlaisia opettajia ja huomannut, että jokaisella on hathajoogassakin oma tyylinsä. On opettajia, joiden vetämä jooga muistuttaa lähinnä jumppaa. On tiukkoja opettajia, jotka huomauttavat virheistä ja tulevat jopa korjaamaan asentoa. En missään tapauksessa halua, että minuun kosketaan! On myös sekavasti tai liian nopeasti ohjaavia opettajia. 

Ja sitten on Lasse, jonka ryhmään palaan aina takaisin, koska hän on rento, hyväksyvä ja rauhoittava. Hän näyttää ja selittää liikkeet niin hyvin, että neuvoja on helppo toteuttaa. Ja hän antaa aina vaihtoehtoja. Ja jos joku liike ei juuri sinä päivänä sovi, sen saa jättää väliin tai korvata jollakin muulla.

Eniten minua kuitenkin kiehtoo Lassen musikaalinen ääni. Kun Lasse puhuu, tuntuu kuin hän hymyilisi äänellään. 

Joogan henkiseen puoleen voi tutustua lukemalla kirjoja. Oma suosikkini on Donna Fahrin Jooga ja elämän voima (Basam Books 2004). Näin hän kirjoittaa joogasta ja sen vaikutuksesta:

Rajattomuuden tunne, olemuksen keveys, vapaus ja onnellisuus eivät ole ominaisuuksia, jotka saavutamme; me olemme yhtä kuin nämä ominaisuudet - olemme aina olleet ja tulemme aina olemaan. 

Minulle joogassa on kysymys juuri tästä: egon supistumisesta, katoamisesta, häviämisestä. Kokemus siitä, että mieli lepää hengityksen päällä. Että voi sulkea silmänsä ja olla osa kaikkea. Hengityksen rytmissä tehtävät asanat auttavat pääsemään tähän tilaan, ne eivät ole itsetarkoitus.

Jooga ei ole jotain, mitä saamme aikaan, vaan jotain, mitä meille tapahtuu. Mutta se ei tapahdu vahingossa. 

Hengitä syvään sisään ja ulos. Tämä on mielentila, jota kutsumme joogaksi, eikä sitä voi löytää mistään muualta kuin tästä hetkestä. Hetki avaa itsensä sinulle. Astutko siihen?



Koirankin kanssa voi joogata. Fluffy tutkii mattoa.. 



Bibi on epäluuloisempi.








Hei, nimeni on Eve. Olen introvertti.

Introvertin taivaassa on tyhjää, hiljaista ja kaunista. ”Otetaanko tähän loppuun vielä sellainen esittelykierros, jossa kaikki kertovat jota...