Tunnisteet

tiistai 1. joulukuuta 2020

Valo Kurki goes kapakka med Kati Berg



Pari sitaattia Pet Shop Boysien biisistä West End Girls polkaisee West Endin tytöt käyntiin.

Haastattelin 1990-luvulla norjalaista kirjailijaa Jostein Gaarderia Anna-lehteen. Hän oli juuri breikannut isosti filosofiaromaanillaan Sofian maailma ja oli Helsingissä markkinoimassa kirjaansa.


Sofian maailmaa on vuosien mittaan käännetty yli  60 kielelle ja Wikipedian mukaan sitä on painettu yli 40 miljoonaa kappaletta.


Haastattelussa aikaa ei ollut paljon, ehkä puolisen tuntia, mutta sympaattinen kirjailija ehti sanoa jotain sellaista, johon olen uskonut siitä lähtien: hänen mielestään romaanihenkilöt ovat omalla tavallaan todellisia. He heräävät eloon aina, kun joku lukee kirjaa. Heidän eksistenssinsä sijoittuu fiktiiviseen todellisuuteen, joka on ihmisen tajunnassa, mutta se ei vähennä sen voimaa. Toisinaan romaanihenkilöistä kasvaa miljoonien ihmisten tuntemia ikoneita, jotka elävät kollektiivisessa tajunnassa. Sellaisia ovat vaikkapa Anna Karenina, eräät seitsemän veljestä, Raskolnikov tai Peppi Pitkätossu.


Tai Philip Marlowe. Ajattelin legendaarista, Raymond Chandlerin luomaa yksityisetsivää heti, kun luin Gabriel Korven dekkarin West Endin tytöt ensimmäisen lauseen: Se alkoi kuten tällaiset tarinat alkavat: toimistoon käveli kaunis nainen. 



Valo Kurki -sarjasta on ilmestynyt jo toinenkin osa, Täydellinen päivä. 


Valo Kurki, entinen poliisi ja nykyinen yksityisetsivä ei kuitenkaan ole yhtä ilmeetön ja viileä viskisieppo kuin vanhempi amerikkalainen kollegansa. Hän pyörittää perimääänsä osto- ja myyntiliikettä Helsingin Vallilassa 1990-luvulla, aikana, jolloin faksit ja lankapuhelimet ovat vielä käytössä eikä somesta nähdä edes unta. Tosin Valolla on jo ensimmäinen kännykkä, jolla hän naputtaa joskus kömpelösti tekstiviestin siskontytölle. 


Yhteys Los Angelesiin on myös olemassa - kuin silmäniskuna lukijalle: Valon sokkotreffeillä tapaama uusi rakkaus Jan on tehnyt enkelikaupungissa uraa sisustusarkkitehtina. Näen Chandlerin vinon hymyn leijuvan jossain elegantin lukukokemuksen yllä.


Valon perhetaustakin on yhtä sotkuinen kun Chandlerin dekkareiden juoni. Sille, joka osaa katsoa, perhealbumeiden tyhjät sivut paljastavat, että isosisko Viola ei ehkä olekaan isosisko, mutta sellainen hän Valolle silti aina on. Osto- ja myyntiliike on peritty Ollilta, jonka sisko Lahja oli Valolle ja Violalle läheinen. Mutta miten? Ei auta kun siteerata Valoa: Perhe? Mikä se oli? Mistä se alkoi ja mihin se päättyi?


Valo on entinen poliisi, jolla on menneisyys, vanha Ducato-paku (Ollilta peritty, tietenkin) ja suuri, kolhiintunut sydän. Eletyistä vuosista paljastuu silmänräpäyksen kestäviä välähdyksiä, mutta tarkkaa kuvaa ei piirretä, eikä tarvitsekaan. Valo on symppis ja fiksu, Valolla leikkaa, hänen lakoninen huumorinsa on vastustamatonta. 


Toisaaalta Valo tulee puolihuolimattomasti pohtineeksi hyvinkin syvällisiä filosofisia ajatuksia ja tiukoista paikoista hän selviää joustavan mielensä avulla.


Kun Valo käy uimassa Stadikalla, pyöräilee Kuusisaareen, menee työn puolesta Kulosaareen tai juoksee lenkillä Arabianrannassa ysäri-Helsingissä, näen saman kuin hän. Ja rakastan näkemääni. Asuin koko 1990-luvun Helsingissä, enimmäkseen Töölössä, Alppilassa ja Ruskeasuolla. Freelancerina kolusin Helsinkiä tarkasti, joten myös Vallilan huudit tulivat tutuiksi. Olen itsekin herännyt Merihaassa päänsärkyyn. Valon Helsinki on myös minun Helsinkini ja se lisää kirjan nautintoa.


Myös ysärikuvasto herkistää. Siihen aikaan Valon lenkkipolun vierustalla laidunsi vielä lehmiä. Arabianrannan asuntoalueen rakentaminen aloitettiin vuonna 2000. Metro Espooseen kulki vasta päättäjien päiväunissa. Vintage oli aivan uusi sana, ja Valo ihmettelee, sitäkö hänen myyymänsä vanha roina onkin. Kasarityylille naureskeltiin jo, vaikka ei siitä ollut kuin muutama vuosi.


Ilmastonmuutoksestakaan ei ysikytluvulla vielä oltu huolissaan ja Valokin lentelee tuosta vaan Lontooseen, kun kerran johtolangat sinne päin sojottavat.


West Endin tytöt -dekkari etenee lyhyinä kohtauksina, jotka leikataan - naps - juuri oikein. Teksti on visuaalista, dialogi virtaa helposti ja aidosti. Tapahtumat kulkevat kuvina silmissä ja aika usein painan stop ja rewind lukeakseni uudelleen jonkun erityisen hienon lauseen.




”Tuntuuko susta koskaan, että sä odotat sitä hetkeä sun elämässä, kun rummut  tulee mukaan” Jan kysyy Valolta Juttutuvassa. Sekin on vanha tuttu kapakka ja juuri nyt on hetki, jolloin Kati Berg voi astua esiin.


Kati Berg on myös aineettomasti olemassaoleva romaanihenkilö. Hänen kirjallinen kotinsa on Taina Pietikäisen ja minun kirjoittama dekkari Joki. Gabriel, Taina ja minä olemme indie-kirjailijoita, kuten omakustantajista on nykyään tapana puhua.


No niin….  rummut siis kumisevat, Kati ottaa tuolin ja istuu pöytään, tilaa juoman ja alkaa jutella Valon ja Janin kanssa kuin olisi aina tuntenut heidät. Boheemi Kati pitää vaistomaisesti molemmista eikä historiantutkija hänessä malta odottaa, että pääsee penkomaan Valon  kauppaa. 


Katin voisi helposti nähdä vaikka joskus tuuraavan Valoa tiskin takana, kun yksityisetsivän rooli vie tämän pois kaupungista. Asiakkaat rakastaisivat sydämellistä Katia heti. Tosin Valo ottaa tässä pienen riskin, koska Kati ei oikein osaa tinkiä vaan heltyy helposti ja myy turhan halvalla. Ehkä Valon kannattaa sittenkin ehdottaa, että Kati auttaisi häntä hinnoittelemaan Arabian astioita, vanhoja sohvia ja savikiekkoja.


Eikä pidä aliarvoida Katin kykyjä Valon sparraajana yksityisetsivän tutkimuksissa. Kati voi tutkijan koulutuksellaan täydentää polisiin rutiineja ja antaa uusia näkökulmia. Valolle selviää varmaan aika nopeasti, että Katin luovuus on energistä ja impulsiivista laatua eikä hän aina malta ajatella seurauksia. 


Kati voisi olla Valon elämässä samanlainen frendi kuin Helena, joka on luotettu lapsuudenystävä Ullanlinnasta.


West Endin tytöissä Valo tutkii vanhaa museonjohtajan murhaa. Hän päätyy kokkareille kauniiden ja rikkaiden piireihin. Siellä virtaa kallis shampanja, ja joskus myös veri. Valo oppii, että vaikka rahalla ei voi ostaa onnea, äärimmäisiä kokemuksia voi. Ja jos se on mahdollista, niin myös tehdään. 


Vaikka Gabriel Korven lause on kepeä, teksti kätkee enemmän kuin kertoo. Se on koukuttavaa, koska lukija joutuu täyttämään tyhjät kohdat ja aukot  itse. 


Gabriel Korpi on luonnehtinut rikosromaaniaan NotNordicNoir-dekkariksi. Tässä kontekstissa päähenkilön nimi on nerokas valinta: sehän valaisee koko genren!




Kirja on lainattu kirjastosta.


Gabriel Korpi: West Endin tytöt

Books on Demand 2020


Valo Kurki -sarjasta on julkaistu myös toinen osa Täydellinen päivä (BoD 2020)


Eeva Kiviniemi & Taina Pietikäinen: Joki 

Books on Demand 2020


















keskiviikko 18. marraskuuta 2020

Uneton Usvalinnassa


Kuva: Pixabay

 


Olen kärsinyt unettomuudesta koko aikuisikäni, oikeastaan vähän pidempäänkin. Aika pikään kyse oli nukahtamisvaikeuksista, mutta viime vuosina palettiin on tullut mukaan myös herääminen aamuyöllä, suden hetkenä.

Kokemusta valvomisesta on sen verran, että voin varmaan puhua kroonistuneesta unettomuudesta. Ja jos luen vielä yhdenkin univaikeuksia käsittelevän tsemppaavan artikkelin, jossa nostetaan lääkkeetön hoito unettomuuden ainoaksi tavoiteltavaksi hoitomuodoksi, saan ns. primitiivireaktion ja saatan muuttua vaaralliseksi.

Näitä juttujahan ilmestyy säännöllisin väliajoin sekä Hesarissa että satunnaisesti selailemissani naistenlehdissä. Tekopirteät tekstit listaavat viisi tai kymmenen konstia, joilla ”varmasti nukahdat”. Ja vieressä on asiallinen kuva asiantuntijasta, joka varoittaa pätevän näköisenä niin unettomuuden kuin nukahtamislääkkeidenkin vaaroista.

Heidän mukaansa riskini sairastua miltei kaikkiin mahdollisiin vakaviin tauteihin kasvaa koko ajan ja siitä seuraa loogisesti, että kuolen nuorempana kuin hyvin nukkuvat. Kiitos, juuri tämä tietohan minua niin kovasti helpottaakin.

Kunpa saisin edes yhden tärkeilevän asiantuntijan ymmärtämään, että en ole valinnut unettomuutta itse. Kukaan ei ole. Silti lievät tai lyhytkestoiset unihäiriöt ovat täysin eri asia kuin kroonistunut unettomuus. Jos tästä moodista pääsisi helposti eroon, olisin tehnyt sen jo aikoja sitten.

Onneksi edes artisteista löytyy ymmärtäjiä. Maustetyttöjen biisi En saa unta varmaan haudassakaan singahti heti omien hautajaisteni Top Tenin kärkeen. Siinä on oivallettu unettomuuden syvin olemus. Kiitos, Maustikset!




Jukka Alihanka (1949 - 2013) oli sanoittaja ja säveltäjä, mutta myös unitutkija ja uniongelmista kärsivien auttajana tunnettu lääkäri. Hän selitti minulle selkokielellä, mikä mekanismi unettomuuttani hänen nähdäkseen ylläpitää: sympaattinen ja parasympaattinen hermostoni eivät toimi, kuten niiden pitäisi. Jostain syystä, jota hän viisaana ihmisenä ei lähtenyt arvailemaan, ne toimivat väärin päin.

Sympaattista hermostoa on sanottu elimistön kaasuksi: se nostaa verenpainetta, sykettä ja hengitystiheyttä. Parasympaattisen hermoston aktiivisuus taas alentaa sykettä ja rauhoittaa hengitystä. Parasympaattinen hermosto aktivoituu yleensä levossa, mutta jos kytkennät menevät ristiin, voi käydä kuten minulle.

Höyhensaarikeikkani tyssäävät siihen, että sympaattinen hermosto on selvästi niskan päällä. Mutta miksi näin on?

Sympattinen ja parasympaattinen hermosto ovat osa autonomista eli tahdosta riippumatonta hermostoa. Siksi niiden toimintaan vaikuttaminen ei ole tahdon asia. Tämän asiantuntijat yleensä järjestelmällisesti unohtavat. Ehkä unettomien syyllistäminen on helpompaa?

Jukka Alihanka piti unettomuuden hoidon perusongelmana sitä, että sitä on Suomessa hoidettu psyykkisenä sairautena. Wikipedian mukaan hän oli Valviran luupin alla lääkemääräystensä vuoksi, enkä tiedä, saiko hän juurikaan tukea kollegoilta. Mutta sen tiedän, että potilaitaan hän ymmärsi. 

VALVOMINEN AIHEUTTAA FYYSISIÄ OIREITA

Unettoman yön jälkeinen päivä on kamala. Esimerkiksi viime yö oli huono ja sen vaikutukset ovat tuntuneet tänään kehossani fyysisesti: heikottaa, päätä särkee, ahdistaa, tuntuu kuin silmissä olisi hiekkaa, rintaa puristaa, vatsaan sattuu, olo on heikko ja voimaton, keskittyminen herpaantuu, pikkuasiat ärsyttävät ja mieliala on alavireinen. Niin, ja sanoinko jo, että ahdistaa.

Vuorotteluvapaalla se ei ole katastrofi, mutta työelämässä kyllä. Suomalaisessa, übertehokkuuden nimiin vannovassa yhteiskunnassa unettoman yön takia ei saisi jäädä sairauslomalle. Töihin vaan, laiskuri! Ensi yönä varmasti nukut. Samaan aikaan vallitsee kuitenkin laaja yhteisymmärrys siitä, että väsymys vaikuttaa auton ratissa aivan samalla tavalla kuin veressä seilaavat promillet.

Voisiko joku selittää minulle tämän ristiriidan?

Sitten tulee pakollinen osuus besserwissereille: kyllä, osaan huolehtia unihygieniastani. Kävelen iltaisin pitkiä, rauhoittavia lenkkejä koirien kanssa, harrastan joogaa ja osaan erilaisia hengitysharjoituksia. En juo illalla kahvia enkä syö raskaita aterioita. Syön pienen leivänpalan (hiilihydraattien pitäisi unettaa) ja luen kirjaa ennen nukahtamista.


Kuva: Pixabay

Mutta kun se uni ei vaan tule. 

Joskus, kun valvon yöllä enkä jaksa enää lukea, katselen koiriamme, jotka nukkuvat kaunista, luonnollista unta. Miksi eläimet (ja ilmeisesti kasvitkin) osaavat nukkua, mutta minä en?

Jo lapsena olin herkkäuninen. Heräsin aikaisin, reagoin herkästi ääniin ja minun oli vaikea nukahtaa vieraassa paikassa. Myöhemmin rytmi on kääntynyt aivan toisin päin. Varsinkin vuorotteluvapaalla unirytmini on noin neljä, viisi tuntia myöhäisempi kuin nomaalisti. Kun aamuyön tunteina vihdoin saan unta, nukun yleensä aamulla niin pitkään kuin pystyn. Samoin lomilla ja viikonloppuina.

Ai, niin, mutta sehän onkin meiltä unettomilta ankarasti kielletty. Lehtijuttujen niksi numero yksi on yleensä se, että ”mene aina samaan aikaan nukumaan ja herää aina samaan aikaan”. Viis siitä, onko loma tai lauantai.

Ja kissan viikset, sanon minä. Vaikka neuvo olisikin totta, otan uneni sieltä, mistä sen saan. Jos en nuku niinä ”hyvinä iltayön tunteina” (tämäkin on unijuttujen syyllistävää vakiokamaa), on aivan varmaa, että nukun sitten, kun uni vihdoin tulee.


Kuva: Pixabay

Seuraavaksi ollaankin sitten ongelmissa työelämän kanssa. Jostain syystä Suomessa eletään edelleen agraariyhteiskunnan aikataulussa ja omallakin työpaikallani aamuvirkut ovat paikalla jo seitsemältä. Entäs minä ja muut minun kaltaiseni? Itse tekisin mieluiten töitä joko etänä omassa aikataulussani tai ainakin iltapainotteisesti.

Ja niin, taisin muuten juuri tajuta selityksen viime aikojen tavallistakin repaleisemmalle unelle. Vuorotteluvapaa on hiljalleen kääntymässä loppuaan kohti ja suolakaivokset odottavat. Pelkkä tieto lähestyvästä päivämäärästä saa ilmeisesti  unijärjestelmäni sekoamaan. Toivottavasti ei kuitenkaan totaalisesti.

Ja ihan vaan selvyyden vuoksi kerron vielä sen, että tällä hetkellä minulla on fiksu ja ymmärtäväinen lääkäri, joka hoitaa unettomuuttani hyvin ja asiantuntevasti. Mutta ei hänkään sitä parantamaan pysty.

Parasympaattisen hermoston tärkein hermo on vagushermo (kiertäjähermo) eli kymmenes aivohermo. Ja toisinaan, onnellisena hetkenä, joka ilta toistamani hengitysharjoitukset hieman helpottavat ja Nukku-Matti pääsee sirottelemaan unihiekkaa minunkin päälleni.


Kuva: Pixabay

























keskiviikko 4. marraskuuta 2020

Kuusannan pukukoodi Linnunradan liftarille


Kun on muutenkin kuutamolla, kannattaa pukeutua tähtisumuun. Kuva: Sanna Saarenketo. 

            

                                    
 Hello, Luke Skywalker! Täältä tullaan! Kuva: Sanna Saarenketo.

             
                                                                                      

Näin Galaxy Dress -mekon ensimmäistä kertaa hoviartesaanini Mirvan sivuilla. Olin aivan mykistynyt. Tuuttasin heti kysymksiä: mistä, mistä, mistä näitä saa?


Vastaus olikin todella mieluinen. Mirva esitteli minulle Kuusannan, joka tuunaa galaxy-mekkoja ja muitakin vaatteita kierrätysmateriaaleista ja käyttää mahdollisimman ekologisia värjäysmenetelmiä. Mirva lähetti myös lisää kuvia omista ja poikansa vaatteista, joita Kuusanna oli värjännyt. Ne olivat fantastisen hienoja!


Olin haltioissani! Olinhan löytänyt taas uuden, ekologisesti toimivan käsityöläisen!


Otin siitä paikasta yhteyttä Kuusannaan, joka neuvoi minua lähettämään hänelle yksivärisen, luonnonmateriaalista valmistetun vaatteen. Hän kyllä värjäisi siihen galaksit ja tähtisumut. Sain valita kuvista, minkä sävyinen avaruus minua eniten houkuttelisi.


Kuusanna lupasi myös vastata kysymyksiini tätä blogikirjoitusta varten, joka on tehty kaupallisena yhteistyönä.


Kuusannan oikea nimi on Sanna Saarenketo. Hän on kotoisin Jurvasta Etelä-pohjanmaalta. Nykyään hän asuu Kauhajoella ja pyörittää kotona yritystään ja Kuusanna-nettikauppaansa, jossa on myynnissä uniikkeja, kierrätysmateriaaleista valmistettuja vaatteita ja koruja.


Mikä on taiteilijanimesi tarina?


”Mietin tosi pitkään, ja hylkäsin varmaan kymmeniä ehdokkaita. Kuusanna muotoutui lopulta siitä, kun halusin nimeen mystisyyttä ja luonnonläheisyyttä oman nimeni lisäksi. Kuusi on lempipuuni ja Kuu kuvastaa hyvin taidettani, jossa usein esiintyy metsää öisissä maisemissa kuunvalossa.”


Kuusanna asuu miehensä ja kissojensa kanssa 1800-luvun pihapiirissa. Kuva: Sanna Saarenketo. 


Luonto tulee melkein sisään ikkunoista. Vieressä on Lauhanvuoren kansallispuisto.
Kuva: Sanna Saarenketo.  


”Asun 1800-luvulla rakennetussa entisessä Metsänvartijan torpassa mieheni ja kahden kissan kanssa. Paikka on aivan Lauhanvuoren kansallispuiston rajalla, omassa rauhassa. Luonto ympäröi meidät ja metsän eläimet tulevat pihaan, mistä olen erityisen innoissani. Koen olevani todella onnekas. Luonto on mulle ihan kaikki kaikessa ja siitä ammennan myös taiteeseeni.”



Kuusannan mielestä maalla on helppo elää luonnonmukaisesti. Hän kuskaa paketitkin postiin samalla, kun käy kaupassa. Ei tule turhaa ajoa. Kuva: Sanna Saarenketo.



Kuusanna tehnyt kierrätysvaatebisnestä päätoimisesti viitisen vuotta. Sitä ennen hän työskenteli pitkään asiakaspalvelu- ja sihteeritehtävissä IT- ja myynnin alalla. Hänellä on IT-tradenomin paperit, mutta ei käsityöalan koulutusta. Taide ja käsityö ovat silti olleet ihan pikkulapsesta lähtien Kusannalle rakas ja tärkeä harrastus.


”Taide ja luonto veivät mennessään ja rohkaistuin keväällä 2017 ottamaan suuren ja pelottavan askeleen yksityisyrittäjyyteen. Päivääkään en ole katunut! Nyt suunnitelmissa on toimialan laajentaminen luontopalveluihin, olenhan myös keruutuoteneuvoja ja kokenut metsässä liikkuja, joten esimerkiksi ohjattujen luontoretkien vetäminen tuntuisi luonnolliselta. Onhan kodin vieressä kansalllispuistokin”, Kuusanna kertoo.


Miten otat ekologisuuden, eettisyyden ja vastuullisuuden huomioon työssäsi?


”Aika monellakin tapaa. Kaikki käyttämäni tekstiiliraaka-aine sekä nahka ovat kierrätettyjä. Pyrin muokkaamaan vaatteita uuteen uskoon pääosin värjäämällä ja maalaamalla, mutta välillä näytän niille myös saksia ja ompelukonetta. Teen kaiken työn kotonani itse. Käyttämäni värit ovat kotimaisia reaktiivivärejä ja kankaapainovärejä. Käsittelen vaatteet niin, että ne kestävät pesua eivätkä jouda heti käytössä romukoppaan. Tekstiilijätettä tulee todella vähän, koska hyödynnän pienetkin palat asusteina ja koruina.”



Kuusanna tuunaa vaatteet kotonaan. Hän on onnellinen, kun voi asua maalla. Kuva: Sanna Saarenketo.



PURISTELUTEKNIIKKA SÄÄSTÄÄ VETTÄ


Olen kehittänyt oman, vettä hyvin säästävän tapani värjätä kankaita käsin. Tavaramerkkini on nimenomaan se, että pelastan jo hylättyjä vaatteita uudelleen käyttöön muokkaamalla niistä kiinnostavia ja uniikkeja. Samalla saan innostettua ihmisiä kierrättämiseen ja he voivat tuoda minulle muokattavaksi myös omia vaatteitaan ja nähdä, miten moni vaate onkin vielä pelastettavissa.”


Tuotteiden materiaaleja Kuusanna etsii myös kirpputoreilta ja kierrätyskeskuksista. Hän valitse materiaalit huolellisesti. Tekokuituja hän ei käytä lainkaan, koska ne vaatisivat voimakkaita happovärejä.


”Osan materiaaleista käytän kankaina ihan eri tuotteiksi, mutta muokkaan myös hyväkuntoisia vaatteita uuden näköisiksi värjäämällä ja maalaamalla. Suosin luonnonkuituja. Nahkaa saa esimerkiksi vanhoista nahkatakeista.”


Jokainen Kuusannan vaate on uniikki. Kuva: Sanna Saarenketo.


Luonnon keskellä on hyvä olla. Pörriäisillekin riittää mesimestoja. Kuva: Sanna Saarenketo.



Millainen on ekologinen värjäysprosessi?


”No, oikeasti ekologinen värjäysprosessi olisi esimerkiksi auringon valoa hyödyntävä kuviointi sapluunalla tai sieni/kasvivärjäys. Valitettavasti kierrätysmateriaalin käyttö raaka-aineena vaatii hieman voimakkaammat aineet ja hyvin harvoin kasvivärjäys on mahdollista. Käytän kotimaisia reaktiivivärejä ja maalaan paljon käsin, jolloin värin hukka on mahdollisimman pieni. Minulla on oma erikoinen ”puristelutekniikkani” jonka avulla pystyn minimoimaan käyttämäni veden määrän. En edes halua tasaista, vaan mahdollisimman eläväistä pintaa. Teen kaikki värjäykset ja maalaukset käsin, mistä syystä keskenään identtisiä paitoja ei ole.”


Kun kyselen Galaxy-mallistosta, Kuusanna kertoo, että hänellä ei ole ainoatakaan mallistoa, koska jokainen vaate on oma, uniikki kappaleensa. Tilauksesta hän tekee jonkin  verran asiakkaille toisintoja vaatteista joihin he ovat ihastuneet nettikaupassa, mutta koko tai väri on ollut heille väärä. 


”Galaksityylinen avaruusvärjäys on ollut hurjan suosittu ja sitä olenkin saanut tehdä tilauksesta aika monelle.”


Galaxy-värjätyt vaatteet ovat olleen suosittuja. Silti niitäkään ei ole kahta samanlaista. Kuva: Sanna Saarenketo. 

Joissakin vaatteissa on myös kuvia ja symboleja. 


”Kuvat maalaan vapaalla kädellä intuitiivisesti, korkeintaan hieman luonnostellen. Yleensä en vielä aloittaessakaan tiedä kovin tarkkaan, mikä kuva on syntymässä. Jonkun verran maalaan myös voimaeläimiä tai toteutan asiakkaiden pitkäaikaisia kuvahaaveita vaatteisiin. Toista samanlaista ei voi tulla vastaan kadulla.”


Kuusanna korostaa, että vaikka hän tekeekin asiakkaiden toivomaa avaruusvärjäystä, jokainen vaate on uniikki ja omanlaisensa. 


”Muokkaan jokaisen vaatteen käsin sen mukaan mitä fiiliksiä se mulle tuottaa, kun sitä hypistelen. Joistakin tulee heti hippimäinen fiilis, toisista pakanallinen ja toiset näkee heti voimakkaan tummissa galaksi- tai tähtisumuväreissä.”


Nettikaupassa vaatteiden nimet juontavat siitä, että Kuusanna haluaa antaa jokaiselle vaateelle mahdollisimman kuvaavan ja ytimekkään nimen, jonka perusteella asiakas kiinnostuisi tuotteesta.


Kerrotko vielä, mistä vaatteita voi hankkia? 


”Kuusannan Etsy-kaupan asiakaskuntaa on ympäri maailman. Eniten paketteja menee Britteihin ja Keski-eurooppaan, sillon tällöin myös Yhdysvaltoihin. Suomalaiset ovat nyt myös pikku hiljaa alkaneet löytää Etsy.comin mutta edelleen suurin osa Suomen myynneistä tulee myyjäistapahtumien ja sosiaalisen median kautta. Joskus joku intoutuu myös käymään täällä kotonani vaaterekkiä tutkimassa.”


Asiakkaat ovat tervetulleita katselemaan vaateita myös Kuusannan kotiin. Kuva: Sanna Saarenketo. 


Pakkaan aina kierrätysmateriaaleihin ja pyrin välttämään turhaa autolla ajelua. Postituspäivä on kerran viikossa, silloin kun ajelen muutenkin kauppa-asioille. Luonnon huomioiminen on muutenkin kaikessa elämässäni jatkuvasti läsnä, joten ekologiset valinnat eivät ole vaikeita.”


Teet myös jonkin verran koruja?


”Teen. Koruissa käytän materiaalina kierrätettya nahkaa, luonnosta kerättyä kelopuuta sekä sulkia. Koruissa olen hyödyntänyt ns.leikkuujätettä jota olen saanut eräältä pieneltä nahkapajalta. Palat olisivat päätyneet roskiin, mutta roikkuvatkin nyt monen tyylikkään käyttäjän korvissa.”


Kierrätyskeskuksista löytyy myös rikkinäisiä koruja, josta Kuusanna saa helmiä ja muita osia koruihin. Korvisten koukut Kuusanna ostaa hygieniasyistä uutena.


Jos kiinnostut, klikkaa Kuusannan kotisivuja  tai Etsy.com -nettikauppaa


Seuraa Kuusannaa myös Facessa ja Instagramissa!



































perjantai 30. lokakuuta 2020

Rakkaudesta eläimiin



Ratsailla viisivuotiaana! Dream come true.


Jos pitäisi mainita yksi piirre tai ominaisuus, joka luonnehtii minua, se on pakahduttava rakkaus eläimiin. Olen ollut ihan pienestä asti äärimmäisen eläinrakas. Osittain se on geeneissä ja osittain opittua, niin uskon.

Muistan, miten kinusin isältä, että pääsisin suomenhevosemme Suvin selkään. Isä torjui pitkään pyyntöni, koska Suvi oli aika omapäinen ja vähän arvaamaton hevonen. Lopulta hän myöntyi, mutta ei kuitenkaan antanut minulle suitsia. Olen ylläolevassa kuvassa onnellinen ratsastaja koko viiden elinvuoteni voimalla.

Olen päätellyt että eläinrakkauteni on luonnollista, koska kasvoin kirjaimellisesti eläinten keskellä. Myös molemmat vanhempani rakastivat eläimiä. Olen jo toisessa blogijutussa kertonutkin, että metsästäminen on aina ollut kielletty Kiviniemen metsissä ja pelloilla.

Aikuisena aloin jossain vaiheessa epäillä, olinko mielessäni ja muistoissani romantisoinut tätä eläinten kanssa kasvamista, mutta sitten löysin vanhoja valokuvia, joka vahvistivat asian. Olen jo ihan pienestä pitäen ollut kaikenlaisen eläinten ympäröimä.


Äiti, minä ja isoveljeni, jonka kädellä istuu kesy varis Viki. 


Isäni oli maanviljelijä, ja kun olin aivan pieni, meillä oli hevosia ja lehmiä, joskus kissa, kerran kilpikonna ja aina koira. Veljelläni oli kesy varis nimeltä Viki. Meillä oli myös kyyhkyslakka, jossa oli muistaakseni 50 kyyhkystä. Siksi rakastan edelleen kyyhkysen kujerrusta.

Vähän myöhemmin tulivat lampaat ja kalkkunat. Lampaista muistan lauman hierarkian ja sen, että ne tykkäsivät rapsutuksesta. Lampaat olivat vähän kauempana laitumella ja sinne piti kuskata vettä. Olin mielelläni mukana siinä.

Suomenhevonen Suvi oli syntynyt Suvin päivänä samana vuonna kuin minä, ja meidän molempien syntymäpäivät olivat kesäkuussa. Muistan, että äidillä oli tapana laskea leikkiä, että isä muistaa kyllä Suvin syntymäpäivän, joka on 7. kesäkuuta, mutta saattaa unohtaa minun synttärini, joka on 13. kesäkuuta. Tuskinpa niin koskaan oikeasti tapahtui, mutta se kuvastaa myös isäni ylenpalttista rakkautta eläimiä kohtaan.

Lapsuuden rakkaimpia muistoja on, kun pääsin isän kanssa illalla talliin. Television iltauutisten jälkeen otimme myrskylyhdyn ja kävelimme tallille. Kun ovi avautui narahtaen, minut ympäröi hevosen ihana, vahva tuoksu ja kuulin, miten Suvi hörähteli isälle ja isä jutteli takaisin. Toisinaan tallissa oli myös kani hevosen kaverina, tai ”hupulaasena”, kuten isäni sanoi.

En enää muista, mitä konkreettista tallissa tehtiin, ehkä annettiin vielä vähän kauroja tai heiniä, katsottiin, että hevosella oli vettä ja kaikki muutenkin kunnossa. Voi myös olla, ettei siellä varsinaisesti tehty mitään, vaan käynti oli isän ja hevosen hyvänyön rituaali.


Siksi nämä rivit Ellan lapsuuden kuvakirjasta saivat minut erityisen onnelliseksi.Ymmärsin täysin, mistä on kysymys.



Muuan runoilija selitti kerran, miten lintujen kanssa puhutaan:


Ei lintujen kanssa puhuminen ole sen vaikeampaa

kuin kenen tahansa muunkaan tässä maailmassa: sinä puhut

lintu on ymmärtävinään. Se vastaa sinulle, ja sinä olet

ymmärtävinäsi ja vastaat sille.

Siinä pitää vaan kuunnella puhetta

ja olla tarkkana, mitä sanoo”



Dominique Falda: Enkeli ja lapsi (Lasten Keskus 1995)

Sitaatti perustuu Paul Eluardin tekstiin Grain d’Aile.



Toinen rakas muisto on se, kun haimme jouluksi isän kanssa hevosella kuusen omasta metsästä. Isä oli tietenkin jo käynyt katsomassa joulupuun valmiiksi, mutta minä pääsin mukaan hakemaan sitä. Siihen aikaan jouluna oli jo lunta maassa ja pikkuisen pakkasta ilmassa. Hevonen juoksi reipasta ravia ja lumisesta metsästä löytyi ihmeellisesti aivan suora, täydellisen kaunis kuusi.

Kolmas muisto liittyy siihen, kun isä oli Suvin kanssa talvella metsässä tekemässä lempeää harvennusta ja minä sain viedä heille kahvia. Se oli juhlaa!

Suville syntyi myös varsoja. Parhaiten muistan Suvi-Tuulen, joka oli kaunis suomenhevosvauva. Hänellä oli valkoinen piirto eli valkoinen kaistale otsassa. Oli ihanaa seurata koko kesän, miten varsa kävelin honteloilla jaloillaan emänsä perässä läheisellä laitumella.


Suvi-Tuuli emänsä Suvin kanssa. Kuva: Eero Kaatikko.


Suvi hoitaa varsaansa. Kuva: Eero Kaatikko. 


Meillä oli kunnia-asia, että eläimistä pidettiin hyvää huolta. Myöhemmin isä osti huonosti pidettyjä, usein sairaita hevosia ja hoiti ne kuntoon. Ei hän varsinaisesti tarvinnut niitä mihinkään, mutta ei kestänyt katsoa ihmisten välinpitämättömyyttä ja eläinten kärsimystä.

Hän talutti hevosensa puutarhaan syömään puista pudonneita omenoita. Talvella hän valjasti sen reen eteen ja ajeli peltotietä läheiseen metsään. Hän teki sen joka päivä, että hevoset saisivat liikuntaa. Varmaan se oli myös hänelle itselleen päivän paras hetki.



Ylärivissä paras ystäväni Reija-Liisa ja minä, alarivissä äiti ja Toni-koira, joka peittää isosetä Aaron.


Äitini piti koirista ja koirat äidistä. Meillä on ollut ainakin sekarotuinen Nopsa, skotlanninpaimenkoira Toni, kettuterrieri Foxy ja berhardilainen Dali, joka annettiin omasta kodistaan pois, kun perheeseen tuli vauva. Minulla on aikuisena ollut kolme koiraa: havannankoira Tofu 1999 - 2015 ja nyt Romanian rescuet Bibi ja Fluffy.

Vieraille kerrottiin usein tarinaa siitä, miten minä alle kaksivuotiaana istuin keittiön pöydän alla lauantaimakkaraviipale puoliksi suusta roikkuen. Nopsa istui ihan vieressäni ja tuijotti minua herkeämättä. Koska en tajunnut syödä makkaraani tarpeeksi nopeasti, koira nappasi sen suustani hellästi. En kuulemma edes säikähtänyt, ihmettelin vain, mihin makkara joutui.

Niin, kyllä meillä syötiin lihaa aivan niin kuin kaikissa muissakin suomalaisissa perheissä. Torjuin pitkään tiedon siitä, että kastikkeessa oleva liha on on peräisin samanlaisista eläimistä, joita rakastin niin valtavasti.

Muistan hetken, jolloin tajusin sen. Seisoin lieden vieressä ja maistelin jauhelihakastiketta. Yhtäkkiä lävitseni löi tietoisuus siitä, että maistelenkin kuollutta eläintä. Sävähdin ja kavahdin, mutta ei minulla silloin oikein ollut vaihtoehtoa. Siihen aikaan ei Suomessa ainakaan maaseudulla ollut kasvissyöjiä tai vegaaneja. Ajatus oli mahdoton.

Kissani Misu, Toni-koira ja yhdeksänvuotisas minä. 


Toisaalta ei ollut myöskään tehomaataloutta siinä mielessä kuin nyt on. Lehmillä oli nimet ja ne viettivät ulkona koko kesän. Paimenkoiramme Toni auttoi tuomaan ne illalla navettaan tätieni lypsettäväksi. Haluan uskoa, että eläimiä kohdeltiin muuallakin kunnioittavammin kuin nyt, vaikka mistäpä minä sen varmasti tiedän.

Oivalluksen hetkenä en pystynyt käsittelemään ruokaan liittyvää ristiriitaa mitenkään, joten työnsin sen mieleni perukoille. Ryhdyin kasvissyöjäksi ensimmäisen kerran joskus opiskeluaikoina. Se ei ollut vielä silloinkaan helppoa. Nykyään pyrin olemaan vegaani. En edes muista, milloin olen syönyt viimeksi lihaa tai kalaa.

Eläinten näkeminen tuntevina ja älykkäinä olentoina on myös äärimmäisen raskasta, varsinkin nyt, kun netin kautta silmille tulevat kaikki julmuudet, joita ihmiset eläimille tekevät. Olen erittäin tietoinen eläinten kärsimyksestä ja tunnen sen itsessäni. Joskus pelkään, että en enää kestä ja uuvun totaalisesti. Olen usein surullinen ja jatkuvasti turhautunut. Ehkäpä ne ovat mekanismeja, jotka suojaavat pahemmalta romahdukselta.


Lahjoitan pieniin tuloihini nähden suhteettoman paljon rahaa katukoirille ja koiratarhoille. Ennen kuin kyynisimmät ehtivät kysyä, vastaan: kyllä, tiedän, että apu menee perille ja että sillä on merkitystä. Olen tutustunut muihin eläimiä auttaviin ihmisiin ja minulla on kokemusta siitä, miten vilpittömiä ja ovat ja miten suuria uhrauksia he tekevät voidakseen auttaa. Minun lahjoitukseni eivät muuta maailmaa, mutta haluan olla hyvän puolella.

Allekirjoitan myös kaikki eläimiin ja luontoon liittyvät vetoomukset aina valtamerissä vellovien muoviroskien keräämisestä avohakkuiden vastustamiseen ja 50 vuotta vankeina pidettyjen norsujen vapauttamiseen.

Maailma ei koskaan muutu, jos kukaan ei tee mitään. Mielipiteen ilmaiseminen on vähintä, mitä voi tehdä.

Minulla on vahva kokemus siitä, että ihminen on yksi eläin muiden joukossa. Kun hoivaan koiriamme, ymmärrän kirkkaasti, että meillä on samat tarpeet ja tunteet, osaamme viestiä toisillemme ja pystymme yhteistyöhön. Olen lukenut kirjoja, joissa kerrotaan, että myös puut ja kasvit kommunikoivat, huolehtivat taimistaan ja varoittavat toisiaan vaarasta.

Olemme kaikki lopulta yhtä ja samaa, tähtipölystä tehtyjä. Kokonaisuuteen kuuluvat myös metsät ja meret. Tämän lähemmäs pyhyyttä en ole päässyt eikä tarvitsekaan päästä.


Lapsuuden kesät olivat pitkiä ja aurinkoisia. Eläinystävät olivat kaikessa mukana.






























torstai 1. lokakuuta 2020

Julkaistiin sitten dekkari!

Joen kannen teki Taina Pietikäinen. 


Nyt ollaan kirjaimellisesti jännän äärellä.

Eilen julkaistiin ystäväni Taina Pietikäisen ja minun yhdessä kirjoittama rikosromaani Joki. Se on ensimmäinen osa sarjasta Kati Berg tutkii.

Joen voisi väljästi luokitella ns. Cozy Crime -dekkariksi. Se on tietoinen vastareaktio yhä julmemmaksi muuttuvalle rikoskirjallisuudelle, erityisesti nordic noirille. Cozy Crime -dekkaristeihin luetaan esimerkiksi supersuosittu 
Elly Griffiths, jonka arkeologi Ruth Gallowaysta kertovat kirjat ovat saaneet lukijoita ympäri maailmaa. 




Gaggui-kahvilassa vähän ennen sitä hetkeä, jolloin Joki alkoi syntyä. Takana oik. Sisters-in-Crime Taina Pietikäinen ja minä, etualalla Tuomas. Kuva: Tuomas Pelttari. 

Joen alkulähde on kuulaassa alkukesän illassa 18.6.2019. Taina tuli Turkuun, ja herkuttelimme Tuomaksen ja koirien kanssa suloisessa Gaggui-kahvilassa. Jatkoimme siitä Tainan kanssa kahdestaan Aurajokirantaan. Tarkoitus oli nauttia pari lasia viiniä jollain kivalla terdellä. 


Matkalla aloimme puhua yhteisestä tuttavasta, joka kirjoitti kirjaa. Olimme Tainan kanssa molemmat tehneet pitkään töitä viestinnän parissa ja kirjoittajina ammattilaisia. Kävi ilmi, että olimme kumpikin myös haaveilleet kirjan kirjoittamisesta.


Siinä terassin pöydässä, sameanvihreänä virtaavan joen äärellä Taina sitten paljasti, että hän oli Saimaalla veneillessään kehittänyt päässään rikostarinaa sadepäivien ratoksi. Pulma oli vaan siinä, että hänellä ei ollut aikaa eikä energiaa kirjoittaa sitä. Minä taas kirjoitan mielelläni kohtauksia ja dialogia, mutta juonen kehittely takkuaa.


Sitten tapahtui jotain selittämätöntä. Yhtäkkiä oli aivan selvää, että me kirjoittaisimmekin rikosromaanin nelikätisesti. Ja niin me sitten teimme.


Päähenkilö, Kati Berg, syntyi heti samana iltana. Siinä hän äkkiä istui kolmannella tuolilla, ilmielävänä ja moniulotteisena romaanihenkilönä. Meille selvisi, että Kati on työtön historiantutkija ja arkeologi, joka joutuu TE-toimiston hyppyytettäväksi. Kati on valmistunut maisteriksi Turun yliopistosta kuten mekin, mutta ei saanut koskaan väitöskirjaansa valmiiksi. Hänen tutkimuksensa käsittelee Ruotsin kuningatar Kristiinaa, eikä sellaisella osaamisella ole työmarkkinoilla aivan hirveästi kysyntää.


Suunnilleen tässä vaiheessa olimme, kun saattelin Tainan bussiin.


Kirjoitimme erikseen. Aluksi Taina teki synopsiksia, joita minä muutin kohtauksiksi. Lopulta kirjoitimme molemmat varsinaista tekstiä. Kuva: Pixabay.

Jatkoimme kirjan kehittelyä somessa. Muut henkilöhahmot syntyivät nopeassa tahdissa: Katin tytär, Milla Nikkarinen, opiskelee poliisiksi ja tekee harjoitteluaan Turun pääpoliisiasemalla. Mikael, Millan veli, asuu Tanskan Aarhusissa ja opiskelee rumpujen soittamista. Katin aviomies Pertti Nikkarinen on biologi ja Turun yliopiston professori. Hän johtaa Amazonille suuntautuvaa tutkimusmatkaa. Sellaisia on oikeastikin tehty Turun yliopistossa jo kymmeniä vuosia. 


Kirjan tapahtumapaikka oli ensin Turkua muistuttava, nimetön kaupunki, sittemmin fiktiivinen Turku. Kaupunkia kuvataan melko realistisesti, mutta mittakaava ja yksityiskohdat voivat heittää. Kirjan olennaisia hahmoja ovat sameana mateleva Aurajoki sekä jokirannan ja Turun puistojen vanhat, majesteetilliset puistolehmukset. 


Aika nopeasti meille selvisi, että Kati käyttäytyy varsin impulsiivisesti eikä hän välttämättä kuuntele neuvoja. Hän kyllästyy asumaan yksin perheen vanhassa hirsitalossa ja muuttaa keskustan vanhassa kivitalossa olevaan kimppakämppään. Kämppikset muodostavat pienen ja tiiviin yhteisön, jossa tapahtuu kaikenlaista.


Työttömänä Katin täytyy osallistua myös TE-keskuksen järjestämille kursseille. Siellä hän tapaa rokkarilta näyttävän Nallen, lempeän ja ironisen pitkäaikaistyöttömän. Kurssilla on muitakin enemmän tai vähemmän vastahakoisia osallistujia.


Kirjoittaminen on valintoja. Mistä ovesta kulkea seuraavaksi? Aina ei tiedä, mitä oven takana odottaa. Kuva: Pixabay. 

Kirjoitusprosessi eteni sujuvasti. Taina, joka kehii päästään juonta kuin hämähäkki lankaa, kirjoitti synopsiksia, joista minä muokkasin niistä kohtauksia. Prosessin kiihtyessä kävi kuitenkin niin, että Tainan valkoisen paperin kammo katosi ja hän alkoi itsekin kirjoittaa. Loppujen lopuksi kudoimme verkon yhdessä.


Kohtauksia kirjoitettiin ja editointiin niin moneen kertaan, että suurimmasta osasta tekstiä on mahdotonta sanoa, mikä kohta on Tainan ja mikä minun käsialaa. Oikeastaan teksti on enemmän kuin synteesi, se on ikään kuin kolmannen kirjoittajan tekemää.


Katin lisäksi muutkin henkilöhahmot osoittautuivat sangen omapäisiksi ja tekivät toisinaan ihan toisella tavalla, kun oli suunniteltu. Sille ei oikein voinut mitään.


Joesta tuli varsin yhteiskunnallinen ja kantaaottava rikosromaani. Se oli tarkoituskin, mutta yllätyimme itsekin siitä, millaisia tasoja kirjaan tuli. Emme olisi aavistaneet sitä sinä kesäkuisena iltana, kun teoksen syntysanat lausuttiin.



Miksi omakustanne?


Kun käsikirjoituksen ensimmäinen, noin pariin kertaan kirjoitettu versio valmistui, lähettelimme sitä tietenkin kustantajille. Tiesimme kyllä, että dekkari-genre on erittäin kilpailtu ja että kustannussopimuksen saa yksi sadasta tai jotain sinne päin. 


Uskoimme kuitenkin henkilöhahmoihin emmekä ehkä olleet varautuneet ihan niin tylyyn linjaan, jonka kustantamojen ovia kolkutteleva kohtaa. Palautetta ei anneta eikä mitään saa kysyä. Emme uhmanneet kieltoja, vaan odotimme kuukausikaupalla kiltisti ja hiljaa. Silti vastauksissa, jos sellaisia ylipäätään sai, toistui ainoastaan samantapainen rutiiniluontoinen hylkäyslause. Se ei varsinaisesti auta eteenpäin.


Onneksi oli pari poikkeusta. Jos on hyvää tahtoa, kustantaja voi yhdellä ainoalla tarkalla lauseella valaista kirjoittajan polkua. Saimme myös yhden pidemmän palautteen, joka kirkasti meille oikeastaan enemmän kustantajien tapaa ajatella kuin kirjamme puutteita. Siitäkin oli toki hyötyä, koska ymmärsimme, että vaikka kustantaja oli nähnyt kirjassamme vahvuuksia, kirjan viestiä ei silti oltu oivallettu.


Joki lepäsi pitkään koskemattomana, kuin jään alla. Kumpikaan ei olisi halunnut luovuttaa, mutta sitten elämäkin tuli väliin ja vaati huomiota.


Käsikirjoituksen ensimmäisen version luki kaksi ystävää. Molempien palaute oli korvaamaton. Kuva: Pixabay.

Kesällä 2020 annoimme Joen luettavaksi kahdelle ystävälle. Molemmat paneutuivat tekstiin tosissaan ja kirjoittivat meille perustellun arvion siitä, mitä hyvää ja mitä korjattavaa käsikirjoituksessa oli. Olimme todella kiitollisia siitä, että kumpikin lukija käytti niin paljon aikaa ja energiaa kirjan lukemiseen ja palautteen muotoilemiseen. 


Kiitos Sanna ja Pirita! Erityisesti lämmitti lause: ”Älkää vaan lopettako!”


Vaikka ateljeekriitikoiden mielipiteet menivät osittain ristiin, suodatimme  palautteesta olennaisen: tekstissä on potentiaalia, mutta siinä on myös puutteita, joita voimme ihan helposti korjata. Kuten Taina lakonisesti totesi: ”Sehän on sitten vaan sitä kirjoittamista.”


Siitä alkoi suorastaan riemukas loppulinkous. 


Dekkarin tekeminen muistuttaa jollain tasolla palapelin kokoamista. Kun yksi, vähän hankala pala löytää oikean paikkansa, koko kuvio muuttuu. Juuri näin meillekin kävi Joen kanssa. Kirjan loppu ei sinänsä ole erilainen, mutta sinne mennään nyt aivan eri teitä kuin ensimmäisessä versiossa. Ja se on mahdollista, koska Taina keksi siirtää yhden, ratkaisevan kohtauksen paikasta toiseen. 


Koska halusimme kovasti saada kirjan julkaistua, ryhdyimme tutkailemaan, mitä omakustanne maksaisi. Taina löysi Books on Demand -palvelun, joka vaikutti niin monipuolisesta ja hyvältä, että päätimme valita sen.


Kirjan kustantaminen itse on meille suhteellisen helppoa, koska Tainalla on kaiken hyvän lisäksi myös julkaisugraafikon tutkinto: hän osaa taittaa kirjan ja tehdä siihen kannen. 


Minun hommakseni jäi markkinointi ja tämä on ensimmäinen markkinointitekstini. Jos kiinnostuit, klikkaa Bod:n kauppaan ja tilaa Joki omaksesi! Joen e-kirjasta on tulossa kahden viikon tarjous, jolloin sitä myydään hintaan 6,49 e (normihinta 9,49 e). Kerron päivämäärän, kunhan se varmistuu.


Eikä tässä vielä kaikki. Tainalla on jo valmiina muutaman seuraavan kirjan synopsikset. Kati Bergin impulsiivinen elämä ja tutkimukset jatkuvat. Pysy kanavalla!


Kati Berg tutkii -sarja saa jatkoa. Kuva: Pixabay.