Tunnisteet

sunnuntai 7. maaliskuuta 2021

Leikitään avajaisia oikeassa valokuvanäyttelyssä


Ella esittelee kuvia Eliaksen vanhemmille. Ripustuksella on haluttu rikkoa kaavaa.
Kuva: Tuomas Pelttari.

Olemme paikalla vähän liian aikaisin. Seisahdamme hetkeksi kadulle Valokuvakeskus Nykyajan ison ikkunan eteen ja katsomme tamperelaisen galleriatilan vilskettä: roskia kerätään isoihin pusseihin, korkeita tikkaita siirrellään, niille kiipeillään kääntelemään katon spottivaloja niin, että näyttelyn kuvat kylpisivät mahdollisimman kauniissa valossa.


Ella huomaa minut ja päästää meidät sisään. Puikkelehdimme suoraan takahuoneeseen, joka on kirjaston ja keittiön yhdistelmä. Kirjahyllyn vieressä on mukava sohva. Kuinka kätevää! Rakastun tilaan heti. Takahuoneessa emme ole tiellä, ainakaan ihan koko aikaa, ja voimme salaa seurata, miten säätäminen jatkuu.


Keittiöstä on kiva seurata ripustuksen valmistumista. Kuva: Tuomas Pelttari.


Elias säätää henkilökunnan kanssa viimeisiä valoja. Kuva: Tuomas Pelttari.


Valokuvanäyttelyä Flatland - Härmän aukeilta, on tässä vaiheessa ripustettu kaksi päivää. Se on kahden valokuvaajan, tyttäreni Ella Kiviniemen ja Elias Lahtisen monen vuoden työn huipentuma. Tai oikeastaan välipysäkki tai näköalatasanne, koska suunnitelmia tällä kaksikolla riittää. Näyttely on myös Aalto-yliopistossa opiskelevan Ellan pro gradu -tutkielman taiteellinen osuus.


Ella ja Elias alkoivat suunnitella Pohjanmaan kuvaamista jo monta vuotta sitten. Silloin projektissa oli kolmaskin kuvaaja, Emilia Kangasluoma, joka oikeastaan ideoi koko hankkeen ja kirjoitti ensimmäisen apurahahakemuksen. He kaikki halusivat tutkia pohjalaisia juuriaan. Ensimmäinen apuraha saatiin jo 2017. Kuvausreissut Helsingistä ja Tampereelta Härmään alkoivat 2018. Jokainen matka tarkensi sitä, mitä kuvaajat Pohjanmaasta halusivat. 


Suurin osa otoksista on kuvattu filmille keskikoon Mamiya RB67 kuiluetsinkameralla. Ella sai arvokkaan kameran lainaan Aalto-yliopistosta. Eliaksella on oma Mamiya RZ67. Negatiiveja on varmasti tuhansia, ja niistä on Valokuvakeskus Nykyajan seinälle päätynyt 23.


Nuorilla valokuvaajilla on hurjasti töitä ja projekteja pitkin poikin, joten Emilia katsoi parhaaksi irrottautua alkuperäisestä aikataulusta ja kuvata oman osuutensa omin päin. Kun Ella ja Elias jäivät kahdestaan, lähtökohdaksi ja matkaoppaaksi sementoitui kansatieteilijä Samuli Paulaharjun teos Härmän aukeilta (1932). 


Härmän aukeilta on härmäläisyyden raamattu, joka kaivettiin esiin melkein aina, kun kuvaajat kyselivat paikallisilta, mitä se härmäläisyys oikein on. Minäkin olen lukenut sen jo lapsena monta kertaa. Ymmärsin jo silloin ihailla kirjaa: antauduin tekstin  poljennolle, ihmettelin taidokkaita piirroksia ja häikäisevän upeita valokuvia. Ja aistin Paulaharjun intohimon, joka kirjan sivuilta huokui. Hänen on täytynyt rakastaa  työtään: ihmisten, tapojen, esineiden, monenlaisten töiden ja myös kollektiivisen mentaliteetin dokumentoimista.


Siksi näyttelyssä on valokuvien lisäksi myös esineitä: lattialla räsymattoja, ikkunalaudalla pellavalankaa ”mummankodosta” eli mummolastani, Ylihärmän Osuuspankin kassi, pajukori eli koppa, golfpalloja, jotka on kerätty lapsuudenkotini pelloilta, villasukat, joihin on kudottu Amerikan Yhdysvaltojen lippu. Seinällä on helavyö, jonka puukkomestari Antti Rannanjärvi on tehnyt Ellalle. Vitriinissä on pellavaliinan päällä puukkomestari Jorma Rannanjärvestä tehty seminaarityö ja Härmän puukon eri versioita. Toiseen vitriiniin on aseteltu on vanhoja lasinegatiiveja, jotka ovat Eliaksen sukutalosta ja hieno vanha kamera. 





Näyttelyssä on esillä myös härmäläisiä ja Härmää symbolisoivia esineitä. Jostakin syystä latinan kielioppini on valikoitunut mukaan. Ehkä se korostaa ristiriitaa perinteiseen trossaamiseen. 



Puukkomestari Jorma Rannanjärven välineitä ja puukkoja. 


Ja selailtavana on tietenkin ensimmäinen painos Härmän aukeilta -kirjasta.


Kuten kuvaajat kirjoittavat omasta näyttelystään: Kokonaisuus pohtii identiteetin, legendojen ja tarinoiden liikettä ajassa. Ovatko härmäläiset luoneet tarinansa vai tarinat härmäläiset? Millainen tarina syntyy nyt?


Ella etsii Kustaa Talkkarin kuvaa Härmän aukeilta -teoksesta. Kuva: Tuomas Pelttari.


Härmässä suklaakin on kääritty komiasti. 


Koronan vuoksi varsinaisia avajaisia ei saanut järjestää, mutta lähimmät perheenjäsenet saivat luvan tulla perjantaina 5.3. katsomaan näyttelyä.


Päätämme, että nämä ovat sitten leikkiavajaiset, sillä totta kai olemme tuoneet mukanamme shampanjaa. Paikalla ovat myös Eliaksen vanhemmat, veli ja tyttöystävä. 


Tunnelma on lämmin ja intiimi. Skoolataan. Joku kysyy, miten se sanotaan härmäksi enkä osaa vastata. Yhtäkkiä en millään muista, onko joskus puhumassani murteessa omaa sanaa maljan nostamiselle. Pidetään pieniä, spontaaneja puheita. Ojennan valokuvaajille taideseppä Kimmo Tulimetsän takomat päivänkakkarat.


Valokuvaajilta kysellään kysymyksiä ja he kertovat. Muistelevat, miten kaikki alkoi. Ja miten kaikki sitten taas uudestaan alkoi. Kuinka Elias soitti Ellalle, kun oli yöpynyt Liinamaan Joukon (entisen luokkakaverini) luona juuri sen pohjalaistalon naapurissa, jossa Härmä-elokuvaa kuvattiin, ja kertoi, että nyt taisi löytyä se näkökulma. Talo on sama, jonka Ella kuvasi ensimmäisellä kuvausmatkallaan talvella 2018 ja se on esillä näyttelyssä.


Silloin joku ehdottaa, että negatiivit pitää kaivaa rautaisessa laatikossa härmäläiseen maahan. 


Ella ja Elias puhuvat yhteistyöstään, joka on sujunut joustavasti ja tulevista suunnitelmistaan, joita en paljasta. Äkkiä tajuan, että nämä kaksi ovat tunteneet toisensa kohta kymmenen vuotta. Vuonna 2011 molemmat aloittivat Tampereen yliopistossa kuvajournalismin opinnot. Nyt Elias on saanut opinahjostaan vakituisen lehtorin viran. Ystävyys ja ammatillisuus on mahdollista yhdistää ja se voi tuottaa kauniita ja arvokkaita hedelmiä.


Ella ja Elias kukitettuina. Taustalla Eliaksen kuva Prännin Erkistä. 


Miksi en kerro mitään kuvista? 


Se on vaikeaa, koska en tiedä, mistä aloittaa. Näyttelyssä ei ole lainkaan kliseistä pohjalaiskuvastoa. Silti siellä ovat kaikki pohjalaisuuden elementit: puukko, lato, punamultainen pohjalaistalo, pääsiäiskokko, kuu lakeuden yllä, seurat, punamulta, hevoset, helat, Lapuanjoki, heinäpaalit ja Power Park. Ja kirjasto, jossa olen ollut lukiolaisena kesätöissä.


Jokaisesta kuvasta avautuu kokonainen maailma. Pohjanmaalla poltetaan kokkoja pääsiäisenä, ei koskaan juhannuksena. Naurava poika on kuvattu Kankaankylän pääasiasvalakialla, jossa koko kylä oli tekemässä Ellasta ja pojasta paria. Kankaankyläläiset ovat muuten kaikki saman näköisiä kuin tämä kaunis poika: kapeakasvoisia ja puhdaspiirteisiä. Ja he ovat säilyttäneet komeat kaksifooninkiset pohjalaistalonsa. 


Kustaa Talkkari on gallerian kuvassa vanha, mustakulmainen ja komea mies, mutta vielä pikkkupoika silloin, kun Samuli Paulaharju kuvasi hänet kirjaansa. Entä sitten Lennni Lammi, 2000-luvun poika, jolla on valkoinen kauluspaita, mustat housut, helavyö ja puukko? Niin nuori ja niin härmäläisyyden ytimessä. Moon meiltä ja muut on meirän krannista.


Mistä tuo itsetietoinen, ylpeä ilme tulee? Geeneistä vai tarinoista, joissa hänet on marinoitu? 


Miksi härmäläisen taivaan sinelle ei ole omaa sanaa? Se on suuri ja kirkas ja saa siristelemään silmiä. Sini on yhtäaikaa voimakasta ja herkkää ja taittuu liilaan. Joskus, tai melkein aina, tuntuu, kuin näkisi sen läpi. Sinisyys saattaa muuttua niin eteeriseksi, että sen takaa pilkottaa taivas. Lakeudella alan aina epäillä, että sellainen sittenkin on olemassa. Jos katsot kuvaa Heinäpaaleja Kankaankylällä tai Kuutamo, Kosolanluoma tai Heitto, ymmärrät, mitä tarkoitan.


Lakeuden taivaan alla tajuan senkin, miksi entisajan ihmiset ajattelivat maan olevan pannukakku ja taivaan sen ylle kaartuva kupoli. Jos kävelee tarpeeksi kauas, vaikka sellaiset 70 kilometriä, pääsee lakeuden reunalle ja mitäs sitten? Sieltähän tipahtaa.


Oikeastaan minun piti kirjoittaa kuvasta nimeltä Heitto. Minusta tuntuu, että siinä kulotetaan, ja tunnen lapsuudesta tutun savun tuoksun tulevan kuvasta läpi. Liekkejä ei näy, mutta tiedän niiden nuolevan maata. Etualalla olevan ladon päälle heitetään sangollinen vettä, ettei tuli tarttuisi siihen. Ja kaiken yllä on kuultavansininen taivas. (Kuvassa ei muuten kuloteta, sanoo Ella, mutta saa sen niinkin tulkita.)


Huvivaltio Power Park on pohjalaisen suuruudenhulluuden monumentti, jossa Ella vietti yhden kesän kesätöissä kolmioleipiä tehden ja lapsiin tatuointeja piirtäen. Siellä kaikki on epätodellisen kokoista, varsinkin puinen vuoristorata. Huvipuisto on kuvattu kauniissa, pehmeässä valossa. Edesmenneen äitini auto on varmasti kuvassa tarkoituksella - kuin lempeä muisto. 


Kello tulee kuusi aivan liian nopeasti. Gallerian henkilökunta haluaa sulkea paikan ja me hajaannumme Tampereen illan siniseen hetkeen.


Kuva: Tuomas Pelttari.

Pari sanaa Flatland - Härmän aukeilta -näyttelyn tekijöistä. Luonnehdinnat on lainattu Valokuvakeskus Nykyajan nettisivuilta. 


Taiteilijoista Ella Kiviniemi (s. 1991) opiskelee valokuvataidetta Aalto-yliopiston valokuvataiteen maisteriohjelmassa Helsingissä. Näyttely on Kiviniemen taiteellinen opinnäytetyö. Elias Lahtinen (s.1990) on tamperelainen valokuvaaja ja kuvajournalismin opettaja Tampereen yliopistossa, josta hän on valmistunut yhteiskuntatieteiden maisteriksi.


Työskentelyä ja näyttelyä ovat tukeneet Suomen Kulttuurirahaston Etelä-Pohjanmaan rahasto, Suomen kulttuurirahasto sekä Aalto-yliopisto.


Näyttely on avoinna 6.3. - 5.4. 2021 Valokuvakeskus Nykyajassa (Kauppakatu 14, Tampere).





Kuva: Ella Kiviniemi












torstai 31. joulukuuta 2020

Iltaratsastus, laituri ja muita unelmia

 

Kuva: Pixabay

Jouluna meillä virisi keskustelu haaveista. On suuri kunnia, kun toinen ihminen avaa oven mielensä haavehuoneeseen. Kuuntelin lumoutuneena, kun unelma konkretisoitui silmieni edessä. Toivon, että se jonakin päivänä toteutuu.


Minäkin olen aina ollut uneksija ja taivaanrannanmaalari. Lapsena elin varmaan suurimman osan ajasta oman pääni sisällä, mielikuvituksessa ja haavemaailmassa. Joskus, oikeastaan aika usein, se tuntui todellisemmalta kuin niin sanottu todellisuus.


Lapsuudessa ja vielä nuoruudessakin lempihaaveeni oli sellainen, jossa ratsastan kesäiltana peltotietä. Kultainen aurinko paistaa matalalta ja hevosen kaviot nostattavat ilmaan kimmeltävää tomua. Pitkät hiukseni ovat auki, lempeä tuuli hulmuttaa tukkaa ja hevosen harjaa. Hevonen kävelee, meillä on maastolenkki takana ja olemme tulossa kotia kohti. 


Näen kohtauksen yhä filminä silmissäni. Yksityiskohdat piirtyvät selkeinä. Hevonen on ruskea, vaaleaharjainen suomenhevonen. Minulla on ylläni teepaita ja farkut, ei ratsastuskypärää. Katselen itseäni ulkopuolelta, mutta haaveeseen sisältyy toive, että joku näkisi minut juuri sellaisena, vapaana ja onnellisena hevosen selässä. Se joku oli nuoruudessa todennäköisesti juuri se poika, johon olin kulloinkin ihastunut. 


Nyt ajattelen, että haavefilmini ilmentää jonkinlaista sisäistä tilaa tai harmoniaa, johon olen pyrkinyt koko elämäni. Kuvassa on eläin, vapaus ja tasapaino. Siinä on yksinäisyys, mutta myös yhteys. Siinä on tarina ja häivähdys puhdasta onnea.



Kuva: Pixabay



Be careful what you wish”, minulle sanotaan usein. Näin siksi, että haaveilla on tapana myös toteutua. Kun jokin asia alkaa elää mielikuvissa, ihminen ryhtyy suuntaamaan energiaansa sitä kohti. Se tuntuu maagiselta - melkein kuin muuttuisi magneetiksi, joka vetää puoleensa asioita tai ihmisiä, jotka auttavat eteenpäin, kulkemaan haaveen toteutumista kohti. Elämä kantaa.


Urheilijat käyttävät usein mielikuvaharjoituksia treenatessaan. Visualisointi kuuluu olennaisesti myös rentoutukseen, joogaan ja meditaatioon ja on minulle tuttua tätäkin  kautta. Mutta sitä voi ja kannattaa soveltaa myös omaan elämäänsä. Ajattelen, että sisältä nousevat kuvat ovat viestejä tai vihjeitä, jotka kertovat siitä, mitä elämästä puuttuu tai mikä suunta voisi olla itselle parempi kuin nykyinen. 


Olen käyttänyt mielikuvia tietoisesti, kun olen kaivannut uusia tuulia elämääni. Olen visualisoinut asiota, joita kohti haluan mennä. Prosessi on saattanut kestää vuosia, mutta lopulta elämä on yllättävän usein tarjonnut juuri sellaisia mahdollisuuksia, joita olen kaivannut. On sitten itsestä kiinni, tarttuuko niihin.


Minä olen usein tarttunut. Olen tehnyt elämässäni usein muutoksia, nopeita ja  isojakin. Se vaatii (uhka)rohkeutta ja kykyä sietää epävarmuutta. Pitää uskaltaa päästää irti! Samalla pitää myös luopua jostakin vanhasta ja turvallisesta. 


Eikä mikään takaa sitä, että vaikka haave toteutuisi, siitä tulisi ihan sellaista kuin kuvitteli. Kaikki voi mennä loistavasti tai siten täysin pieleen. Eiväthän yritykset aina onnistu, vaikka tilaisuus olisi kuinka hyvä. Mutta silloin voi lohduttautua ajatuksella, että ainakin minä yritin. Siitäkin saa tyydytystä, jopa yllättävän paljon. 


Juuri nyt minulla on yksi pieni, mutta ponteva ja sinnikäs haave, jota hellin mielessäni. Kuva on hyvin tarkkaan rajattu ja pelkistetty: siinä on järvi (tai meri), hiljainen ranta ja rannassa laituri.


The Laituri.


Rakastan laitureita ja erityisesti sitä hetkeä, kun menen laiturilta uimaan. Jos minulla olisi oma laituri, voisin uida läpi vuoden, mikä onkin toinen haaveeni. Rakastan vettä ja uimista, vaikka en edes ole teknisesti mitenkään erityisen taitava uimari. Vesi on elementtinä minulle luonteva ja helppo, se kannattelee ja hellii. Vedessä olen täysin vapaa. Talviuintia olen ajoittain harrastanutkin, ja se puhdistaa kehon ja sielun eri tavalla kuin mikään muu.


Laiturilla voisi myös haaveilla. Ja lukea kirjaa. Juoda kahvia. Sytyttää kynttilän lyhtyyn syksyllä. Tai uimavalon, kuten Sanna.



Sannan uimavalo laiturilla. Kuva: Sanna Nikander.



Laiturigatessa kuulun vähemmistöön. Suurimmalla osalla suomalaisista on aina ollut mökki ja laituri. Olen kotoisin maalta, jossa ei ollut lähistöllä muita vesistöjä kuin joki. Maatalossa tehtiin kesällä töitä eikä mökkeilyn harrastaminen ollut vaihtoehto. 


Kun näin Vaasassa meren sen ikäisenä, että osasin jo puhua, olin sanonut: ”Voi kuinka suuri uimapelto!” 


Uiminen oli jo silloin kova juttu.


Enkä sitten ole ole onnistunut hankkimaan kesämökkiä aikuisenakaan. Mökkielämä ja mökkikulttuuri ovat minulle suhteellisen outoja asioita. Kun joskus olen päässyt vieraaksi mökille, yllätyn usein siitä, miten tiheästi rannat on rakennettu. Olen kuullut että naapureiden vesiskootterit saattavat ärsyttää luonnonystäviä ja kuumat kesäbileet niitä, jotka etsivät rauhaa. 


Olisin ehdottomasti niitä, jotka kärsivät.


Mutta on niitä hiljaisiakin mökkejä. Viime kesän ihanimpia muistoja on, kun pääsin hyvän ystäväni Sannan kanssa heidän sukumökilleen muutamaksi paratiisimaiseksi päiväksi. Järvi on rauhallinen, siellä eivät veneet päristele. Siksi siellä pesii pesii valtavan paljon lintuja, harvinaisiakin. 


Tältä unelmani näyttää.


Ja laituri, se on ihana!


Ensimmäinen repliikkini oli: ”Saanko mä mennä heti uimaan?”


Sain luvan. Ja menin. 


Tottahan mökin ja laiturin voisi myös vuokrata. Mutta liikkumiseen tarvitaan auto, jota meillä ei ole. Oi, miten kaipaankaan yhteiskäyttöautoja!


En kuitenkaan näe haaveissani mökkiä. Jostain syystä mielikuvassa on vain vesi, ranta ja se laituri. Ja hiljaisuus. 


On jännittävää nähdä, toteutuuko laiturihaaveeni joskus. Aion joka tapauksessa jatkaa sen vaalimista. Se, mitä ruokit, vahvistuu, kuten mökkiystävälläni Sannalla on tapana muistuttaa.


Vuodenvaihteessa on hyvä hetki päivittää haaveitaan. Mistä sinä haaveilet?


Villejä unelmia ja lempeitä haaveita vuodelle 2021!



Kuva: Pixabay.





































tiistai 1. joulukuuta 2020

Valo Kurki goes kapakka med Kati Berg



Pari sitaattia Pet Shop Boysien biisistä West End Girls polkaisee West Endin tytöt käyntiin.

Haastattelin 1990-luvulla norjalaista kirjailijaa Jostein Gaarderia Anna-lehteen. Hän oli juuri breikannut isosti filosofiaromaanillaan Sofian maailma ja oli Helsingissä markkinoimassa kirjaansa.


Sofian maailmaa on vuosien mittaan käännetty yli  60 kielelle ja Wikipedian mukaan sitä on painettu yli 40 miljoonaa kappaletta.


Haastattelussa aikaa ei ollut paljon, ehkä puolisen tuntia, mutta sympaattinen kirjailija ehti sanoa jotain sellaista, johon olen uskonut siitä lähtien: hänen mielestään romaanihenkilöt ovat omalla tavallaan todellisia. He heräävät eloon aina, kun joku lukee kirjaa. Heidän eksistenssinsä sijoittuu fiktiiviseen todellisuuteen, joka on ihmisen tajunnassa, mutta se ei vähennä sen voimaa. Toisinaan romaanihenkilöistä kasvaa miljoonien ihmisten tuntemia ikoneita, jotka elävät kollektiivisessa tajunnassa. Sellaisia ovat vaikkapa Anna Karenina, eräät seitsemän veljestä, Raskolnikov tai Peppi Pitkätossu.


Tai Philip Marlowe. Ajattelin legendaarista, Raymond Chandlerin luomaa yksityisetsivää heti, kun luin Gabriel Korven dekkarin West Endin tytöt ensimmäisen lauseen: Se alkoi kuten tällaiset tarinat alkavat: toimistoon käveli kaunis nainen. 



Valo Kurki -sarjasta on ilmestynyt jo toinenkin osa, Täydellinen päivä. 


Valo Kurki, entinen poliisi ja nykyinen yksityisetsivä ei kuitenkaan ole yhtä ilmeetön ja viileä viskisieppo kuin vanhempi amerikkalainen kollegansa. Hän pyörittää perimääänsä osto- ja myyntiliikettä Helsingin Vallilassa 1990-luvulla, aikana, jolloin faksit ja lankapuhelimet ovat vielä käytössä eikä somesta nähdä edes unta. Tosin Valolla on jo ensimmäinen kännykkä, jolla hän naputtaa joskus kömpelösti tekstiviestin siskontytölle. 


Yhteys Los Angelesiin on myös olemassa - kuin silmäniskuna lukijalle: Valon sokkotreffeillä tapaama uusi rakkaus Jan on tehnyt enkelikaupungissa uraa sisustusarkkitehtina. Näen Chandlerin vinon hymyn leijuvan jossain elegantin lukukokemuksen yllä.


Valon perhetaustakin on yhtä sotkuinen kun Chandlerin dekkareiden juoni. Sille, joka osaa katsoa, perhealbumeiden tyhjät sivut paljastavat, että isosisko Viola ei ehkä olekaan isosisko, mutta sellainen hän Valolle silti aina on. Osto- ja myyntiliike on peritty Ollilta, jonka sisko Lahja oli Valolle ja Violalle läheinen. Mutta miten? Ei auta kun siteerata Valoa: Perhe? Mikä se oli? Mistä se alkoi ja mihin se päättyi?


Valo on entinen poliisi, jolla on menneisyys, vanha Ducato-paku (Ollilta peritty, tietenkin) ja suuri, kolhiintunut sydän. Eletyistä vuosista paljastuu silmänräpäyksen kestäviä välähdyksiä, mutta tarkkaa kuvaa ei piirretä, eikä tarvitsekaan. Valo on symppis ja fiksu, Valolla leikkaa, hänen lakoninen huumorinsa on vastustamatonta. 


Toisaaalta Valo tulee puolihuolimattomasti pohtineeksi hyvinkin syvällisiä filosofisia ajatuksia ja tiukoista paikoista hän selviää joustavan mielensä avulla.


Kun Valo käy uimassa Stadikalla, pyöräilee Kuusisaareen, menee työn puolesta Kulosaareen tai juoksee lenkillä Arabianrannassa ysäri-Helsingissä, näen saman kuin hän. Ja rakastan näkemääni. Asuin koko 1990-luvun Helsingissä, enimmäkseen Töölössä, Alppilassa ja Ruskeasuolla. Freelancerina kolusin Helsinkiä tarkasti, joten myös Vallilan huudit tulivat tutuiksi. Olen itsekin herännyt Merihaassa päänsärkyyn. Valon Helsinki on myös minun Helsinkini ja se lisää kirjan nautintoa.


Myös ysärikuvasto herkistää. Siihen aikaan Valon lenkkipolun vierustalla laidunsi vielä lehmiä. Arabianrannan asuntoalueen rakentaminen aloitettiin vuonna 2000. Metro Espooseen kulki vasta päättäjien päiväunissa. Vintage oli aivan uusi sana, ja Valo ihmettelee, sitäkö hänen myyymänsä vanha roina onkin. Kasarityylille naureskeltiin jo, vaikka ei siitä ollut kuin muutama vuosi.


Ilmastonmuutoksestakaan ei ysikytluvulla vielä oltu huolissaan ja Valokin lentelee tuosta vaan Lontooseen, kun kerran johtolangat sinne päin sojottavat.


West Endin tytöt -dekkari etenee lyhyinä kohtauksina, jotka leikataan - naps - juuri oikein. Teksti on visuaalista, dialogi virtaa helposti ja aidosti. Tapahtumat kulkevat kuvina silmissä ja aika usein painan stop ja rewind lukeakseni uudelleen jonkun erityisen hienon lauseen.




”Tuntuuko susta koskaan, että sä odotat sitä hetkeä sun elämässä, kun rummut  tulee mukaan” Jan kysyy Valolta Juttutuvassa. Sekin on vanha tuttu kapakka ja juuri nyt on hetki, jolloin Kati Berg voi astua esiin.


Kati Berg on myös aineettomasti olemassaoleva romaanihenkilö. Hänen kirjallinen kotinsa on Taina Pietikäisen ja minun kirjoittama dekkari Joki. Gabriel, Taina ja minä olemme indie-kirjailijoita, kuten omakustantajista on nykyään tapana puhua.


No niin….  rummut siis kumisevat, Kati ottaa tuolin ja istuu pöytään, tilaa juoman ja alkaa jutella Valon ja Janin kanssa kuin olisi aina tuntenut heidät. Boheemi Kati pitää vaistomaisesti molemmista eikä historiantutkija hänessä malta odottaa, että pääsee penkomaan Valon  kauppaa. 


Katin voisi helposti nähdä vaikka joskus tuuraavan Valoa tiskin takana, kun yksityisetsivän rooli vie tämän pois kaupungista. Asiakkaat rakastaisivat sydämellistä Katia heti. Tosin Valo ottaa tässä pienen riskin, koska Kati ei oikein osaa tinkiä vaan heltyy helposti ja myy turhan halvalla. Ehkä Valon kannattaa sittenkin ehdottaa, että Kati auttaisi häntä hinnoittelemaan Arabian astioita, vanhoja sohvia ja savikiekkoja.


Eikä pidä aliarvoida Katin kykyjä Valon sparraajana yksityisetsivän tutkimuksissa. Kati voi tutkijan koulutuksellaan täydentää polisiin rutiineja ja antaa uusia näkökulmia. Valolle selviää varmaan aika nopeasti, että Katin luovuus on energistä ja impulsiivista laatua eikä hän aina malta ajatella seurauksia. 


Kati voisi olla Valon elämässä samanlainen frendi kuin Helena, joka on luotettu lapsuudenystävä Ullanlinnasta.


West Endin tytöissä Valo tutkii vanhaa museonjohtajan murhaa. Hän päätyy kokkareille kauniiden ja rikkaiden piireihin. Siellä virtaa kallis shampanja, ja joskus myös veri. Valo oppii, että vaikka rahalla ei voi ostaa onnea, äärimmäisiä kokemuksia voi. Ja jos se on mahdollista, niin myös tehdään. 


Vaikka Gabriel Korven lause on kepeä, teksti kätkee enemmän kuin kertoo. Se on koukuttavaa, koska lukija joutuu täyttämään tyhjät kohdat ja aukot  itse. 


Gabriel Korpi on luonnehtinut rikosromaaniaan NotNordicNoir-dekkariksi. Tässä kontekstissa päähenkilön nimi on nerokas valinta: sehän valaisee koko genren!




Kirja on lainattu kirjastosta.


Gabriel Korpi: West Endin tytöt

Books on Demand 2020


Valo Kurki -sarjasta on julkaistu myös toinen osa Täydellinen päivä (BoD 2020)


Eeva Kiviniemi & Taina Pietikäinen: Joki 

Books on Demand 2020


















keskiviikko 18. marraskuuta 2020

Uneton Usvalinnassa


Kuva: Pixabay

 


Olen kärsinyt unettomuudesta koko aikuisikäni, oikeastaan vähän pidempäänkin. Aika pikään kyse oli nukahtamisvaikeuksista, mutta viime vuosina palettiin on tullut mukaan myös herääminen aamuyöllä, suden hetkenä.

Kokemusta valvomisesta on sen verran, että voin varmaan puhua kroonistuneesta unettomuudesta. Ja jos luen vielä yhdenkin univaikeuksia käsittelevän tsemppaavan artikkelin, jossa nostetaan lääkkeetön hoito unettomuuden ainoaksi tavoiteltavaksi hoitomuodoksi, saan ns. primitiivireaktion ja saatan muuttua vaaralliseksi.

Näitä juttujahan ilmestyy säännöllisin väliajoin sekä Hesarissa että satunnaisesti selailemissani naistenlehdissä. Tekopirteät tekstit listaavat viisi tai kymmenen konstia, joilla ”varmasti nukahdat”. Ja vieressä on asiallinen kuva asiantuntijasta, joka varoittaa pätevän näköisenä niin unettomuuden kuin nukahtamislääkkeidenkin vaaroista.

Heidän mukaansa riskini sairastua miltei kaikkiin mahdollisiin vakaviin tauteihin kasvaa koko ajan ja siitä seuraa loogisesti, että kuolen nuorempana kuin hyvin nukkuvat. Kiitos, juuri tämä tietohan minua niin kovasti helpottaakin.

Kunpa saisin edes yhden tärkeilevän asiantuntijan ymmärtämään, että en ole valinnut unettomuutta itse. Kukaan ei ole. Silti lievät tai lyhytkestoiset unihäiriöt ovat täysin eri asia kuin kroonistunut unettomuus. Jos tästä moodista pääsisi helposti eroon, olisin tehnyt sen jo aikoja sitten.

Onneksi edes artisteista löytyy ymmärtäjiä. Maustetyttöjen biisi En saa unta varmaan haudassakaan singahti heti omien hautajaisteni Top Tenin kärkeen. Siinä on oivallettu unettomuuden syvin olemus. Kiitos, Maustikset!




Jukka Alihanka (1949 - 2013) oli sanoittaja ja säveltäjä, mutta myös unitutkija ja uniongelmista kärsivien auttajana tunnettu lääkäri. Hän selitti minulle selkokielellä, mikä mekanismi unettomuuttani hänen nähdäkseen ylläpitää: sympaattinen ja parasympaattinen hermostoni eivät toimi, kuten niiden pitäisi. Jostain syystä, jota hän viisaana ihmisenä ei lähtenyt arvailemaan, ne toimivat väärin päin.

Sympaattista hermostoa on sanottu elimistön kaasuksi: se nostaa verenpainetta, sykettä ja hengitystiheyttä. Parasympaattisen hermoston aktiivisuus taas alentaa sykettä ja rauhoittaa hengitystä. Parasympaattinen hermosto aktivoituu yleensä levossa, mutta jos kytkennät menevät ristiin, voi käydä kuten minulle.

Höyhensaarikeikkani tyssäävät siihen, että sympaattinen hermosto on selvästi niskan päällä. Mutta miksi näin on?

Sympattinen ja parasympaattinen hermosto ovat osa autonomista eli tahdosta riippumatonta hermostoa. Siksi niiden toimintaan vaikuttaminen ei ole tahdon asia. Tämän asiantuntijat yleensä järjestelmällisesti unohtavat. Ehkä unettomien syyllistäminen on helpompaa?

Jukka Alihanka piti unettomuuden hoidon perusongelmana sitä, että sitä on Suomessa hoidettu psyykkisenä sairautena. Wikipedian mukaan hän oli Valviran luupin alla lääkemääräystensä vuoksi, enkä tiedä, saiko hän juurikaan tukea kollegoilta. Mutta sen tiedän, että potilaitaan hän ymmärsi. 

VALVOMINEN AIHEUTTAA FYYSISIÄ OIREITA

Unettoman yön jälkeinen päivä on kamala. Esimerkiksi viime yö oli huono ja sen vaikutukset ovat tuntuneet tänään kehossani fyysisesti: heikottaa, päätä särkee, ahdistaa, tuntuu kuin silmissä olisi hiekkaa, rintaa puristaa, vatsaan sattuu, olo on heikko ja voimaton, keskittyminen herpaantuu, pikkuasiat ärsyttävät ja mieliala on alavireinen. Niin, ja sanoinko jo, että ahdistaa.

Vuorotteluvapaalla se ei ole katastrofi, mutta työelämässä kyllä. Suomalaisessa, übertehokkuuden nimiin vannovassa yhteiskunnassa unettoman yön takia ei saisi jäädä sairauslomalle. Töihin vaan, laiskuri! Ensi yönä varmasti nukut. Samaan aikaan vallitsee kuitenkin laaja yhteisymmärrys siitä, että väsymys vaikuttaa auton ratissa aivan samalla tavalla kuin veressä seilaavat promillet.

Voisiko joku selittää minulle tämän ristiriidan?

Sitten tulee pakollinen osuus besserwissereille: kyllä, osaan huolehtia unihygieniastani. Kävelen iltaisin pitkiä, rauhoittavia lenkkejä koirien kanssa, harrastan joogaa ja osaan erilaisia hengitysharjoituksia. En juo illalla kahvia enkä syö raskaita aterioita. Syön pienen leivänpalan (hiilihydraattien pitäisi unettaa) ja luen kirjaa ennen nukahtamista.


Kuva: Pixabay

Mutta kun se uni ei vaan tule. 

Joskus, kun valvon yöllä enkä jaksa enää lukea, katselen koiriamme, jotka nukkuvat kaunista, luonnollista unta. Miksi eläimet (ja ilmeisesti kasvitkin) osaavat nukkua, mutta minä en?

Jo lapsena olin herkkäuninen. Heräsin aikaisin, reagoin herkästi ääniin ja minun oli vaikea nukahtaa vieraassa paikassa. Myöhemmin rytmi on kääntynyt aivan toisin päin. Varsinkin vuorotteluvapaalla unirytmini on noin neljä, viisi tuntia myöhäisempi kuin nomaalisti. Kun aamuyön tunteina vihdoin saan unta, nukun yleensä aamulla niin pitkään kuin pystyn. Samoin lomilla ja viikonloppuina.

Ai, niin, mutta sehän onkin meiltä unettomilta ankarasti kielletty. Lehtijuttujen niksi numero yksi on yleensä se, että ”mene aina samaan aikaan nukumaan ja herää aina samaan aikaan”. Viis siitä, onko loma tai lauantai.

Ja kissan viikset, sanon minä. Vaikka neuvo olisikin totta, otan uneni sieltä, mistä sen saan. Jos en nuku niinä ”hyvinä iltayön tunteina” (tämäkin on unijuttujen syyllistävää vakiokamaa), on aivan varmaa, että nukun sitten, kun uni vihdoin tulee.


Kuva: Pixabay

Seuraavaksi ollaankin sitten ongelmissa työelämän kanssa. Jostain syystä Suomessa eletään edelleen agraariyhteiskunnan aikataulussa ja omallakin työpaikallani aamuvirkut ovat paikalla jo seitsemältä. Entäs minä ja muut minun kaltaiseni? Itse tekisin mieluiten töitä joko etänä omassa aikataulussani tai ainakin iltapainotteisesti.

Ja niin, taisin muuten juuri tajuta selityksen viime aikojen tavallistakin repaleisemmalle unelle. Vuorotteluvapaa on hiljalleen kääntymässä loppuaan kohti ja suolakaivokset odottavat. Pelkkä tieto lähestyvästä päivämäärästä saa ilmeisesti  unijärjestelmäni sekoamaan. Toivottavasti ei kuitenkaan totaalisesti.

Ja ihan vaan selvyyden vuoksi kerron vielä sen, että tällä hetkellä minulla on fiksu ja ymmärtäväinen lääkäri, joka hoitaa unettomuuttani hyvin ja asiantuntevasti. Mutta ei hänkään sitä parantamaan pysty.

Parasympaattisen hermoston tärkein hermo on vagushermo (kiertäjähermo) eli kymmenes aivohermo. Ja toisinaan, onnellisena hetkenä, joka ilta toistamani hengitysharjoitukset hieman helpottavat ja Nukku-Matti pääsee sirottelemaan unihiekkaa minunkin päälleni.


Kuva: Pixabay